Muuri kohoaa metrien korkeuteen. Sen yläreunaan on keritty auki piikkilankarulla.
Muurin sisällä on toinen muuri. Sen sisällä on vankila.
Toimituksessa tuntui hauskalta idealta pyytää Pohjoismaiden kuuluisinta vankikarkuria Jan Jalutsia poseeraamaan raitapaidassa ja mustassa naamiossa. Rekvisiitta on kuitenkin jätettävä ruosteiseen säilytyslokeroon Vantaan vankilan ulkoseinällä. Sisään saa ottaa vain nauhurin, kameran, lehtiön ja kynän.
Nolottaa.
Etenemme metallinpaljastimien kautta vastaanotosta toiselle. Selviää, että Jalutsilla on tänään toinenkin haastattelu. Teokselta on juuri ilmestynyt hänen omaelämäkertansa Ammattina vankikarkuri.
”Mediapersoona”, yritän vitsailla.
Vartija ei edes hymähdä. Viidennen oven ja amerikkalaisista elokuvista tutun pleksin takana istuu hymyilevä barettipäinen mies.
Nostan luurin korvalleni.
”Taidatte olla ensimmäistä kertaa vankilassa”, Jalutsi sanoo.
Kun Jalutsi joutui ensimmäisen kerran vankilaan, hänen nimensä oli Jan Stefan Moilanen ja ikänsä 24. Elettiin vuotta 1985. Kirkkonummelaisnuorukaisella oli takana seitsemän vuotta murtoja, rattijuoppouksia ja ryöstelyä, joista annetut ehdolliset tuomiot lopulta muuttuivat ehdottomaksi.
Istumista oli luvassa kaksi vuotta.
Sitä tulikin kaksikymmentä.
Vankilan oven piti sulkeutua lopullisesti vuonna 2002. Kaiken piti olla jo takana ja Jalutsin muuttunut mies, mutta täällä hän taas istuu. Jalutsi väittää, että poliisi lavasti hänet syylliseksi kirjan vuoksi.
On vaikea tietää, mitä ajatella.
Jalutsi katsoo puhuessaan kiinteästi silmiin. Hänellä on kellertävät, ilvesmäiset silmät. Ne tunnettiin ja tunnistettiin, kun Jalutsia etsittiin Pohjoismaiden vaarallisimpana miehenä.
”Ne hehkuivat päässä kuin sadan watin hehkulamput”, ”silmissä ei näkynyt vähäisintäkään pelkoa tai huolestuneisuutta, ja ne tuntuivat porautuvan hänen sisimpäänsä, kun ryöstäjä katsoi häntä”, Jalutsi siteeraa silminnäkijöitä kirjassaan.
Vaikka media leimasi Jalutsin vaaralliseksi, hän ei koskaan ole vahingoittanut ketään fyysisesti. Hänen alaansa ovat ryöstöt ja vankilapaot.
Vankilasta karkaaminen vaatii kekseliäisyyttä. Näitä Jalutsi käytti paoissaan ja pakoyrityksissään:
Sinitarrakopio, jonka vankitoveri otti avaimesta, kun pääsi panemaan vankilavirkailijaa.
20 äyrin kolikko, jolla purettiin osiin keskiruotsalaisen Kumlan vankilan erityisselli.
Köysi, jonka ystävä heitti vankilan muurin yli.
Sängynpohjan laudoista kyhätyt tikkaat.
Lakanaköysi.
Kasettisoittimesta huudatetut iskelmät, jotka peittivät kalterien viilauksen äänet.
Toimivimmaksi osoittautui kuunteleminen. Jalutsi kysyi vinkkejä muilta vangeilta ja selvitti valvontajärjestelmien toimintaa vartijoilta, joita ensin pehmitti päivittelemällä heidän työnsä raskautta ja heikkoa arvostusta.
Kun Jalutsi puhuu ryöstöistä ja paoista, hän säteilee poikamaista riemua. Vaikka hän kutsuu tekojaan ”hölmöilyiksi”, kirjasta välittyy sama adrenaliinihumala.
”Jotkut hyppivät benjihyppyjä tai kallioseinämiltä. Joillain on geeni, joka tekee jännityksen ja adrenaliinikiksien hausta pakonomaista. Luulen, että minulta löytyy se”, hän selittää.
Jalutsi kuvaa itseään sanalla konna. Koulussa hän teki ahkerasti kepposia ja hänet leimattiin pahaksi. Jalutsin mielestä kolttosiin ja rikoksiin ajoivat huono itsetunto ja impulsiivisuus.
Oikeudessa häntä on luonnehdittu täysin laista piittaamattomaksi. Tuttava kummastelee hänen suhdettaan rahaan:
”Raha on hänelle kuin sienet. Kun se loppuu, sitä haetaan jostain lisää.”
Jalutsi pitää itseään rehtinä rosvona, jota ohjaa kolme moraalista periaatetta.
Yksi: Kaikilla on oikeus elämään, jota ei saa riistää varsinkaan konnuuksien yhteydessä.
Kaksi: Ihmistä ei saa vahingoittaa fyysisesti edes takaa-ajotilanteessa, jossa poliisit tai vanginvartijat ampuvat kohti.
Kolme: Koskaan ei saa vasikoida, vaikka se tulkittaisiin oikeudessa niin, että on itse syyllinen.
Toistaiseksi sääntöjen noudattaminen on Jalutsin mukaan onnistunut.
”Pystyn yhä ajamaan parran.”
Jalutsi kertoo saaneensa hyvän kotikasvatuksen, mutta työnteko on aina tuntunut ikävältä, auktoriteettien totteleminen ja elämän suunnittelu mahdottomalta.
Osaltaan levottomuutta selittää muutama vuosi sitten saatu ADHD-diagnoosi. Tarkempaa tutkimusta ei ole Jalutsin toiveista huolimatta tehty.
”Janne on etsinyt usein oireisiinsa sopivaa taudinmääritelmää kirjoista”, sanoo Jalutsin ystävä, entinen vankilasosiaalityöntekijä ja nykyinen Ylen päällikkö Jens Berg.
Jos Jalutsi olisi syntynyt 40 vuotta myöhemmin, hänen käytöksensä syyt olisi ehkä tutkittu jo lapsena. Elämästä olisi voinut tulla toisenlainen.
Lahjoilla, joita Jalutsi käytti ryöstöihin ja vankilapakoihin, voisi rikastua rehellisinkin keinoin.
Jalutsi puhuu kuutta kieltä ja muistaa kirjan sisällön yhdellä lukemisella. Hän osaa piirtää ura-avaimesta tai rahankuljetusautosta täydellisiä kolmiulotteisia malleja.
Kesä 1993. Sellissä makaa mies, joka ei saa unta. Elämä tuntuu ahdistavalta kissa-hiirileikiltä. Jokaisen kiinnijäämisen jälkeen tuomio pitenee ja kohtelu vankilassa kovenee, mikä lisää pakohaluja.
Mies on jo toivonut kuolevansa luoteihin jonkun pakoyrityksen aikana.
Nyt kaikki muuttuu.
Muurien ulkopuolella odottaa pieni vaalea nainen, karkureissulla tavattu. Hän pelkää miehen puolesta ja haluaa jakaa elämänsä tämän kanssa.
Aamun koitteessa mies päättää, että ei enää koskaan karkaa. Päätös sattuu, mutta hän tekee sen naisen vuoksi.
”Jos sanoo rakastavansa, mutta haluaa vain itselleen hyvää, se ei ole rakkautta. Jos todella rakastaa, haluaa, että toinen on onnellinen ja voi hyvin”, Jalutsi pohtii.
Jalutsin silmät kostuvat hänen kertoessaan entisestä vaimostaan.
”Sanna on yksi hienoimmista ihmisistä, mitä olen koskaan tavannut.”
Pari halusi uuden yhteisen nimen. Kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa osoittautui suojatuiksi. Jäljelle jäi Jalutsi, risteytys kahdesta sulhaselle läheisestä tuotemerkistä.
”Jatimatic ja Uzi, eikös se ole Jalutsi?” mies päästää röhönaurun.
Muutos ei päättynyt siviilisäätyyn ja sukunimeen. Jalutsi halusi viihtyä vankilassa ja sisusti sellinsä, jossa asuisi seuraavat 16 vuotta.
Aiemmin hän ei ollut sitä tehnyt. Mitä enemmän vankilaa vihasi, sitä enemmän oli valmis uhraamaan päästäkseen pois.
Hän alkoi perehtyä vankeja koskevaan kansainväliseen lainsäädäntöön. Vankikarkurista tuli yleisönosastokirjoituksia, valituksia ja vetoomuksia tehtaileva ihmisoikeusaktivisti.
Jos Jalutsi saisi päättää, suomalainen vankeinhoitojärjestelmä olisi tällainen:
Resurssit keskitetään ensikertalaisiin ja nuoriin. Heidät kasvatetaan palaamaan yhteiskuntaan ehjempinä.
Vangit työskentelevät ja opiskelevat. Viidennes palkoista menee rikosuhreja auttavaan rahastoon. Vankeusajalta kertynyt palkka helpottaa siirtymistä vapauteen.
Vankien suhteita läheisiinsä ei katkaista, kuten nykyisin. Sekin lisää mahdollisuuksia pysyä jatkossa kaidalla tiellä.
Niille, joiden mielestä tällainen on vankien hyysäystä, Jalutsi lähettää terveisiä:
”Haluaisivatko he naapurikseen ihmisen, joka on ollut kymmenen vuotta eristyksissä, jolla ei ole jäljellä mitään, joka kuulee ääniä ja on täynnä katkeruutta ja vihaa?”
”Tästä kirjasta mielensä pahoittanut voi lohduttautua ajatuksella, että on todennäköisesti paljon minua parempi ihminen. Toinen asia on, onko hän uskaltanut elää, toteuttaa unelmiaan ja haaveitaan”, kirjoittaa Jalutsi kirjansa esipuheessa.
On pakko kysyä, mitä unelmia ja haaveita hän on toteuttanut.
Vastaus tuntuu ristiriitaiselta.
Jalutsi kertoo löytäneensä vapauden.
”Yhteiskunta on määritellyt toimipisteet, eräpäivät ja elämäntavat, joita on noudatettava. Olen löytänyt vapauden elämällä sen ulkopuolella. Viettänyt elämän, jollaista kukaan toinen ei ole viettänyt.”
Se on aivan varmasti totta, mutta vapaudella on kova hinta.
Elämäkerrassa sanaa käytetään kuin amerikkalaisissa elokuvissa: suurella alkukirjaimella huutomerkin kanssa. Vapaus! esiintyy kohdissa, joissa Jalutsi on paennut vankilasta kesäisen luonnon helmaan.
Pitkässä vankeudessa maalaispojan suhde luontoon muuttuu. Hän ei enää näe unia kävelyistä metsissä ja rannoilla. Toisen ihmisen kosketuksesta tulee harvinaista luksusta. Tieto läheisille aiheutetusta tuskasta kalvaa.
Nyt päivät kuluvat vankilassa lukien ja miettien. Jalutsi on valittanut tuomiostaan ja valmistautuu oikeudenkäyntiin. Pihalle pääsee tunniksi päivässä, punttikselle kerran viikossa.
Miten on, pystyisikö modernista Vantaan vankilasta karkaamaan?
Jalutsi puhkeaa nauruun.
”Totta kai! Nykyään se on entistä helpompaa. Mikä tällaisesta vankilasta olisi lähteä?”
Jalutsi ei kerro, miten paon toteuttaisi.
”Jos vielä karkaisin, niin näyttäisin! Mutta jo vuonna 1993 päätin, etten enää ikinä karkaa.”
KVG: Pantterin pilkut
Pohjoismaiden kuuluisin vankikarkuri tuntee maineensa.
”Siellä oli varmaan juttuja Virosta, Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta”, hän arvelee Google-löydöksistä omalla nimellään.
Googlaus tehdään myös Jalutsin aiemmalla nimellä Jan Stefan Moilanen. Koska vangit eivät saa käyttää tietokonetta, googlauksen tulokset esitellään sanallisesti.
”Mitä asetta Jan Stefan Moilanen teki tunnetuksi?” kysytään kriminaali- ja mielipuolivisassa suomalaisten lätkäfanien keskustelusivustolla jatkoaika.com.
”Jatimatic!” vastaa Jalutsi nauraen.
Miltä tuntuu päätyä visamateriaaliksi?
”Samalta kuin silloin kun minut vietiin oikeuteen Vesteråsissa. Siellä oli 70 erikoisjoukkojen poliisia, ja minä olen tällainen pikkuinen poika. Se oli kuin unta. Jos olisin syönyt ja tappanut 20 ihmistä, sen olisi ymmärtänyt.”
Murha.infon keskustelijat ihailevat Jalutsin väkivallatonta linjaa, mutta miettivät myös, voiko pantteri päästä pilkuistaan.
”Kyllä, jos yhteiskunta on valmis antamaan anteeksi. Kun ihminen vapautuu vankilasta, pitäisi voida lähteä puhtaalta pöydältä, mutta kun ei lähde.”
Ninni Lehtniemi
Kuva Mikael Pettersson
