Ville Tietäväisen maailma on synkeä. Se sijoittuu Hong Kongiin vuonna 1996 ja hohkaa syvyyttä sinisen, ruskean ja vihreän murretuissa sävyissä. Se hiljentää tulokkaan tunnelmallaan, sen nimi on Linnut ja Meret ja se on 120-sivuinen sarjakuva-albumi.
Sen tekemisessä on selvästi vierähtänyt tovi jos toinenkin.
”No kiva jos näkyy, että aikaa on mennyt. Aloin tekemään sitä vuonna 1997. Olen tehnyt sitä oikeiden töiden ohella, mutta laskeskelin, että pikkuisen yli pari vuotta siihen on mennyt kokopäivätoimisesti”, Tietäväinen, 32, sanoo.
Piirtäjä istuu työhuoneellaan Helsingin Kalliossa ja hörppää kahvia. Oikeilla töillä hän tarkoittaa graafista suunnittelua ja kuvituksia muun muassa Helsingin Sanomille.
Aikuisille suunnatun taiteellisesti kunnianhimoisen sarjakuvan teko ei Suomen kaltaisessa pienessä sarjakuvamaassa lyö leiville. Mutta mainetta saattaa saada.
Ja ainakin vapaan taiteilijan elämää saa viettää tasokkaassa seurassa: Tietäväinen jakaa työhuoneen Helsingin Sanomia säännöllisesti kuvittavan, Kuukausiliitteen entisen graafikon Lasse Rantasen ja Suomen Kuvalehden leivissä vaikuttavan Vesa Lehtimäen kanssa.
Työhuoneen vessa on täynnä vierailevien kuvittajatähtien piirroksia ja puumerkkejä.
Linnut ja Meret -albumista voi sanoa, että pohjatyöt on tehty. Kun Tietäväinen sai sarjakuvalleen jopa pari apurahaa, hän lähti käsikirjoittajaystävänsä Harri Hannulan kanssa reiluksi kuukaudeksi Hong Kongiin kulttuurintutkimus- ja valokuvausreissulle. Ennen hän ei ollut siellä käynyt.
Sarjakuvan aasialainen maailma houkutteleekin vertaamaan sitä japanilaiseen anime- ja manga-sarjakuvaan. Sisältö viittaa kuitenkin enemmän ranskalaisiin ihmissuhde- ja tunnelmasarjiksiin.
Tietäväinen ei niputtaisi luomustaan mihinkään.
”Luen sarjakuvia hirveän vähän, eikä mulla ole esikuvia. Olen aika ennakkoluuloinen koko taiteenlajia kohtaan”, hän tunnustaa.
”Suuri osa sarjakuvista on tosi huonoja. Sellaista, mitä haluaisin lukea, ei löydy, tai ainakaan kärsivällisyys ei riitä kasojen penkomiseen niiden hyvien löytämiseksi.”
Hong Kongiin sijoittuva sarjakuva mieheltä, joka ei pidä sarjakuvista eikä ollut ennen hanketta koskaan käynyt Hong Kongissa. Hmm.
”No kai sitä piti just siksi tehdä sarjakuva, jollaista haluaisi itse lukea”, Tietäväinen puolustautuu.
Mutta miksi ihmeessä juuri Hong Kong?
”Vastausta helpottaa ehkä käänteinen kysymys, miksei Suomi tai oma lähipiiri. Ehkä siksi, että omasta ympäristöstä tietää liikaa ja on vaikea keskittyä olennaiseen. Mulla on aina vaikeuksia ottaa tarinasta rönsyjä pois.”
Vieras tapahtumapaikka varmistaa, ettei piirtäjän alter ego lähde mukaan seikkailuun ainakaan piirtäjän tieten ja tahtoen. Yleispäteviä asioita pystyy Tietäväisen mielestä kertomaan paremmin kuvitteellisten hahmojen kuin itsensä kautta.
Hong Kongissa Tietäväinen tutustui ahkerasti ympäristöönsä ja paikallisiin ihmisiin. Vuokraemäntä kertoi kulttuurin hierarkioista ja teinit valistivat hongkongilaisten näkemyksistä rakkaudesta ja suvusta. Uudet ystävät lukivat sarjakuvan luonnoksia myöhemmin sähköpostitse ja kommentoivat niiden realistisuutta.
Paikalliset teinitytöt myös etsivät Tietäväiselle tämän pyynnöstä ostoskeskuksen vilinästä mallin sarjakuvan nuorelle miespäähenkilölle – sen näköisen pojan, jonka kanssa tytöt itse haluaisivat seurustella.
Tietäväinen käsikirjoitti lopullisen tarinan yksin. Tarinassa limittyy kaksi kertomusta, kiinalaisen nuoren parin taistelu suvun ja yhteiskunnan vaatimuksia vastaan sekä vietnamilaisen pakolaisen kurja kohtalo joukkokarkotusten keskellä. Molemmat tarinat ovat vahvasti myös rakkaustarinoita.
Tietäväinen kävi koulunsa Espoossa – matematiikkapainotteinen lukio – ja ryhtyi sitten opiskelemaan arkkitehdiksi Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä.
Aika pian hänelle valkeni, etteivät arkkitehdin hommat ole häntä varten.
”Arkkitehtuuri kiinnostaa minua taiteenlajina, mutta käytännössä siinä ei ole juuri sijaa itseilmaisulle. Realiteetit tulevat nopeasti vastaan.”
Tietäväinen ryhtyikin kuvittamaan lehtijuttuja jo opiskeluaikoina, esimerkiksi Ylioppilaslehdessä. Oman graafisen suunnittelun toimiston hän pisti pystyyn jo tuolloin ja on elättänyt itsensä graafikkona ja kuvittajana arkkitehdiksi valmistuttuaankin.
Sarjakuvan tekoa hän on kokeillut jo vuonna 1995, jolloin ilmestyi Harri Hannulan ja Tietäväisen yhteisteos Hymyilevä Kuu.
Mustavalkoinen tussisarjakuva eroaa akvarellikynillä ja guassilla sävykartongeille piirretystä uutuudesta melko murskaavasti.
”Ihan hellyydellä mä katson sitä, mitä me silloin saatiin aikaan”, Tietäväinen sanoo. ”Se oli sellaista nuoren miehen arroganssia ruveta tekemään pitkää sarjakuvaa heti alkuun. Olisihan sitä voinut vähän opiskellakin asiaa ensin. Mutta on kiva huomata, että on kehittynyt graafikkona ja eritoten dramaturgina.”
Linnut ja Meret -albumilla Tietäväinen saavutti liki mahdottoman: sai ison ja kalliisti neliväripainettavan sarjakuvansa ison suomalaisen kustantamon kustannettavaksi. Siihen hän ei uskonut itsekään etukäteen vaan alkoi jo käännättää työtään ranskaksi. Sitten hän teki Tammelle muita kuvitustöitä, ja sarjakuvaakin pyydettiin ohimennen näytille.
Työ vakuutti; tällä kertaa teokseen ei toivottu edes lisää seksiä, kuten Hymyilevän kuun yhteydessä.
”Jalavan edustaja sanoi silloin, että ylemmältä taholta on kysytty, voisiko kanteen saada hieman paljasta pintaa”, Tietäväinen muistelee.
Sarjakuvantekijät miettivät, mitä ylempi taho mahtaa oikein tarkoittaa. Jalavassa kun ylin taho oli mies, jota ei ihan olisi kuvitellut seksin ylipapiksi: Paavo Haavikko.
Seksin vonkaaminen ei tietenkään ollut mikään yllätys.
”Eräs sarjakuvaliikkeen edustajakin lähestyi, että kun sulla pysyy toi kynä kädessä, niin ootko ajatellut tehdä rahaakin”, Tietäväinen hymähtää. ”Hyvälle pornosarjakuvalle olisi kuulemma kysyntää.”
Tietäväinen ei innostunut. Seksin laittaminen mukaan sarjakuvaan luontevasti on toki haaste, mutta ammattilainen voi tehdä rahaa helpommallakin.
Ja toisaalta, mitäpä rahasta. Tietäväisen tuntipalkka Linnut ja Meret -työstä on tähän mennessä miinus kaksi euroa, mutta uusi albumi on jo tekeillä.
”Mua jotenkin viehättää koko projektin järjettömyys sekä rahan että ajan käytön suhteen”, Tietäväinen hymähtää. ”Tällä ei kukaan voita mitään.”
Paitsi tietysti lukija.
Anu Partanen
