”Ei ole kauhean muodikasta olla arabi”, Umayya Abu-Hanna huokaisee. ”Ihan kuin pelkästään se, että on arabi, tekisi ihmisestä arvaamattoman.”
New Yorkin tapahtumista on kulunut puolitoista kuukautta, ja Abu-Hanna on useasti saanut tuta ihmisten epäluulon. Terrorihysterian vallassa moni suomalainen on katsonut arabeja tavallista enemmän kieroon.
Ulkopuolisuus on 40 vuotta sitten Haifassa Pohjois-Israelissa syntyneelle Abu-Hannalle tavallaan tuttua. Hänen vanhempansa olivat niitä harvoja palestiinalaisia, jotka jäivät maahan Israelin valtion perustamisen jälkeen 1948. Sekä isän että äidin arabisuvut olivat olleet kristittyjä vuosisatojen ajan, mutta vanhemmista tuli 1940-luvulla aktiivikommunisteja.
Abu-Hanna sanoo kuuluneensa aina vähemmistön vähemmistöön. Israelissa hänen perheensä on palestiinalainen, palestiinalaisten keskuudessa kristitty, arabikristittyjen keskuudessa ateistinen.
Niinpä oman identiteetin määrittely on aina tarkoittanut itsensä rajaamista pois jostain. Kun Abu-Hanna aloitti opintonsa Haifan yliopistossa 17-vuotiaana, englannin kielen lehtori pyysi oppilaitaan määrittelemään itsensä yhdellä lauseella.
”Moni kertoi olevansa juutalainen, nainen tai sotilas. Minun paperissani luki vain etunimeni.”
Iän myötä identiteetti on täsmentynyt.
”En koe olevani sillä tavalla arabi kuin vanhempani. Olen yhtä aikaa palestiinalainen ja israelilainen. Nyt tunnen itseni hirveän suomalaiseksi. Sekasikiöksi, mutta hyvin suomalaiseksi. Suomi on jo yli kymmenen vuotta ollut ainoa kieli, jolla näen unta ja ajattelen.”
Abu-Hannasta on helppoa pitää. Hän on älykäs ja vilpittömän sydämellinen.
Ja hän puhuu. Paljon ja herkeämättä. Perkeleet ja helvetit vilisevät puheessa, kun jokin asia suututtaa Abu-Hannaa.
Sitten tauko, hymy, katse silmiin ja Abu-Hanna innostuu uudesta aiheesta. ”Keskeytä ihmeessä, jos haluat kuulla jotain muuta.”
Oman ulkomaalaisuuden näkee itse vasta kun muut heijastavat sen sinuun, Abu-Hanna sanoo. Samalla hän puhuu itsestään sarkastisesti milloin ählämsähläminä, milloin sekundaneekerinä.
Toistuva itsensä nimittely tuntuu kuulijasta tarpeettomalta. Mahtavako muut ajatella aina noin suoraviivaisesti?
Abu-Hannan kanssa jutellessa tajuaa, miksi jotkut ärsyyntyvät, kun hän on äänessä. Asiat kärjistyvät. Ne ovat joko ihania tai hirveitä. Syrjintä, tapahtuipa sitä Israelissa tai Suomessa, rinnastuu herkästi Etelä-Afrikan apartheidiin.
Mutta kun malttaa kuunnella, löytyy mielipiteille kärjistysten takaa usein hyviä perusteita.
Suomeen Abu-Hanna saapui syksyllä 1979 silloisen suomalaisen poikaystävänsä kanssa. Muutaman vuoden päästä pariskunta avioitui ja muutti Naantaliin.
1980-luvun alussa maahanmuuttajan arki Varsinais-Suomessa oli ankeaa. Ilmapiiri oli ummehtunutta, eikä ulkomaalaiselle ollut tarjolla töitä suomen kurssista puhumattakaan.
”20 vuotta on mennyt, enkä voi vieläkään antaa Naantalille anteeksi”, Abu-Hanna sanoo.
Puolitoista vuotta riitti sekä Naantalia että avioliittoa. Abu-Hanna muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan tutkimuksen laitoksella.
”Ajattelin, että jos opiskelen äidinkieltäni, pidän kiinni juuristani ja opin näkemään, miten tämä maa näkee meidät.”
Jotain puuttui yhä. Ennen Suomeen tuloaan Abu-Hanna oli ehtinyt opiskella kolme vuotta Haifan yliopistossa. Hän kaipasi sen aktiivista keskustelukulttuuria.
Helsingissä ei vahingossakaan tutustunut eri alojen ihmisiin, eikä oman laitoksen väki ollut alkuunkaan kiinnostunut nykypäivästä.
Pelastus löytyi ylioppilaskunnasta. Abu-Hanna oli muutaman ystävänsä kanssa perustanut ulkomaalaistyöryhmän, joka osallistui 1985 hyy:n vaaleihin liitossa ruotsinkielisten kanssa.
”Hurrit ja neekerit”, Abu-Hanna sanoo.
Yllätyksekseen hän pääsi läpi. Seuraavat vuodet vierähtivät hyy:n edustajistossa, hallituksessa ja eri jaostoissa. Abu-Hanna löysi etsimänsä: yhteisön, jossa väiteltiin tosissaan oikeasta ja väärästä.
”Se oli hienoa ja jännää aikaa. Vihreät ja naiset olivat voimissaan. Silloin oli rahaa ja unelmia.”
Ympyrät laajenivat. Suomen kansalaisuuden saanut Abu-Hanna lähti ulkomaalaisten asiaa edistääkseen vihreiden kunnallisvaaliehdokkaaksi 1988 saatuaan värväreiltään lupauksen rannalle jäämisestä.
Lupaus oli katteeton, Abu-Hannasta tuli kaupunginvaltuutettu. Vähältä piti, ettei sama vahinko toistunut eduskuntavaaleissa kolme vuotta myöhemmin.
”Ei minua kukaan tuntenut. Arabinaisena olin todella erilainen, ja silloin haluttiin sanoa jees monipuoliselle yhteiskunnalle”, Abu-Hanna arvelee äänestäjiensä motiiveja.
Samoihin aikoihin Abu-Hanna alkoi luoda uraa toimittajana. Hän opiskeli 1990-luvun alussa Taideteollisessa korkeakoulussa kuvajournalismia ja emännöi Radio Suomessa Valoa ikkunassa -ohjelmaa.
Suorissa radiolähetyksissä ongelmia ei ollut, mutta Abu-Hannan siirryttyä 1995 Ajankohtaisen Kakkosen juontajaksi yleisön suhtautuminen muuttui.
Kun toimittajan kasvot näkyivät televisioruudussa, ulkomaalaisuudella alkoi olla merkitystä. Viihdealalla ulkomaalaisia suvaittiin, mutta asiaohjelmat olivat asia erikseen.
”Neil Hardwick oli vakavasti otettava, mutta hän oli sentään britti! Mutta että ählämsähläm-ämmä, mitä sellainen voi tietää suomalaisesta yhteiskunnasta”, Abu-Hanna muistelee.
Eräskin katsoja patisti Abu-Hanna puhumaan vain naisten ympärileikkauksista, kun tämä kerran niistä tietää. Abu-Hanna on selvästi katkera saamastaan kohtelusta, vaikkei sano sitä suoraan.
”Sekä toimitus että minä olimme hirveän väsyneitä. Kumpikaan ei tukenut toista.”
Kritiikki sai Abu-Hannan välillä pohtimaan, olivatko arvostelijat oikeassa. Ehkä hän osasi työnsä huonosti ja tulkitsi arvostelun rasismiksi.
Pelkäksi huonon journalismin kritiikiksi Abu-Hannan samaa palautetta on joka kuitenkin vaikea tulkita. Hän sai postissa tappouhkauksia, hakaristejä ja paskapaketteja. Ihmiset huutelivat kadulla törkeyksiä.
Yleisesti ottaen suomalaiset kohtelevat ulkomaalaisia noihin vuosiin verrattuna paremmin, Abu-Hanna arvioi. Todellinen ilmapiiri on koko ajan ollut kaksi askelta median kuvitelmien edellä.
”On surullista, että mediassa jatkuvasti puhutaan, että valtaväestö on juntimpaa, sulkeutuneempaa ja nationalistisempaa kuin me journalistit. Ja joka kerta se on ollut juuri päinvastoin.”
Abu-Hanna kertoo olevansa nykyään suorastaan ylityöllistetty vapaana toimittajana. Silti hänestä tuntuu, että jotkin toimitukset pelkäävät hänen palkkaamistaan.
”Jossain vaiheessa sanoin, että minut työllistetään, koska olen ulkomaalainen, ja saan potkut, koska olen ulkomaalainen. Olin kuin jojo”, hän vakavoituu.
Tiedotusvälineitä kritisoidessaan Abu-Hanna pääsee todella vauhtiin, kun puhe siirtyy Lähi-itään. Poikkeuksiakin toki on, mutta pääsääntöisesti tiedonvälitys Lähi-idän tapahtumista on hänen mielestään huonoa, olipa se sitten kenen puolella tahansa.
Suurimpana ongelmana hän pitää terminologian latteutta. Tilannetta käsitellään kuten länsimaista konfliktia, mutta uskonto ja ääri-etuliite otetaan käyttöön paljon herkemmin. Toisaalta viestimet ”ostavat” liian helposti amerikkalaisten ja israelilaisten luomia termejä.
”Israelin valtio ilmentää itseään hyvin länsimaisesti. He ovat voittaneet mediasodan aikoja sitten.”
Abu-Hannan mielestä monet ihmiset puhuvat Lähi-idästä, islamista ja arabikulttuurista sillä varmuudella, jonka tietämättömyys antaa. ”Enhän minäkään tiedä vaikkapa Koreasta yhtään mitään. Mutta en luulekaan tietäväni. On suorastaan häpeällistä, ettei edes tiedetä, ettei tiedetä”, hän sanoo.
Tiedon puute paljastaa sitten ihmisen pohjimmaiset ajatukset ja mielikuvat. Abu-Hanna kertoo erään radiotoimittajan soittaneen hänelle pian New Yorkin terrori-iskun jälkeen ja kysyneen, voiko Abu-Hanna itse palestiinalaisena ymmärtää tekoja.
”Sehän tarkoittaa, että meillä olisi eri käsitys ihmisyydestä ja elämän arvosta, että me emme olisi ihmisiä”, Abu-Hanna puuskahtaa.
Lähi-idästä puhuttaessa ulkopuolistenkin tuntuu olevan pakko valita puolensa. Eikö alakynteen joutuneiden palestiinalaisen ole tällöin sitäkin vaikeampi välttyä yksipuolisuudelta, vain toisen osapuolen syyttämiseltä?
”Kyllä minä syytän enemmän Israelia, mutta se ei johdu taustastani. Miehittäjällä on eri vastuu kuin miehitetyllä”, Abu-Hanna sanoo.
Hän muistuttaa tilanteen epäsymmetrisyydestä. Toisella puolella on yksi koko maailman vahvimmista armeijoista, teknisesti kehittynyt maa ja hyvin informoidut ihmiset, jotka voivat äänestää kohtalostaan.
Heitä vastassa taas on miehitetty, lukutaidoton porukka. Arafatin hallinnon alaisuudessa ihmiset eivät päätä itse kohtalostaan. Ainoat näkyvät tahdon ilmaukset ovat pienten väkivaltaisten ryhmien työtä.
”En minäkään halua sinne mennä, jos perustetaan palestiinalaisvaltio jonnekin Gazalle ja Länsirannalle. Arafat on ihan diktaattori ja hallinto korruptoitunutta. Minä itse en ikinä halua asua yhteiskunnassa, joka on tällaisen sotkun tulos.”
Kaikesta pahasta huolimatta Abu-Hanna jaksaa toivoa parempaa. Lopulta ihmisten on pakko alkaa ymmärtää toisiaan.
”On vain yksi maapallo, valitettavasti. Jos olisi paljon palloja, jokainen saisi ikiomansa.”
Kun astumme haastattelun jälkeen ravintolasta kadulle, astumme karuun todellisuuteen. Olemme tuskin ehtineet ovesta ulos, kun humalainen mies lähestyy uhkaavasti ja huutaa Abu-Hannalle: ”Mitä se palestiinalaisportto…” Lopusta ei saa selvää.
Keskellä kirkasta päivää Helsingin ydinkeskustassa. Moniarvoinen maailma ei ole vielä aivan valmis.
Petri
Kuva: Ville Palonen
