Hirvimetsällä

T:Teksti:

Kookas uros makaa mättäällä. Viisisataakiloinen vainaja kammetaan selälleen, ja naiset suolistavat höyryävän ruhon varmoin käsin. Hirviseuran miehet perääntyvät, kun akat sukeltavat uroksen jalkoväliin ja kastraatiovitsit alkavat lennellä.
Joku rääväsuu heittää hirven sukuelimen tarkasti vieressä seisovan valokuvaajan jalkojen juureen. Mies arvelee, että parhaiten nolosta tilanteesta selviää leikinlaskulla. ”Tästäkö pitäisi ottaa oppia?” hän heittää. ”Ei kai sinulla noin pieneksi ole jäänyt”, akka vastaa. ”Oi voi”, hirviseuran mies huokaa.
Lauantaiaamuna kymmentä vaille kuusi. Patjojen vieressä lattialla lojuu erivärisiä kynsilakkapulloja ja vaahtomuovinen varpaidenharotin: akat valmistautuvat jahtiin. Hirvinaiset ovat naisia metsälläkin.
”Ei tässä tälläytymisessä ole kyllä järjen hiventä”, päivän jahtipäällikkö, Akkainjahti ry:n puheenjohtaja Satu Seppä toteaa paplarit päässään.
Naisia naurattaa, mutta meikkaaminen ja deodoranttituoksujen vertailu jatkuvat. Haistaakohan hirvi tämän dödön, pohditaan. ”Hirvi haistaa ihmisen kuitenkin”, jahtiakkojen puuhanainen Tiina Paananen vakuuttaa. ”Mutta haistattekos työ hirven?”

Jäppilään, ”Savonmuan Inariin”, on kokoontunut nelisenkymmentä naista vuotuiseen Akkainjahtiin. 1 600 asukkaan pitäjässä nähdään harvoin tällaista vilskettä: kylän keskellä sijaitsevassa ravitsemusliikkeessä on ruuhkaa, kun jahtiakat syövät aamupuuroa ja sopivat päivän kulusta.
Ensikertalaiset vilkuilevat hämmentyneinä saamiaan ohjelappusia. Karttaan on merkitty passilinjat ja ajoketjun kulkusuunnat erivärisillä viivoilla ja nuolilla. Sekavalta näyttää.
Jahtipäällikkö Satu Seppä ja ajopäällikkö Jaana Kansanen rauhoittavat noviiseja: aloittelijat ripotellaan kokeneempien joukkoon ajoketjuun, joten eksymisen vaara on olematon. ”Kerran yhden rouvan mies pyysi, että jätettäisiin emäntä metsään, mutta ei myö jätetty”, järjestäjät kertovat.
Ajonaisten tehtävä on helppo ja akkaväelle luonteva: on kuljettava metsässä ja pidettävä sellaista ääntä, että hirvi juoksee passinaisten kiväärien ulottuville. ”Jos kerran meidän äijä lähtee liikkeelle, kun meikäläinen kiljahtaa, niin miksei sitten hirvi”, eräs paimiolaisrouva päättelee.
Kaatolupia on kaksi, yksi viikonlopun molemmille päiville. Koska lupa hirvenmetsästykseen on sidottu maanomistukseen ja koska Akkainjahti on maaton yhdistys, kaatoluvat on ostettu Pohjois-Jäppilän ja Niinisen-seudun hirviseuroilta. Seurojen miehet eivät silti jää lystistä paitsi: heidät on kelpuutettu autokuskeiksi.

Varttia yli yhdeksän metsässä paukkuu. Kolmesti peräjälkeen ja tovin päästä vielä kerran. Aloittelevan ajonaisen mielessä häivähtää pettymyksen tapainen: ajoa ehti kestää vain parikymmentä minuuttia, ja jo nyt jännitys on ohi.
Metsätiellä odottavat passinaiset tietävät kertoa, että Aino ja Riitta ovat kaataneet komean uroshirven. Ensikertalaiset arvuuttelevat, alkaako vainajan näkeminen itkettää. ”Jos sillä on silmät auki, ja ne tuijottavat minua ja kysyvät miksi”, Jaana Rantala miettii.
Ruhon äärellä ei kuitenkaan ole sijaa tunteiluun. Salamavalot räiskyvät ja televisiokamera surraa, kun ensimmäisen laukauksen ampunut Aino Nykänen jakaa kaatoryyppyjä ja kertoo tiedotusvälineille, kuinka kaikki kävi. Riitta Airaksinen nyökkäilee vieressä havunoksa hatussaan merkkinä onnistuneesta kaadosta.
”Kyllähän hirvet aina kaadetaan moneen kertaan, mutta enpä ole ennen nähnyt, että ampuja pitäisi pressikonferenssin”, yksi yleisöstä supattaa.
Akkainjahdista onkin muodostunut säännöllinen mediatapahtuma. Paikalla on Ylioppilaslehden sekä lukuisten paikallis- ja maakuntalehtien lisäksi Kauppalehti Optio ja pieni saksalainen televisioryhmä.
Jokaisessa naisessa asuu pieni peto -tyyppisiä lehtiartikkeleita on Akkainjahdille kertynyt paksu albumillinen. Suomen televisiossa on oltu pariin otteeseen. ”Minä se oon Suonenjoen ainua vilimitähti”, Tiina ylpeilee.

Akkainjahti kiinnostaa ymmärrettävästi mediaa, sillä Suomen yli 100 000 hirvenmetsästäjästä vain 2 300 on naisia. Toimittajat miettivät samoja asioita kuin muutkin asiaan vihkiytymättömät. Osaavatko ne naiset oikeasti ampua? Uskaltavatko he koskea kuolleeseen hirveen? Ovatko he verenhimoisia tappajia?
Jostain syystä puoli maailmaa tuntuu tuumaavan, ettei metsästys sovi naisille. ”Hyvä tietää, niin pysyn poissa siltä suunnalta, tai laitan ainakin kypärän päähän”, sanoi työkaveri Kaarin Knuuttilalle, kun hän kertoi lähtevänsä Akkainjahtiin.
Jäppilässä tiedetään sentään paremmin. ”Naisten kanssa on muuten ihan samanlaista metsästää, mutta naisissa on parempia ampujia ja naisilla on rämäkämmät jutut”, Niinisen-seudun hirviseuran puheenjohtaja Seppo Nyyssönen toteaa.
Akkojen hurjasta huulenheitosta huolimatta isäntäseurojen miehet näyttävät tulevan mainiosti juttuun naiskollegojensa kanssa. Kun tätä porukkaa katsoo, pelko Suomen hirviseurojen ukkoutumisesta tuntuu turhalta.
Hauskaa on myös Akkainjahdin ensikertalaisilla. Ensimmäisen kaadon jälkeen he vaikuttavat enemmän ihastuneilta kuin kauhistuneilta. Ajonainen Ulla-Maija Rossi onnittelee itseään ja muita keltanokkia. Edes veren ja suolien näkeminen ei yökötä kaupunkilaisnaisia.
Tosin Ulla-Maijaa ihmetyttää vieläkin, miten oikeastaan päätyi savolaiseen metsään samoilemaan punainen pipo päässään. Turkulainen psykologi ei voisi kuvitellakaan ampuvansa mitään elävää. ”Mutta kun serkkutytöt tarpeeksi taivuttelivat, minulta loppuivat verukkeet”, hän nauraa.
Pään käänsivät lopulta pikkujouluaikaan joka tuutista tulvivat elämysmatkojen mainokset. ”Minusta semmoiset keinotekoiset elämyspaketit ovat naurettavia: kiipeillään ties missä keppien nokassa tai ammuskellaan toisia väripanoksilla, ja sen pitäisi sitten muka kasvattaa yhteishenkeä. Tämä on sentään todellista, osa Suomen maaseudun elämäntapaa”, Ulla-Maija perustelee.

Komeasarvinen hirvi viedään metsästysmajalle nyljettäväksi ja jahtiväki lähtee lämmittelemään nuotion ääreen. Anna Enges paloittelee hirven sisäelimiä taitavin ottein. Moni metsästävä nainen on kulkenut isänsä kanssa hirvimetsällä pienestä pitäen, mutta Anna on poikkeus: hän on kaupunkilaistyttö, toimittajan tytär Vaasasta.
”Mun isä ei tajua tätä ollenkaan. Sen se tajuaa, että mä tykkään kulkea luonnossa ja pidän eläimistä. Mutta miksi niitä eläimiä pitää tappaa, se aina kysyy”, Anna kertoo. ”Minä taas en tajua, miksi pitää ostaa eläimiä supermarketin kylmätiskistä.”
Eläinrakkaana ihmisenä Anna syö mieluummin itse ammuttua hirveä kuin ahtaassa navetassa haudottua nautaa. ”Hirvi saa suhteellisen nopean ja kivuttoman kuoleman. Vasikan tai kananpojan hidas kuolema alkaa siitä päivästä, kun se syntyy.”
Riistanhoitajaksi kouluttautunut Anna pitää metsästystä ennen kaikkea hirvikannan hoitamisena. ”Yleensähän sanotaan, että hirviä pitää kaataa, jotta vältytään hirvikolareilta ja taimikkotuhoilta. Mun mielestä lähtökohtana pitäisi kuitenkin olla hirvikannan tasapaino.”
Tänäkin syksynä Suomessa ammutaan arviolta 50 000 hirveä. Hirvikolareita sattuu vuosittain pari kolme tuhatta. Kolareissa loukkaantuu joka vuosi parisen sataa ihmistä ja muutama kuolee.
Annan mielestä hirvikannan liiallinen kasvu on osaksi ihmisen omaa syytä. ”Hirvillehän on ruokapöydät katettuina, kun nykyinen metsänhoito on mitä on”, hän viittaa kasvatusmetsien tasaisiin taimikoihin.

Päivä on vasta puolessa, ja hirvi roikkuu jo nyljettynä. Akat päättävät yksimielisesti jatkaa jahtia, sillä sunnuntaiksi on luvattu huonoa keliä.
Passinaiset kapuavat puisiin torneihin odottamaan ajon alkamista. Kokemattomat ajonaiset alkavat ilmeisesti väsyä: ajoketjun järjestäytyminen kestää kumman pitkään. ”Tuolla maastossa kulkeminen onkin tottumattomalle ihan toinen tarina”, Tuula Rossi huomauttaa.
Järin kokeneita hirvimetsäläisiä eivät ole myöskään median edustajat. Saksalaisen televisioryhmän toimittaja ja kuvaaja sahaavat hermostuneesti metsätietä edestakaisin autollaan ja moittivat jahtia huonosti järjestetyksi, kun hirvi ei tule sieltä mistä pyydettiin.
Kun ajoketju lähtee liikkeelle, se tuntuu lähestyvän tuskallisen hitaasti. Tuula kipristelee tornissa sormiaan ja varpaitaan. Pian paleltaa niin, että vaikka hirvi tulisi suoraan kohti, kohmeisin sormin ei uskaltaisi ampua.
”En minä ikinä erityisesti toivo, että voi kun pääsisin ampumaan. Minulle on ihan sama, kuka hirven ampuu, kunhan se kuolee nopeasti”, suonenjokelainen maatalon emäntä ja hermoratahieroja miettii.
Ensimmäisen hirvensä kaadettuaan Tuula oli niin hämmentynyt, ettei heti löytänyt eläintä metsästä. Se onkin metsästäjän pahimpia pelkoja: hirvi pakenee havoittuneena ja jää metsään kitumaan. ”Se ei ole sitten enää kenellekään mukavaa, kun etsitään kituvaa eläintä koirien kanssa yötä myöden”, Tuula huokaa.

Hirvimetsälle lähtemiseen on yhtä monta syytä kuin on metsästäjiä. Yhdelle hirviseura on tärkeä sosiaalinen piiri. Toinen pelkää hirvikolareita. Kolmas kaipaa pakastimeensa täytettä. Neljäs haluaa samoilla viikonlopun luonnossa.
Tuula kuuluu neljänsiin. ”En ole sitä tyyppiä, että käveleskelisin metsässä ilman syytä.” Hän nauttii metsän hiljaisuudesta, siitä että passissa seisoessa saa olla yksin omien ajatustensa kanssa. Joka viikonloppu hän ei silti jaksa metsässä seistä: ”Välillä sitä haluaa mennä laskettelemaan tai shoppailemaan.”
Tiinan mielestä metsästyksessä hienointa on se nöyryyden ja pienuuden tunne, jonka luonto antaa ihmiselle. ”On ihan sama, millä pallilla työelämässä istut tai mitä titteliä kannat: metsään on turha lähteä pollealla asenteella, sillä täällä ihminen on vain pieni osa luontoa. Täällä mitataan, mitä kukin on sisimmässään.”
Aamuisen hirven ampunut Aino puolestaan opetteli hirvinaiseksi kolmisenkymmentä vuotta sitten kateudesta. ”Mies oli joka syksy kuin pikkupoika, joka odottaa joulupukkia. Minäkin halusin nähdä, mikä hirvimetsällä on niin hienoa”, Aino muistelee. Luonnossa liikkumisen lumo sai hänet jäämään. ”Metsässä arkihuolet katoavat, kun keskittyy olemaan aivan hiljaa. Täällä sitä on kuin pyhätössä.”
Sittemmin Aino on kaatanut niin monta hirveä, ettei ole itse pysynyt laskuissa. Pitkälti yli kolmekymmentä niitä kuitenkin on.
Tuula, Aino tai kukaan muukaan jahtiakka ei myönnä erityisesti pitävänsä tappamisesta. Kuolema on osa luonnon kiertokulkua ja sillä siisti.

Kaikki eivät ole yhtä ihastuneita metsästyskulttuurista. Jotkut kadehtivat metsästäjien saalista: tänäkin vuonna metsästäjien vatsoihin ja pakastimiin uppoaa noin kuusi miljoonaa kiloa hirvenlihaa.
Toiset taas vierastavat tapaa, jolla metsästäjät ottavat luonnon hallintaansa. Pieksämäeltä, parinkymmenen kilometrin päästä Akkainjahdin metsästysmailta kotoisin oleva nuori nainen alkaa puhista, kun kuulee sanan hirvijahti.
”Kerran ratsastin metsätiellä vahingossa hirvimiesten keskelle. Säikähdin ihan kauheasti, kun huomasin katselevani kiväärinpiippuja. Metsästäjät olivat minulle raivoissaan. He huusivat, että olivat kyllä ilmoittaneet tallille, että sinne suunnalle ei olisi asiaa. Mutta kun minä en ollut sieltä tallilta!”
Naisen mielestä metsästäjät ovat tekopyhiä toitottaessaan, että pitävät hirvikantoja kurissa velvollisuudesta. ”Sitten kun joskus sudet syövät hirviä, metsästäjät itkevät, että ne vei meidän riistan.”

Ajo on jatkunut jo yli tunnin, kun laukaus viimein kajahtaa. Pian niitä kuuluu pari lisää. Tuula kuuntelee huolestuneena radiopuhelintaan: Satu ja Outi ovat ampuneet isoa uroshirveä, mutta eläintä ei näy enää missään. Tovi odotellaan ohjeita, ja lopulta passit päätetään purkaa.
Tapahtumapaikalla on vakavaa väkeä. Jäljistä yritetään tulkita, onko hirveen osunut ja mihin suuntaan se on juossut. Paikalle noudetaan koira jäljittämään paennutta sarvipäätä – turhaan.
”Juuri kun minä teille muille sanoin, että paras laukaus on joskus se, joka jää ampumatta”, Satu soimaa itseään. ”Tämä olisi nyt pitänyt jättää ampumatta.”
Muut yrittävät lohduttaa. ”Koskaan ei tiedä, missä ja kenelle näin seuraavaksi käy. Ei parane mennä osoittelemaan ketään sormella”, Seppo tuumii.
Parin tunnin etsintöjen jälkeen uskotaan, että luodit ovat menneet kokonaan ohi. Missään ei näy verta eikä irronneita hirvenkarvoja. Jäljistä päätellen hirvi ei ole ontunut eivätkä sen sorkat ole levinneet, kuten ne hirven haavoittuessa yleensä leviävät.

Jahtiseurue siirtyy puimaan päivän tapahtumia monitoimitalon saunalle. Lähes jokaisella on hirvijuttu kerrottavanaan.
”Kyllä meillä nämä jutut jää enemmän puheiden kuin tekojen tasolle”, Satu tuumaa. ”Ehkä me on opittu se miehiltä”, Tiina ehdottaa. ”Ei, ei sitä miesten syyksi saa laittaa”, Satu puolustaa.
Naisten ja miesten legendoissa on silti vissi ero: naiset uskaltavat nauraa itselleen. ”Kun ensimmäisen kerran hirvi tuli kohdalle, aloin täristä niin, että puinen passitorni kalisi. Hirvi pysähtyi kuuntelemaan kalinaa, ja siihen minä sen ammuin”, Tiina muistelee. Satu taas kertoo, miten kerran talvipakkasella hän kakki vahingossa haalarinsa huppuun.
Saunan jälkeen on vuorossa päivän toinen pakkelointikierros. ”Onko tässä nyt tolkkua: ensin pestään ja sitten taas sotketaan”, Tiina nauraa.
Melkein joka eukon rinkan uumenista putkahtaa pullo, ja pian huoneessa kiertää sekaisin viskiä, lakkalikööriä ja jägermeisteria. Kynnet saavat uutta väriä, ja hiuslisäkkeiden asennus kirvoittaa herjoja aivolisäkkeistä ja Sini-tuotteen sponsorisopimuksista.
Peijaistansseihin saapuva väki on jo valmiiksi lämmennyttä. Paikallinen iskelmätähti tunnelmoi karaokenauhojen säestyksellä, ja isäntäseurojen hirvimiehille on tanssilattialla käyttöä. ”Jahtiakka ei anna, jahtiakka ottaa”, illan kuningatar, vuoden jahtiakaksi valittu Aino julistaa. Hän ei varmaankaan viittaa hirviin.
Peijaisten aikana maahan sataa paksu lumikerros. Tässä säässä ei hirven kulkua edes kuulisi.

Sanna Sommers
Kuva: Ville Palonen