AA-kerho kärttyisellä kierroksella Helsingissä.Kerholaiset haluavat pysyä anonyymeinä arkkitehtiopiskelijoina, sillä heillä ei ole vielä kokemusta siitä , millaisessa ristipaineessa ja rakennuttajien jöössä oikeat ammattilaiset joutuvat työskentelemään.
Helsinki, Itämeren helmi, näyttää kauniilta kaupungilta, jos saapuu kesäpäivänä mereltä Kauppatorille.
Keskellä talvea, kun saapuu lentoasemalta kulttuurikaupunkiin Tuusulantietä ohi Variston, kaupunki näyttää kamalalta. Teollisuusalueet ovat maaseudun ja kaupungin välilihaa, jonka kohtalo ei ole kiinnostanut ketään.
Kun Myllypuron alakiventieläiset saapuvat metrolla Rautatientorille ja puikahtavat maan pinnalle kaakeloidusta avoviemäreistä, he näkevät ensimmäisenä Makkaratalon.
Makkaratalo, Enson sokeripala Katajanokalla ja Merihaka ovat klassikkohirvityksiä, itsestään selvästi rumia rakennuksia. Merihaassa kaikkein kammottavinta on se, että betonielementtejä on yritetty elävöittää urilla, joihin on sittemmin tarttunut kaikki maailman lika.
Merihaan arkkitehti on ollut kuin druidi Stonehengellä: tiettynä päivänä karkausvuonna muutaman minuutin ajan aurinko osuu juuri oikeaan kohtaan ja Merihaka näyttää monumentaaliselta, mutta ainoastaan asiaan vihkiytyneet tietävät sen.
Jäsentymättömiä möhköjä
Kiukkuinen kierros rumassa Helsingissä piristää päivää.
Sanomatalo suhteettomuuksineen on edelleen ajankohtainen haukuttava. Sen näennäisläpinäkyvyys ja oudosti estetisoidut rakenteet saavat ihmettelemään arkkitehtien fysiikan tajua: transparentti rakkikoira könöttää eduskuntatalon vieressä, mutta eihän talon läpi näe, kun lasi heijastaa kaiken.
Sitä paitsi rakennusvaiheen kähmintä risoo: Talosta tuli korkeampi kuin mihin oli lupa. Kun taloon ei saanut rakentaa lisää kerroksia, kerroskorkeutta korotettiin ilman sen kummempaa kohua.
Vieressä oleva eduskuntatalo on kesken jäänyt fragmentti, jonka molemmille puolille piti tulla tasapainottavat sivurakennukset.Jos totalitarismia käsittelevissä kuvakirjoissa on jokin esimerkki Suomesta, niin se on eduskuntatalo. Talo kuitenkin toimii: mielenosoittajat eivät uskalla kavuta kymmenettä porrasta ylemmäs hihhuloimaan.
Muista merkkirakennuksista oopperatalo on lempi-inhokkeja. Vuonna 1993 avattu talo on liian pitkän ajan kuluessa syntynyt jäsentymätön möhkö – ilmeisesti rakennuksessa ajalliset kerrostumat käyvät elävää vuoropuhelua. Oopperatalo avautuu Töölönlahden perukoille kuolleiden kaislojen maailmaan, kun sen pitäisi olla osa kaupunkia.
Tuomiokirkon antikliimaksi
Vaikka vanhat rakennukset kokonaisuuksina muodostavat keskimääräistä parempaa ympäristöä, niissäkin on herkkupalansa haukkujalle. Loputtomasti toistettuna empire-arkkitehtuurin keinotkaan eivät viehätä. Muoteilla synnytetyt kipsikrumeluurit ovat aikansa elementtitekniikkaa.
Arkkitehtuuria ei voi arvioida pelkän ulkoasun perusteella, vaan on kokeiltava, vastaako rakennuksen ulkokuori sisältöä. Siksi tuomiokirkko on kovin antikliimaksinen: sisään astuessaan huomaa, että kirkon katto kaartuu tylsäksi valeholvaukseksi.
Vanhat kertaustyylit ovat auttaneet huonoja suunnittelijoita tekemään edes keskinkertaisia rakennuksia. Esplanadilla figuratiivinen kertaustyyliornamentiikka oksettaa ja tuntuu ihmisten hahmotuskyvyn aliarvioinnilta: parvekkeita kannattaa köyryselkäinen mies ja kivenlohkareista löytyy aivomassamaista koverruskuviointia.
Väkivaltainen ulkosynnytin
Olisi mukavaa, jos rakennuksesta huokuisi tunne, että se pysyy koossa. Palkitussa Pikku Huopalahden terassitalossa jopa klinkkerilaatat näyttävät pysyvän seinissä paremmin kuin parvekkeet. Talon sisäänkäynti on kuin väkivaltainen ulkosynnytin.
Voisin kuvitella, että talossa asuminen tuntuu samalta kuin majoitus ayanapalaisessa hotellissa sesongin ulkopuolella, kun hotellin rakennustyöt ovat vielä kesken.
Terassitalon ideana lienee, että jokaisella asukkaalla olisi ikään kuin oma piha. Terassitalossa kuitenkin vain murto-osalla on omat parvekkeet, jotka tosin joissain tapauksissa ovat isompia kuin itse asunnot.
Onhan Pikku Huopalahti erilainen kuin Malmi tai Itäkeskus.
Viriketursotettu Pikku Huopalahti on kuitenkin kertakäyttöinen vitsi, jossa elementtifirmat ovat saaneet irrotella. Mikään materiaali ei sinällään ole ruma. Kaakeli sopii hyvin vessaanPikku Huopalahden tavoitteena oli ilmeisesti olla hauska, jatkuvasti erilainen ja virikkeitä antava paikka. Lähiö onkin tuore, mutta kuten tuoreille hedelmille käy, kun ne seisovat tarpeeksi auringossa, Pikku Huopalahtikin nahistuu. Klinkkerit tippuvat seiniltä, vaikka alueella on ikää alle kymmenen vuotta.
Muiden talojen joukossa rapistuu myös asumispalveluita tuottavan VVO:n pääkonttori. Alepan mainos naapuritalon alakerrassa kiteyttää paljon: ”Etkä maksa liikaa.”
Herkkää muotokieltä
Hakaniemessä pullisteleva Ympyrätalo murskasi aikanaan alleen kolme kivitaloa ja yhden kaksikerroksisen puutalon, kaikki 1900-luvun alkuvuosilta, valmistuessaan vuonna 1966. Talon muotokieli saa yhä hiljaiseksi.
Kallion helmi on kuitenkin sympaattisen ruma ovettomalta vaikuttava adventtiseurakunnan rukoushuone Neljännellä linjalla. Talossa on hieno detalji, katolla metallinen risti, joka jatkuu sadevesikouruna seinää pitkin.
Alppilan kirkko Linnanmäen vieressä taas on sosiaalihuoltolan näköinen.
Hakaniemenrannan virastotalohelvetti verovirastoineen ja kouluhallituksineen on mykistävä. Valtion virastotalo, kolkko betonielementtirakennus pitkine kaksoiskäytävineen ja ankeine huoneineen, on vastikään remontoitu, jotta tiloihin saataisiin lisää orientoituvuutta ja valoisuutta.
Merihakaa ihmetellessä miettii, onko 1960-luvun purkuinnon jälkeen voimaan astunut sanaton mutta ehdoton purkukielto tarpeen. Ilmeisesti ajatellaan, että odotetaan vielä sata vuotta, niin Merihakakin näyttää viehättävältä.
Itä-Pasilaan ei uskalla mennä, Yleisradion Ison pajan kohdalla sulkee silmät, mutta Hartwall-areenalla ne loksahtavat taas auki.Hallin kyljessä olevat porrashuoneet ovat objektiivisesti ruman keltaisia. Tuollaisen värin voisi kuvitella olevan käytössä vain, kun maalitehdas tyhjentää varastojaan ja myy maalia todella halvalla.
Ennen väristyksiä aiheuttavaa Pasilan asemaa voi ihmetellä sienimäisesti kohoavaa junien valvontarakennusta Linnunlaulun vieressä. Se on täydellisesti paikkaansa sopimaton.
Vielä pieni syrjähyppy Arabiaan ihailemaan Lumetta eli elokuva- ja lavastustaiteen laitosta. Se on aaltopeltilaatikko, anteeksi laskostettua terästä, jalostettua metallidraperiaa.
High tech -helvetti
Aluerakentaminen on sitä, että määritellään, kuinka monta ihmistä pitää jollekin seudulle änkeä, jotta sinne saadaan R-kioski. Pahinta on, että kokonainen lähiöllinen tonttimaata annetaan yhden arkkitehdin tuhottavaksi.
1980-luvulla rakennetut Sofianlehdon asunnot näyttävät Jordan-joen länsirannalta. Tabu-viihdeohjelma kuvasikin siellä aikoinaan Suomen sisällissodasta kertovan sketsin.
Tulevaisuuden hirvitystä edustaa Itämerentorin ympäristö Ruoholahdessa. Vauhdilla pystytetyn high tech -alueen, joka on suurempi kuin Engelin empire-keskusta, on suunnitellut lähes kokonaan yksi arkkitehtitoimisto. Kaupunkirakenteelle luontainen ajallinen kerroksellisuus saavutetaan sijoittamalla Lepakon kulttirakennuksesta tagintäyttämä seinänpätkä high tech -keskuksen sisälle.Inhimillisyyttä alueella edustavat vain työntekijöiden parvekkeille raahaamat muoviset puutarhatuolit ja tuhkakuppeina käytettävät maustekurkkupurkit.
Toinen paha paikka on Lintulahden kukkula Sörnäisissä, jossa mitä ilmeisimminkin otetaan vakavasti se, että lähiöillä voi vahvistaa kaupungin ja asukkaiden alueellista kumppanuutta. Uustuotantotaloja on markkinoitu merinäköalalla, ja sellainen löytyykin aina siihen saakka, kunnes seuraava talo on rakennettu eteen. Alue on sumppu ja tuo mieleen aasialaisen kaupunkirakentamisen: kun tonttimaa on äärettömän kallista, on pakko rakentaa tolkuttoman monta kerrosta päällekkäin.
Lintulahden takana töröttää onneton teollisuusmiljööromantiikan yritys. Ideana ovat varmaankin olleet amerikkalaiselokuvista tutut ateljeeasunnot, joissa taiteilijat asuvat keskellä vapaata tilaa. Mutta Helsingissä rakennetaan talouden ehdoilla ja tehdashalli täytetään pienillä kopeilla.
Aluerakentamiseen kuuluu tietenkin palveluiden suunnittelu. Päiväkodeista löytyy usein veikeää informaatiosälää. Arkkitehdit ilmeisesti luulevat, että lapset tarvitsevat yhteiskuntakelpoisiksi kasvaakseen kaikenlaista vinoa, pyöreää ja värikästä. Pastellivärit ovat pop, sillä ne eivät ole millään lailla poliittisia tai aggressiivisia.
Betoni itkee
Kuin sokerina pohjalla on vielä kaksi Helsingin surullisinta rakennusta.
Ensimmäinen on Jätkäsaaressa tönöttävä kasa jättimäisiä sardiinipurkkeja, joita myös tullivarastoksi kutsutaan. Pienet raot sardiinipurkkien väleissä ovat ilmeisesti ikkunoita.
Kaupunkikierros huipentuu Oulunkylään Pikkukoskentien ja Jokiniementien kulmaan A-Betonin vanhaan toimitaloon.
Kolmisenkymmentä vuotta sitten suunnieltu talo on jotakuinkin neliö, hyvin pragmaattista arkkitehtuuria. Sisällä on eittämättä ollut kaikki tarvittavat työtilat insinööritoimistolle. Se on ankara ja kolho, tarkoitettukin sellaiseksi. Ehkä betoniin on odotettu kaunista patinaa, mutta patina onkin vain seinille kertyvää härmää.
A-Betonin ornamentiikka on huikeaa: betonin valumuotista pylväisiin on jäänyt sidelankojen jättämät kolot. Pylväissä näkyy muottina olleen höyläämättömän raakalaudan terveiset siellä, missä tussitöhryt eivät ole niitä koristelleet.
Talo puretaan pian, sillä se on homeessa. Rumilusta ympäröivä melukylämainen puutaloyhteisö ehkä kiittäisi, jos ei olisi ehtinyt itse tuhota itseään. Ihmiset pilkkoivat isot tonttinsa pienemmiksi, kun rakentaminen viimeksi ylikuumeni. Siinä, missä ennen oli yksi talo, on nyt kolme.
Sanomatalo ilmentää hyvettä, valtaa ja vaurautta.
Näkymä Sturenkadulta.
Anna-Liina Kauhanen
Kuvat: Riku Iso-Hella
