Vastakkain: CMX

T:Teksti:

Totisesti hyvää

CMX:n vastustajia tuntuu aina eniten ärsyttävän se, miten tosissaan yhtye on. CMX:ssä ei ole mitään ironista, ei mitään trendikästä mihin tarttua, ei helppoja vastauksia joihin keksiä omat kysymykset. Suojaverkot on rullattu kaappiin, pilleri jätetty sokeroimatta.
Liki ainoana Suomessa Yrjänä uskoo vielä rockiin jonkin muun kuin oman suuruudenhulluuden, perinnetietoisuuden tai katkeruuden ilmaisuväylänä. CMX asettaa kuulijalleen vaatimuksia, silläkin uhalla että radiotoimittajilla olisi vaikeuksia keksiä 15 sekunnin nokkelaa spiikkiä kappaleiden johdannoksi. CMX:n sekoitus roudanpuremaa runollisuutta, kovaa rockia, iskelmää ja kansansävelmää kuulostaa ajattomalta. Tässä tapauksessa se ei merkitse retrohenkisyyttä, vaan kalenterin ja kellon selättävää asennetta, tajua siitä että historia on aina läsnä.
Niinpä totisen messiaanista Yrjänää on helppo pilkata. Mikä se oikein luulee olevansa? Onko se tuollainen kotioloissakin? Olisi nyt edes mukava kaveri niin kuin se Karjalaisen Jii, siinäpä vasta hyvä jätkä. Hei Yrjänä, kerro meille vitsi!
Mutta myönnettäköön, että tänä iltana CMX ei ole parhaimmillaan. Mukaanotettu alkuaikojen materiaali osoittaa vain miten paljon yhtye on kehittynyt sitten niiden päivien, Yrjänän sanoista saa huonosti selvää, kitarat paikoin puuroutuvat ja kappalevalikoimasta on kokonaan unohdettu yhtyeen herkempi puoli. Silti: Kirosäkeet, Katariinanpyörä, Kultanaamio, Elokuun kruunu. Huononakin päivänä CMX:n kuuntelu on hauskinta mitä voi tehdä suu mutrussa ja otsa rypyssä.

Samuli Knuuti

Ruosteessa

Vääntelystä ja kääntelystä huolimatta ei voi välttää ajatusta, että CMX on 90-luvun Sielun veljet. Ei niinkään musiikillisesti vaan muiden tunnusmerkkien osalta: musiikki on sopivan ei-kaupallista, sanat riittävän sekavia ja esiintyminen onnistuu luontevasti yläosattomissa. Yhtye vetoaa siihen viettiin, joka vaatii nuorta ihmistä pukeutumaan mustiin, näyttämään ahdistuneelta ja lukemaan teoreettista filosofiaa. Erona 80-lukuun on vain se, että faniuniformujen metalli on siirtynyt vyöniiteistä nenärenkaisiin.
Totuuden nimissä Vanhan yleisö on tätä määritelmää monimuotoisempaa. Dekadenzin asiakkaiden lisäksi paikalle on vaeltanut kriitikoiden ylin kerma ja nippu nuoria mielipidevaikuttajia kettutyttö Minna Salonen etunenässä. Paikalla on siis muidenkin hyvä näyttäytyä, sillä CMX antaa katu-uskottavuutta niille kuulijoille, joilla ei sitä muuten ole. Oikeassa paikassa heitetty ”Yrjänä on nero” ei jää noteeraamatta.
Mitä siitä, vaikka kitaramuuri on läpäisemätön, biisit liimautuvat toisiinsa kuin kehno suomalainen spagetti ja lumous ostetaan saatanallisella hc-paahdolla. Kaikki menee läpi kun kulttiyhtyeen ”harvinainen” ja ”ainutlaatuinen” keikka on käynnissä. Ei se mitään, ettei niitä kivoja radiosta tuttuja kipaleita soiteta. Muutama sarkastinen repliikki biisien välissä vakuuttaa epäröivän kuulijan lopullisesti siitä, että hän on oikeassa paikassa. ”Mä en tajuu mitään, mä olen siis älykäs”. Kotona voi sitten tavailla levynkantta ja miettiä, mitäköhän se orkka soitti.

Miska Rantanen