Suomalaisesta tiedonvälityksestä puuttuu asiantuntemusta, avoimuutta ja ytyä. Näin ovat viime aikoina väittäneet monet. Viime vuonna täyslaidallisen saivat ulkomaantoimittajat, joita Peik Johansson kritisoi kirjassaan ”Kuolema Ruandassa”. Johanssonia ihmetytti, miten vähillä etukäteistiedoilla toimittajat tekevät varsinkin Afrikka-uutisia. Viimeksi keskusteluun osallistui Matti Wuori, jonka mielestä suomalaiset ovat ”vetäneet filtin silmille”. Hänen mukaansa meille tarjotaan tiedonvälityksen nimissä vain viestiä ”suomalaisilla ei ole kuitenkaan hätää.”
Kritiikki ei ole tuulesta temmattua. Helsingin Sanomien tutkimuksen mukaan suomalaisten tietoisuus esimerkiksi Bosnian tilanteesta on onneton siitä huolimatta, että tiedotusvälineiden ulkomaanosastot ovat päivittäin täynnä uutisia entisen Jugoslavian sodasta. Kriisiuutiset ovat turruttaneet ihmiset rintamalinjoineen, kansanmurhineen ja rauhanneuvotteluineen.
”Helsingin Sanomien tutkimus, jossa ilmeni, että monet ihmiset eivät yksinkertaisesti ymmärrä, mitä Bosniassa tapahtuu, oli meille aikamoinen järkytys”, sanoo Janne Hopsu, joka työskentelee MTV 3:n uutistoimituksessa freelancerina. Toimittajille oli yllätys, että ihmiset eivät vuosien uutisoimisen jälkeen todellakaan tienneet, kuka esimerkiksi hallitsee Sarajevoa. Toimittajilta löytyy Hopsun mukaan enemmän itsekritiikkiä kuin mitä monet aavistavatkaan. ”Etsimme kovasti syitä, ja löysimme vikaa sekä katsojista että itsestämme.”
Hopsun mielestä ongelma on tv-uutisiin sisäänrakennettu, sillä niiden rooli on välittää ajankohtaisia uutisia – niin lyhyitä ja selkeitä, että mahdollisimman moni viitsisi niitä katsella. ”Kuitenkin tilanne esimerkiksi Bosniassa on niin monimutkainen, ettemme voi puristaa todellisuutta tiettyyn pakettiin. Todellisuuden hahmottaminen vaatisi myös katsojalta ponnistuksia.”
”Onhan se näin?”
Suomalainen tiedonvälitys ei ole asiantuntematonta, vaan vanhanaikaista. Näin arvioi vapaa toimittaja Tiina Kirkas, joka on matkustanut paljon entisen Jugoslavian alueella ja muualla Balkanilla sekä työskennellyt alueen pakolaisleireillä. ”Tiedonvälitys painottuu kansainväliseen diplomatiaan. Sen avulla yritetään ratkaista ongelmat ja siksi siitä tiedottaminen on tärkeää. Toisaalta jopa kansainväliset ratkaisumallit ovat vanhentuneita, kun kyseessä on niinkin monimuotoinen ongelma kuin Jugoslavia. Parin sotatoimittajan piirtämät hyökkäyskartat ovat tähän liittyvää tyypillistä vanhanaikaista tiedonvälitystä, jolla ei ole kosketuspintaa paikalliseen todellisuuteen.”
Kirkkaan mukaan sodassa elävien ihmisten todellisuus, eräänlaiset sodan sivustoorit jäävät tiedonvälityksessä usein journalismin valtavirran jalkoihin. Pitkien, analyyttisten juttujen ja vaihtoehtoisen näkökulman tarjoaminen ei Suomessa ole helppoa: ”Täällä odotetaan tarkkaa tietoa, vastausta kysymykseen onhan se näin, onhan. Mainstream-journalismin pilkotun, selkeytetyn kuvan rikkominen on vaikeaa.”
Kaikkein vaikeinta Kirkkaan mielestä on sodan todellisten kasvojen kuvaaminen. Paikan päällä ei ole kysymys vain taisteluista, vaan jatkuvasta toivottomuuden ja apaattisuuden tunteesta. Siihen ei edes sodan loppuminen tuo heti helpotusta. Taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat sekä kaikkialla vallitseva viha eivät katoa suurvaltojen napsauttaessa sormiaan.
”No bodies, no by-lines”
Toimittajan ja kuvaajan näkökulmasta sotien ja kriisien uutisoiminen on työ, joka takaa seuraavien viikkojen ateriat. Se saattaa kuitenkin olla myös kutsumus, tapa vaikuttaa. Käsiteltävä materiaali pakottaa kohtaamaan inhimillisen hädän myös henkilökohtaisella tasolla. ”Kai kaikki valokuvaajat naivisti kuvittelevat, että heidän kuvansa muuttavat maailmaa”, pohtii maailman kriisipesäkkeissä työskennellyt valokuvaaja Kari Kuukka.
”Onhan se hienoa alussa kuvitella mennä pelastamaan maailmaa jonnekin. Totuus on, että valokuvaajat tekevät vain työtä, josta heille maksetaan palkkaa. Ja mitä enemmän ruumiita, sitä enemmän palkkaa. `No bodies, no by-lines’, kuuluu vanha sanonta.”
Siitä huolimatta ainakin valokuvaajat ovat Kuukan mielestä erittäin ammattitaitoisia. ”Olen onnellinen kuvaajana. En haluaisi olla toimittaja, koska silloin joutuisin analysoimaan tilannetta enemmän. Nyt voin toimia enemmän tunteen varassa.” Tunteistaan työhön liittyvistä asioista Kuukka haluaa kertoa ennen kaikkea kuvien kautta. Kokemuksia on vaikea jakaa sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole vastaavanlaisia. Työ lyö kuitenkin leimansa jokapäiväiseen elämään.
Myös kotimaassa työskentelevä elää nykyään lähes reaaliajassa kriisialueen todellisuutta. Turhautumisen ja voimattomuuden tunteet aiheuttavat Janne Hopsulle suuttumusta ja raivoa, mutta uutista tehdessä on rauhoituttava. ”Asiat voisivat sitäpaitsi olla huonomminkin. Ihmiset ovat nyt liikkeellä. Itse olen järjestänyt toimittaja Pauli Aalto-Setälän ja arkkitehti Vlada Tomevskin kanssa taidenäyttelyitä ja konsertin asian tiimoilta. Puran tuntemuksia myös puhumalla. Painajaisia en sentään ole nähnyt.”
Kriisialueelle lähteminen on käynyt Hopsun ajatuksissa. Sellainen matka pitäisi kuitenkin tehdä harkiten, että siitä olisi todellista hyötyä: ”Sankaritoimittajaa minulla ei ole tarvetta leikkiä, päästä hengestään.”
Pauliina Remes
Piirros Saku Heinänen
