12. helmikuuta 2018

Suurin osa brittiopiskelijoista ei pysty maksamaan opintolainaansa kokonaan takaisin. Vähävaraisista perheistä tulevien opiskelijoiden määrä on silti kasvussa.

Kun Aimée Hardy valmistui kielitieteiden kandidaatiksi Sheffieldin yliopistosta neljä vuotta sitten, hänelle oli kertynyt opintolainaa noin 27 000 punnan eli reilun 30 000 euron verran.

Viime syksynä insinööriopintonsa Durhamin yliopistossa aloittanut Imogen Sheppard arvioi, että hänen lainasummansa tulee olemaan opintojen päättyessä lähes 50 000 euroa.

”Olen vain hyväksynyt sen, että saadakseni yliopistokoulutuksen minun pitää velkaantua”, Sheppard sanoo.

”Mutta kyllä noiden lukujen ajatteleminen hieman hirvittää.”

Samaan aikaan kun Suomessa keskustellaan maltillisten lukukausimaksujen kokeilusta, Isossa-Britanniassa monet kipuilevat yhä korkeammalle kipuavista yliopistomaksuista ja niiden myötä paisuvasta opintovelasta.

Kun lukukausimaksut otettiin maassa käyttöön vuonna 1998, maksuille säädetty katto oli noin tuhannen punnan luokkaa vuodessa. Vuonna 2009 opintonsa aloittanut Hardy pulitti vuodessa jo yli 3 000 puntaa, ja Sheppardin tutkinto maksaa jopa yli 9 000 puntaa vuodessa.

 

Opiskellessaan Hardy tiesi, että lukukausimaksuihin ja elinkustannuksiin myönnettävää lainaa aletaan maksaa takaisin valtiolle vasta ansiotulojen noustua tietylle tasolle, ja 30 vuoden kuluttua jäljellä oleva velka mitätöidään.

Yllätyksenä tuli kuitenkin lainan korko, joka on tällä hetkellä 6,1 prosenttia. Se lisätään lainaan jo opiskeluaikana.

”Kun tarkastin lainamääräni jonkin aikaa sitten, summa oli aikamoinen shokki. Vaikka olen työskennellyt valmistumisestani asti, minulla on nyt velkaa 2 000 puntaa enemmän kuin opintojeni päättyessä”, hän sanoo ja huokaisee.

Hardy sanoo, ettei opintojensa alussa täysin käsittänyt, miten nopeasti korko kasvaisi – eikä vaihtoehtoja juuri ollut. Hänen vanhempansa eivät olisi pystyneet tukemaan opintoja rahallisesti.

Hardyn mielestä järjestelmä rankaisee matalapalkkaisia ihmisiä ja tekee esimerkiksi omaan asuntoon säästämisestä entistä vaikeampaa.

”Koska olen töissä huonosti palkatulla järjestösektorilla, tuntuu koko summan takaisinmaksu tällä hetkellä aika utopistiselta ajatukselta.”

 

Hardy ei suinkaan ole yksin. Yliopistokoulutuksen maksullisuutta tutkinut koulutuspolitiikan professori Claire Callender Lontoon yliopiston Birkbeck Collegesta kertoo, ettei 83 prosenttia opiskelijoista saa maksettua lainaansa takaisin 30 vuoden määräajassa.

”Käytännössä valtio rahoittaa monen opiskelua kalliilla tavalla. Lukukausimaksut kuitenkin tuovat yliopistoille elintärkeää rahoitusta”, hän sanoo.

Suomessa pelätään, että lukukausimaksut estäisivät köyhemmistä taustoista ponnistavien nuorten opiskelun. Britanniassa sellaista trendiä ei kuitenkaan ole huomattavissa: vähävaraisista perheistä tulevien opiskelijoiden määrä on jopa kasvanut viime vuosina.

Tärkeämpi kysymys voikin olla se, kuinka lukukausimaksut vaikuttavat nuorten tekemiin opintovalintoihin ja tulevaisuuteen.

”Vaikuttaa siltä, että vähävaraiset opiskelijat valitsevat usein suurten lainamäärien vuoksi turvalliseen ammattiin johtavia kursseja.”

Callender kuitenkin huomauttaa, että itsenäinen tutkimus suuren opintolainan pitkäkestoisista vaikutuksista on yhä lähes olematonta.

 

Pienituloisessa perheessä kasvaneen Ruth Clemensin epävarma akateeminen ura ei olisi onnistunut ilman stipendejä, useaa osa-aikatyötä ja isovanhemmilta saatua perintöä. 27-vuotiaan kirjallisuuden väitöskirjatutkijan mielestä nykyinen opintolainajärjestelmä on elitistinen.

”Suurin mahdollinenkaan lainasumma ei riitä kattamaan todellisia elinkustannuksia ilman vanhempien rahallista tukea”, hän sanoo.

Skotlannissa ja Walesissa paikalliset opiskelijat voivat saada myös valtiolta tukea lukukausimaksuihinsa. Clemensin mukaan esimerkiksi Englannissa köyhimmät opiskelijat joutuvat kuitenkin tekemään opintojen ohella paljon töitä, jonka vuoksi arvosanatkin voivat kärsiä.

”Vähävaraisena opiskelijana on myös paljon vaikeampi ottaa riskejä tulevaisuuden työllistymisen suhteen.”