20. lokakuuta 2017
Teksti: | Kuva: Ilkka Saastamoinen

Valokuvataiteilija Kastehelmi Korpijaakko ja Sydän, sydän -yhtyeen solisti ja sanoittaja Tuomas Skopa puhuvat ihmisen jalanjäljestä ja paljuista.

Antroposeeni on ollut trendi Helsingin taidepiireissä viime vuosina. Kastehelmi, olet pitänyt valokuvagalleria Hippolytessä aihetta käsittelevän näyttelyn. Voitko kertoa, mitä antroposeeni tarkoittaa?

Kastehelmi Korpijaakko: 2000-luvun alussa jotkut geologit esittivät, että on alkanut uusi geologinen aikakausi, jota he nimittivät antroposeeniksi. Siinä ihmisen toiminta on niin voimakasta, että jäljet maaperässä ovat pysyviä. Osalle taidekenttää se on varmasti vielä tuntematon käsite, mutta toisille se alkaa olla jo aika väljähtänyt juttu, että taasko tätä antroposeeni-läppää.

Tuomas Skopa: En tunne antroposeenia entuudestaan enkä ole juurikaan käsitellyt taiteessani ihmisen maailmanvalloitusta. Olen kuitenkin huomannut, että aihe on ollut rivien välissä ja alkanut purskahdella esiin. Koen vetoa sellaisia paikkoja kohtaan, joissa on ollut raskasteollisuutta tai telakka ja joita luonto on alkanut vallata takaisin. Kaikki ruostuu, kukkia kasvaa… Pienenä meillä oli treenikämppä Vuosaaren telakalla, ja minun sydämeni rauhoittui siellä aina, vaikka siellä oli myrkyt ja öljy, mutta tuntui, että luonto ottaa omansa takaisin ja voittaa. Karsastan sitä, että musiikin avulla valistetaan, mutta kai sitä on terveellistä annostella vähän sekaan.

Korpijaakko: Juuri tuo on ongelma ympäristökysymyksissä. Jos siitä sanoo jotain, niin heti on aktivisti tai tuomiopäivän mesoaja. Kuvia tehdessä miettii, että ei halua julistaa. Mutta silti saattaa tulla kiusaus… siitä voi seurata jotain.

Luin netistä antroposeeniin liittyvän hienon virkkeen: ”Öljyn ja muovin sointia on kuunneltu eräänlaisena taustahälynä kulttuurissamme jo pitkään.” Mitä mieltä olette siitä?

Korpijaakko: Ääni on vahvasti läsnä: mietitään vaikka fossiilisten polttoaineiden käytön äänimaisemaa katukuvassa. Kuvientekijänä kadehdin musiikkia siitä, että se on immateriaalista. Kuvataiteessa teosobjektit ovat usein kertakäyttökamaa, jota monilla lojuu varastossa.

Skopa: Toisaalta musiikin tuottamiseen tarvitaan valtavasti sähköä. Musiikki on immateriaalista, mutta tuotantokoneisto siinä ympärillä on raskas.

Sähkökitara ja sen soundi, sehän on juuri sitä öljyn ja muovin sointia. Rock-pop-tyyppinen musiikki on teollisuuden ääntä tietyllä lailla. On vaikea tehdä yhtäkään elettä, joka ei edistäisi jotain maailmalle epäedullista prosessia… Tuleeko teille ikinä toivoton olo, kun yritätte tehdä taidetta näin isoista asioista?

Korpijaakko: Sinulta kuultaa vähän läpi semmoinen epäilys, että voidaanko taiteen avulla käsitellä antroposeenia relevantilla tavalla lainkaan…?

Lähinnä mietin, miten yksittäinen taiteilija kestää mahdolliset hyödyttömyyden tunteet. Yksi näyttely, kuinka moneen ihmiseen se ylipäätään vaikuttaa?

Korpijaakko: Minun vahvuuteni ei ole rakenteiden muuttamisessa, minusta ei esimerkiksi ikinä tule poliitikkoa. Sitä vain yrittää löytää jonkun kohdan, jossa voi olla rehellinen. Koen, että olen osa tietynlaista visuaalista kehkeytymistä, jonka yksi osa näyttely on. Se vaikuttaa paitsi kentän sisällä toisiin tekijöihin, myös jollain tavalla kumuloi yleistä keskustelua.

Skopa: Ihmisellä on kaksi perustarvetta taiteen äärellä: paeta maailmaa ja kohdata se. En tiedä, kumpaa edustan. Voimattomuuden tunne tulee monesti, mutta niinä hetkinä pitää muistaa, että muutokset voivat tapahtua nopeasti. Se voi olla teknologinen innovaatio, lakimuutos tai asennemuutos. Me ollaan kohtalaisen pieni bändi ja meillä on pieni uskollinen kannattajajoukko, mutta jos yksikin muuttaa elämäänsä biisien takia, niin se on iso juttu.

Korpijaakko: Olen utelias ja pessimistinen sen suhteen, miten tässä kaikessa käy. Luonto ja ympäristö ovat käsitteinä moniselitteisiä, mutta ne latistuvat ja muuttuvat välineellisiksi päätöksenteon tasolla. Pelätään menettää joku luonto, mutta mikä se luonto edes on, se on meidän luoma konstruktio. Tavallaan me ollaan jo menetetty se. Ei ole enää mitään neitseellistä. Kuuntelin yhtä kiinnostavaa podcastia, jossa puhuttiin siitä, että sellaista, mikä me koetaan kauniiksi ja koskemattommaksi on yhä vähemmän, ja siihen liittyy hierarkiaa: kohta vain rikkailla on varaa kuluttaa siihen liittyviä elämyksiä.

Skopa: Kävin San Franciscossa galleriassa. Siellä oli seinällä pitkä jana, joka kuvasi maapallon ikää, ja siinä oli viiva jokaisen massatuhon kohdalla. Niitä oli kuusi. Heti sen jälkeen, kun ihminen on ilmestynyt maapallolle, on viiva. Haluaisin kysyä teiltä, että päästäänkö me tämän antroposeenin ohi seuraavaan vaiheeseen vielä ihmisen elinaikana? Vai pitääkö meidän kadota, ennen kuin voi alkaa uusi aikakausi?

Jos katastrofielokuvien visiot toteutuisivat ja valtameret nousisivat ja sivilisaatiot menisivät paskaksi ja ilmasto mylläisi maapallon ns. luonnolliseen tilaan, niin sitten voitaisiin puhua uudesta epookista, ehkä. Voisi silloin olla vielä kourallinen ihmisiä jäljellä.

Korpijaakko: [Werner] Herzogin viimeisessä dokkarissa sanotaan, että 200 vuoden välein tulee aurinkomyrsky, ja että seuraava on tulossa. Meidän tietoyhteiskunta on herkkä tällaisille ilmiöille, ja jos tulee oikein iso flare, me ollaan kaput. Yksi suosikkikohtani dokkarissa on, kun siinä haastatellaan Elon Muskia. Ensin se selostaa innostuneena, miten se suunnittelee yhdyskuntaa Marsiin ja sitten näytetään sellaista epähetkeä siinä haastattelussa, jossa se vaan tuijottelee eteensä ja sanoo että: ”I don´t sleep very well.” Siinä kiteytyy jotain. Niin ja yksi teoria maailman tuhoutumisesta on, että lämpötila nousee sen verran, että meillä ei ole enää hyvä olla täällä. Joku 10–15 astetta riittää.

Sen huomaa, kun lämmittää paljua. On muutamasta asteesta kiinni, onko siinä paljussa todella hyvä olla vai tuleeko kauhea hiki ja ahdistava olo.

Korpijaakko: Paljusimulaattori voisi olla hyvä maailmanlopun kuvaaja.

Skopa: Ministereiden pitäisi kokeilla sitä ekana.

Korpijaakko: Toisaalta sitä miettii, että jokaisella sukupolvella on oma maailmanlopun pelkonsa. Edellisellä oli ydinsota. Koska joku uhka on aina, niin sitä kautta voisi löytää keveyden.

Skopa: Ihminen tarvitsee uhan. Kaikki ihmiset tarvitsevat tietyn määrän vastusta toimiakseen elämässä.

Korpijaakko: Opettelen tulemaan toimeen syyllisyyden kanssa. Luin jostain, että syyllisyys ylläpitää moraalista olemista ja sitä kautta rakentaa merkityksellistä elämää. Syyllisyydestä kokee siksi myös metasyyllisyyttä, syyllisyyttä syyllisyydestä.

Skopa: Syyllisyys on tietoisuuden hinta.

Korpijaakko: Niin. Ja sitä syyllisyyttä pitäisi vähän syleillä. Eihän se sitä poista, mutta voi helpottaa.

Luotan Jurassic Parkin sanomaan: Elämä keksii keinot. Vaikka tulee tuho, joku tohvelieläin selviää aina.

Korpijaakko: Mutta onhan se surullista, että kun täällä on tämmöinen paratiisipallo, niin jäljelle jäisi vain tohvelieläimiä.

 

Tässä juttusarjassa kaksi taiteilijaa tapaavat ja keskustelevat mistä tahansa. Valokuvataiteilija Kastehelmi Korpijaakolle ekokriisi ja ihmisten paikka muiden olentojen joukossa ovat olleet tärkeitä aiheita jo kauan ennen kuin hän kuuli käsitteestä antroposeeni. Kuoppia, painoja ja ihmisen kuluttamaa maanpintaa kuvaava valokuvanäyttely ”Raskas Huoleton” nähdään seuraavaksi Turussa valokuvakeskus Perissä 3.11 – 26.11.2017. Sydän, sydän -yhtyeen Tuomas Skopa kirjoitti kantaaottavan Meren kuningatar -kappaleen sukellettuaan häämatkallaan valashain kanssa ja ymmärrettyään, kuinka valtava ongelma muovijätteet ovat maailman merille.