08. syyskuuta 2017
Teksti: | Kuva: Vihreät

Touko Aalto ja Jussi Halla-aho – kuin kaksi marjaa.

Haluatko suomalaisen politiikan huipputehtäviin? Kiinnostaako näköala Eduskuntatalon työmaalle?

Ylioppilaslehti kävi läpi puolueiden puheenjohtajavaaleja viime vuosilta ja huomasi selvän trendin. Jos kiikarissasi on puolueen luotsaajan pesti, kannattaa viimeistään nyt ryhtyä kentän mieheksi.

 

Kentän mies on – luonnollisesti – mies. Hän on myös anti-establishment: hän ei ole nykyisen johdon suosikki puolueen johtoon, ei siis Emma Kari (vihr) eikä Sampo Terho (ps/uv/st).

Kentän mies ei tule Helsingistä. Puolueiden käyttämässä retoriikassa aito ”kenttä” ja maaginen ”kenttäväki”, joka tekee kaiken työn ja jakaa makkaraa toreilla lumisateessa kesät talvet, ei koskaan ole pääkaupungissa. Jopa vihreissä, joiden kenttä ihan oikeasti on pääkaupungissa, moni perusteli Touko Aallon äänestämistä puheenjohtajaksi ei-helsinkiläisyydellä.

Jos kentän mies kuitenkin kerran vuosisadassa tulee Helsingistä, hän puhuu sitäkin enemmän kentän tunnoista ja siitä, miten tärkeää on, että puolueessa jokaista kuunnellaan. Moni Ylioppilaslehden haastattelemista perussuomalaisten puoluekokousedustajista nosti juuri tämän yhdeksi syyksi äänestää eiralaista Jussi Halla-ahoa. Maahanmuuttolinjaukset ovat toki tärkeitä, mutta tärkeää on myös se, että kaikki otetaan mukaan ja jokaisen panosta arvostetaan. Timo Soini ei kuulemma sitä tehnyt.

Jos kentän mies pärjää, hän tulee valituksi uudelleen. Esimerkiksi keskustan koneiston ulkopuolelta noussutta aitoa, ryvettymätöntä ja ”uskottua” Juha Sipilää ei kukaan ole haastanut, vaikka moni alkiolainen onkin katsellut hänen touhujaan kauhistuneena. Myös Jutta Urpilaisen korvannut Antti Rinne (sd) hurrattiin uudelleen puheenjohtajaksi viime keväänä, vaikka SDP:n tulevaisuus näyttää päivä päivältä synkemmältä.

Toisin kävi Alexander Stubbille (kok), joka valittiin kokoomuksen eliitin kauhuksi puolueen johtoon vuonna 2014. Subbin ylimielisyyttä – ei-kentänmiehisyyttä – ei kuitenkaan katsottu pitkään hyvällä, ja Petteri Orpo valittiin hänen seuraajakseen viime vuonna.

 

Kentän mies voisi siis olla eräänlainen populisti puolueen sisällä. Kaikki riippuu siitä, miten populismi ylipäänsä ymmärretään, pohtii poliittiseen viestintään ja populismiin perehtynyt akatemiatutkija Juha Herkman Helsingin yliopistosta. Hän näkee puolueiden sisäisissä valtakamppailuissa yhteyden Yhdysvaltain presidentinvaaleihin, joissa Donald Trump voitti Hillary Clintonin viime syksynä.

”Antagonistisessa vastakkainasettelussa joku porukka ymmärtää itsensä aidoksi kansaksi. Muut taas ovat vieraantuneet kansasta eivätkä kuuntele sitä.”

Periaatteessa voisi siis ajatella, että myös puolueiden sisällä toiset ajattelevat olevansa enemmän aitoa ”puolueväkeä” kuin toiset?

”Miksi ei. Populismin käsitettä ei juurikaan käytetä kuvaillessa puolueiden sisäistä jakautumista, valtataisteluja ja kuppikuntia. Toisaalta jos populismi määritellään poliittisen identiteetin rakentamisen prosessiksi, jossa vastakkain ovat sorrettu ’kansa’ ja sortava eliitti, niin kyllähän sellainen toistuu myös puolueiden sisällä.”

Vaalitulokset voivat pitää kentän miehet vallassa aikansa ja kentät tyytyväisinä, ja jos gallupeista lypsetään hunajaa, eivät partasuista kenttäritaria horjuta edes rakastajatarkohut.

Mutta Ylioppilaslehti kehottaa kääntämään katseet vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeisiin puoluekokouskausiin. Edessä ovat tukalat paikat, jos uusi ei-elitistinen puolue-eliitti epäonnistuu kasvattamaan puolueen kannatusta vaaleissa.

Silloin Suomessa saattaa olla jälleen täysi kentällinen miehiä vaatimassa revanssia.