Istabulin Karaköy on juuri sellainen naapurusto, jollaisia nosteessa olevat naapurustot tuppaavat olemaan. Pienet kahvilat ja galleriat, boheemit putiikit ja perinteiset turkkilaiset leipomot elävät rinnatusten.
Täällä sijaitsee myös taidemaalari Taylan Unalin, 34, valoisa studio. Tarjolla on kookospaloja, donitseja ja viiniä. Pieni tuuletin räpättää ja puskee lämmintä ilmaa lattialla.
Unal valmistui vuonna 2011 Istanbulin Mimar Sinanin arvostetusta taidekoulusta. Sen jälkeen hän on työskennellyt täyspäiväisesti taiteilijana. Yliopistoaikainen professori auttoi löytämään studion talosta, jossa työskentelee lukuisia muitakin taiteilijoita.
Talon käytäviä on myös pyyhkinyt yli 20 vuotta sama talonmies. Turkkilaisessa kulttuurissa heillä on tärkeä rooli: taiteilijatalossakin talonmies vie asuntojen ovien eteen jätetyt roskasäkit ulos ja käy tarvittaessa kaupassa asukkaiden puolesta.
Tällaista taiteilijaidylliä koko Istanbulin piti olla, kun Unal valmistui.
Unalin maalauksissa ja piirroksissa on synkkä alavire. Ihmisten piirteet on hajotettu abstraktioiksi, kasvot ovat vääristyneet huudosta mutkalle. Raskaat öljyvärikerrokset valuvat alas taulun pintaa. Jotkut maalaukset on tehty spray-maaleilla.
Unal sanoo, että häntä inspiroivat rahatalouden, ”kaupunkilabyrintin” ja väkivallan teemat. Taiteilija tutkii teoksissaan sitä, miten ympäröivä todellisuus vaikuttaa häneen. Eikä todellisuus ole tällä hetkellä kovin kaunis, jos sitä katsoo Unalin ja muiden Turkin liberaalien nuorten näkövinkkelistä.
Vuonna 2002 Turkissa nousi valtaan Oikeus ja kehitys -puolue, tutummin AKP.
Konservatiivipuolue ajaa liberaalia markkinataloutta ja Turkin eurooppalaistamista – joskin viime aikoina presidentti Recep Tayyip Erdoğanin yhteenotot muiden Euroopan maiden kanssa ovat saaneet ilmapiirin kääntymään vihamieliseksi puolin ja toisin.
2000-luvun alkuvuosina kehitys ei näyttänyt nuorten turkkilaisten kannalta hullummalta. Hallitus panosti mittaviin infrastruktuurihankkeisiin, rakennutti kouluja ja sairaaloita ja houkutteli ulkomaalaisia sijoittajia. Kymmenessä vuodessa Turkin bruttokansantuote lähes kolminkertaistui.
Maineensa puolesta etenkin Istanbul oli nosteessa. Se oli vuoden 2010 kulttuuripääkaupunki yhdessä Unkarin Pécsin ja Saksan Essenin kanssa. Istanbulia markkinoitiin idän ja lännen kohtauspaikkana. Se alkoi näyttää Berliinin kiinnostavammalta versiolta. Turkkilaisten mediaani-ikä on vain reilut 31 vuotta, joten 79 miljoonan asukkaan maassa riitti nuorta kulttuuriväkeä myös omasta takaa.
Sitten tulivat vuoden 2013 suurmielenosoitukset. Istanbulin Gezi-puiston säilyttämiseksi järjestetty protesti laajeni hallituksen vastaisiksi mielenosoituksiksi koko Turkissa. Ankarassa räjähti vuonna 2015 kaksi pommia, jotka surmasivat yli sata ihmistä. Kurdimyönteisen HDP-puolueen edustajat syyttivät iskusta hallitusta.
Samaan aikaan kun Istanbulista on brändätty kulttuurikaupunkia, on oppositiota ajettu yhä ahtaammalle. Pinnan alla kuohuu. Viime heinäkuussa Turkkia ravisutti sotilasvallankaappauksen yritys. Turkin armeija nousi hallitusta ja AKP:tä johtavaa presidentti Erdoğania vastaan, ilman tuloksia.
Nyt Istanbul ei menisi läpi Berliininä. Vallankaappausyritys kiristi hallituksen otteita ja sensuuria. Kymmeniätuhansia ihmisiä on erotettu vallankaappausyrityksen jälkeen. Amnestyn mukaan pidätettyjä oli yli 10 000, ja heitä myös kidutettiin. Lukuisat terrori-iskut, ulkomaalaisten sijoittajien karkaaminen ja liiran arvon romahdus ovat sysänneet koko Turkin talouden alamäkeen.
Unalin kaltaisia nuoria aikuisia huolettaa, mitä islamistinen AKP tekee Turkille.
Perustuslakinsa mukaan Turkki on maallinen valtio. Uskonnolliskonservatiivinen AKP taas korostaa perinteisiä arvoja esimerkiksi naisten ja miesten asemaan liittyen. Presidentti Erdoğan on muun muassa sanonut, etteivät naiset ja miehet voi olla samanarvoisia, sillä naiset ja miehet ovat erilaisia. Hänen mukaansa naisten tulisi ottaa elämänsä päämääräksi äitiys, sillä ”se on luonnollista”. Seksuaalivähemmistöjä ei katsota hyvällä.
Istanbulissakin riittää AKP:ta kannattavia konservatiiveja, joista monilla on juuret maaseudulla. Liberaalit ja konservatiivit pysyttelevät mielellään omissa ympyröissään. Eivätkä kaikki nuoretkaan ole Taylan Unalin kaltaisia – AKP:n kannattajat vain hengailevat toisissa naapurustoissa kuin opposition.
Unalia ei erityisemmin pelota, että viranomaiset puuttuisivat juuri hänen tekemisiinsä taiteilijana. Hänen teoksissaan ei kuvata eksplisiittisesti seksiä tai poliittisesti tulenarkoja aiheita. Kukaan ei tosin tiedä, missä raja sallitun ja kielletyn välillä tarkalleen ottaen menee.
Siksi moni haluaa lähteä.
Yksi lähtöä haikailevista on Filiz Sert, artistinimeltään KAOSMOS.
Perjantai-iltana kymmenkunta ihmistä on saapunut kuuntelemaan Sertiä Taksim-aukion liepeillä sijaitsevaan Peyote-baariin. Sert tekee konemusiikkia, jossa kylmät ja lämpimät syntikka- ja pianosoundit kiepsahtavat universumia maalailevaksi väreileväksi palloksi.
Istutaan lattialla, äänet poukkoilevat baarin mustaksi maalatuista seinistä. Hetkeen ei tarvitse ajatella mitään.
Keikan jälkeen artisi hengittää syvään sisään ja ulos, kuin fyysisen mittelön jäljiltä. Mutta hän haluaisi muuttaa jonnekin, jossa taiteilijalla on enemmän tilaa hengittää.
”Berliiniin, tai ehkä Kanadaan. Joka tapauksessa pois täältä. Jonnekin, jossa on parempi vastaanotto tämän kaltaisille jutuille.”
Moni on jo pakannut laukkunsa. Länsi-Euroopassa asuu tällä hetkellä 4,6 miljoonaa turkkilaista.
Keikan jälkeisenä lauantaina kymmenet tuhannet ihmiset kerääntyvät Yenikapın aukiolle kuulemaan presidentti Erdoğanin puhetta. Tämä katsoo lavalta punaisten lippujen mereen ja huutaa mikrofoniin:
”Haluatteko sanoa kyllä vahvan Turkin puolesta?”
”Haluatteko sanoa kyllä vakaan Turkin puolesta?”
Kannattajien mylvintä pyyhkii aukiota. Nyt pohjustetaan kansanäänestystä, joka järjestetään 16. huhtikuuta – pari päivää tämän jutun ilmestymisen jälkeen.
Äänestys koskee perustuslain uudistamista. Esitetyt muutokset veisivät Turkin parlamentaarisesta tasavallasta presidenttijohtoiseksi. Presidentti olisi sekä valtionpäämies että hallituksen johtaja, jolla olisi valtuudet nimittää ministerit ja varapresidentti. Presidentti saisi enemmän valtaa myös tuomareiden ja syyttäjien nimityksissä. Parlamentin valtuudet valvoa presidenttiä, varapresidenttiä ja ministereitä kaventuisivat. Pääministerin virka lakkautettaisiin.
Istanbulin liberaalit nuoret pelkäävät, että sunnuntain jälkeen Turkki on entistä tukalampi paikka asua. Vallan keskittyminen yhden miehen käsiin voi tietää myös lisää levottomuuksia.
Ekstaasipilleri maksaa Istanbulissa 25 liiraa. Se on alle viisi euroa. Nadia, 25, on tuonut meidät Taksimille katubileisiin. Hän kertoo, että ekstaasin käyttö nuorten keskuudessa on yleistä alhaisen hintansa vuoksi. Yksi olut saattaa maksaa jopa 16 liiraa.
Taksim on muuttunut muutamassa vuodessa. Vuoden 2013 Gezi-puiston protestien jälkeen hallituksen toimet ovat ajaneet monet baarit ja ravintolat nurin.
Aikamme käveltyä hämäriä pikkukujia katubileet löytyvät.
Kymmenet ihmiset ovat pakkautuneet katukivetykselle. Tanssilattioiden kuumimmat hitit pauhaavat. Pillereiden toimituksessa on kuitenkin ilmennyt vaikeuksia. Kaveriporukka kaivelee puhelimia taskusta ja tuijottaa sinisiä näyttöjä kärsimättömänä. Lähden etuajassa ja kuulen myöhemmin, että aamu on jatkunut kuuteen.
Tavallisen ihmisen mikrotodellisuus menee aina eteenpäin, oli vallassa kuka vain. Niin ajattelee myös Coşku Baydı, 26, joka on kasvanut Wienissä ja Lontoossa lähes koko ikänsä. Hän asuu nyt kolmatta vuotta Istanbulissa.
Baydın mukaan monet nuoret keskittyvät tätä nykyä oman välittömän elämisympäristönsä siedettäväksi rakentamiseen. Siitäkin huolimatta, että kaveripiirissä sisäpolitiikka dominoi puheenaiheita.
”Ilmapiirissä on luovuttamisen tuntua. Ihmiset ovat ikään kuin hyväksyneet, että valta on keskittynyt harvojen käsiin.”
Olipa tulevan sunnuntain äänestystulos mikä tahansa, sillä ei todennäköisesti tule olemaan suurta vaikutusta, Baydı arvioi.
Karaköyn taiteilijatalossa työskentelevä Unali oli viime kesän vallankaappausyrityksen iltana lähdössä juhlimaan Taksimille. Suunnitelmat kariutuivat yllättäen. Konekiväärien papatus ja sotilashelikopterien jylinä täyttivät ilman, ja pommi-iskut ravisuttivat kaupunkia.
”Kuin olisimme olleet yhden yön täydessä sodassa. Kukaan ei olisi osannut arvata, että mitään sellaista tapahtuisi.”
Vallankaappausyritys vei taiteilijan uskon siihen, että arki Istanbulissa olisi ennustettavissa. Kysyn, mitä hän arvelee sunnuntain kansanäänestyksen jälkeen tapahtuvan.
”Ei mitään hajua. Mitä tahansa saattaa tapahtua tässä maassa.”
