02. joulukuuta 2016
Teksti: | Kuvat: Annikki Valomieli

Istutimme entisen poliisiylijohtajan alas vastaamaan kiistellyistä lausunnoistaan. Mutta onko eläkkeellä oleva Mikko Paatero enää vastuussa kenellekään?

Syyskuun 10. päivä Helsingin Asema-aukiolla tapahtui paljon julkisuutta saanut pahoinpitely. Uusnatsistisen Suomen Vastarintaliikkeen jäsen potkaisi maahan liikkeen mielenosoitusta arvostelleen ohikulkijan. Pahoinpitelyn uhri kuoli myöhemmin.

Tapausta seurasi keskusteluryöppy poliittisesta väkivallasta ja jopa poliittisesta murhasta. Syyskuun lopussa jopa 15 000 ihmistä kokoontui Helsingin keskustaan osoittamaan mieltään rasismia, fasismia ja poliittista väkivaltaa vastaan.

Tapahtumista voi tehdä myös toisenlaisen johtopäätöksen:

”Helsingissä sattuu joka viikonloppu pahoinpitelyitä, joissa voi huonoissa olosuhteissa käydä samoin”, sanoo entinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero, 68.

Nyt ei olla Poliisihallituksen tiloissa, vaan Pasilan sillan toisella puolella sijaitsevan Bar Bölen nurkkapöydässä. On lokakuinen perjantai, ja Paateron edessä oleva kahvikuppi on jo tyhjä.

Paateron poliisiunivormu jäi narikkaan reilu vuosi sitten. Tilalla on kauluspaita ja Calvin Kleinin neule: golfia ja tennistä harrastavan hyvätuloisen eläkeläisen vakioasu. (Myöhemmin Paatero tarkentaa, että neule maksoi vain 40 euroa.) Virkavastuu ei selvästikään enää paina – niin rennosti Paatero puhuu niin urheilusta kuin turvapaikanhakijoistakin.

 

Tarkemmin asema-aukiolla kävi näin: Mielenosoituksen ohi kulkenut Jimi Karttunen, 28, osoitti halveksuntaansa muun muassa sylkäisemällä maahan mielenosoittajien edessä. Sen jälkeen Suomen Vastarintaliikkeen aktiivi Jesse Torniainen, 26, otti vauhtia ja potkaisi Karttusta voimalla rintaan. Tämä kaatui ja löi päänsä katuun. Maahan vuotanutta verta näkyi myös Vastarintaliikkeen julkaisemalla videolla. Viikon kuluttua Karttunen kuoli aivoverenvuotoon.

Paatero ihmettelee, miksi keskustelu poliittisesta väkivallasta kiehahti Suomessa juuri nyt.

”Rasismi, vihapuheet ja ääritoiminta pitää voimakkaasti tuomita. Mutta jos perusteluna on vain Asema-aukion tapahtuma, ollaan erittäin löysässä perustelumaailmassa.”

Paatero ei nimittäin näe Asema-aukion pahoinpitelyssä suoraa poliittista motiivia. Ei siitäkään huolimatta, että saman liikkeen aktiiveja on aiemmin tuomittu muun muassa Jyväskylän pääkirjastossa tapahtuneesta puukotuksesta ja on parhaillaan syytettynä viime vuoden elokuussa Jyväskylässä puhjenneesta väkivaltaisesta mellakasta.

Paatero pitäisi uusnatsien väkivallasta pienempää ääntä, koska toimintaan osallistuu suojelupoliisin arvion mukaan vain muutamia kymmeniä ihmisiä.

”Sitä ei saa nostaa liian isoksi ilmiöksi. Olen sitä mieltä, että mitä enemmän tällaisista jutellaan, sitä enemmän ne saavat myös pontta toimia”, Paatero sanoo.

Paaterolta kommentti on suorastaan kummallinen. Mutta entinen poliisiylijohtaja on pyydetty haastatteluun juuri siksi, että hän laukoo ahkerasti mielipiteitään Suomeen kohdistuvista uhkista.

 

Satakunnan Eurassa syntynyt Paatero on seurannut isänsä jalanjälkiä: ensin opiskelemaan oikeustieteitä, sitten nimismieheksi ja poliisipomoksi. Ennen poliisiylijohtajan uraansa Paatero toimi lääninpoliisineuvoksena ja -johtajana Länsi-Suomen läänissä.

Suuri yleisö muistaa Paateron kuitenkin suorapuheisena poliisiylijohtajana, joka päätyi seitsemän virkavuotensa aikana selittelemään monenlaisia poliisin sotkuja. Vuosina 2008–2015 näitä olivat muun muassa Helsingin huumepoliisin ja keskusrikospoliisin huonot välit, Venäjän presidentin Vladimir Putinin nimen löytyminen niin sanotusta epäiltyjen rekisteristä sekä suojelupoliisin kiusaamistapaukset.

Virassaan Paatero aiheutti hämmennystä itsekin. Hän ehdotti esimerkiksi kaikkien suomalaisten sormenjälkien keräämistä rekisteriin, jota poliisi voisi hyödyntää vakavia rikoksia tutkiessaan. Poliisin rinnalle Paatero kaipasi vapaaehtoisia kodinturvajoukkoja, jotka pitäisivät järjestystä yllä erityisesti maaseudulla.

Usein tällaisia avauksia seurasi kritiikkiryöppy. Esimerkiksi sormenjälkirekisteri loukkaisi arvostelijoiden mielestä kansalaisten yksityisyydensuojaa. Kodinturvajoukkojen perustaminen taas johtaisi omavaltaiseen voimankäyttöön syrjäkylillä.

Usein Paatero myös koki tulleensa väärinymmärretyksi. Hän haluaa nytkin tarkentaa, ettei ole koskaan puhunut ”kodinturvajoukoista”, vaan vapaaehtoisista kansalaisista, jotka olisivat poliisin apuna. Poliisi myös rekrytoisi ja kouluttaisi heidät ja valvoisi heidän toimintaansa.

Paateron saama kritiikki on kuitenkin ymmärrettävää. Poliisiylijohtaja on Suomessa poliisin ylin virkamies, joka johtaa poliisin toimintaa joka puolella maata. Sellaisessa työssä julkiset kommentit ovat väistämättä painavia.

 

Eläkkeellä Paatero on kuitenkin iskenyt silmään uuden vaihteen.

Syyskuun alussa Paaterolta julkaistiin kirja Sisäinen turvallisuus horjuu. Sen pääväittämä on, että kokonaistilannekuva sisäisestä turvallisuudesta puuttuu. Nimenomaan kokonaistilannekuva: Paateron agendalla ovat kansainväliset uhat terrorismista ja kyberturvallisuudesta alkaen, mutta hän antaa myös nolostuttavankin yksityiskohtaisia ohjeita siitä, että asuntojen ja autojen ovet kannattaa pitää lukittuina ja lompakkoa säilyttää muualla kuin takataskussa.

Kirjasta huokuu, että Paatero on halunnut niputtaa kaikki poliisiuransa ajan huolet yksiin kansiin. Kaikkeen, myös epätodennäköisiin tapahtumiin, kannattaa varautua, tuntuu olevan viesti.

Koska kirjassa käsiteltäviä asioita on useita kymmeniä, Paateron ratkaisuehdotukset jäävät monin paikoin ylätasolle. Esimerkiksi koulusurmia voitaisiin hänen mukaansa parhaiten ehkäistä ottamalla nollatoleranssi koulukiusaamiseen ja lisäämällä poliisin resursseja olla läsnä sosiaalisessa mediassa. Hän ei kerro tarkemmin, miten toteuttaisi ehdotuksensa.

Kirjasta välittyy myös Paateron innostus nimenomaan hallinnon kehittämiseen. Hän pohdiskelee laajalti, miten eri viranomaisten kannattaa resurssejaan käyttää ja mitkä lainsäädäntöuudistukset voisivat ongelmia helpottaa. Paatero itse pitää teosta ensimmäisenä näin laajana katsauksena Suomen sisäisen turvallisuuden perustaan.

”Tällaista on vaikea kirjoittaa, jos ei ole toiminut tietyn tyyppisessä tehtävässä.”

 

Kirjan julkistuksen yhteydessä otsikoihin nousi erityisesti Paateron arvio, jonka mukaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet turvapaikanhakijat aiheuttavat Suomessa arvaamattoman tilanteen. Hän sanoi, että viranomaiset antavat silotellun kuvan vastaanottokeskusten tilanteesta.

”Tietyn tyyppiset turvapaikanhakijat ovat alkaneet järjestäytyä vastaanottokeskuksissa. He ovat luoneet järjestelmiä, joiden johtajat pitävät kokonaisuuden tiukasti käsissään”, Paatero sanoi Ylen haastattelussa päivää ennen kirjan julkaisua.

Jo samana päivänä sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg kiirehti Twitterissä kumoamaan väitteet.

”Vastaanottokeskuksissa on edelleen paljon poliisitehtäviä, ei merkkejä järjestäytyneestä toiminnasta”, hän twiittasi.

Paateron näkemykset kiisti myös Poliisihallituksen poliisitarkastaja Timo Kilpeläinen. Monissa lehdissä ja blogeissa kyseenalaistettiin Paateron lähteet ja johtopäätökset.

Vaikka Paaterolla on edelleen laajat kontaktiverkostot poliisivoimissa, päätelmän turvapaikanhakijoiden järjestäytymisestä hän sanoo tehneensä julkisten lähteiden perusteella. Hän viittaa esimerkiksi uutiseen, jossa kerrottiin poliisien menevän vastaanottokeskuksiin aina useamman partion voimin.

Kuva: Annikki Valomieli.

Paatero sanoo yllättyneensä lausuntojensa keräämistä reaktioista.

”Kansliapäällikkö (Nerg) tyrmäsi sen vissiin samana päivänä”, Paatero sanoo ja naurahtaa hieman epäuskoisesti.

”En tiedä, oliko hän saanut siihen jotain kehotuksia.”

Nerg puolestaan kommentoi sähköpostitse, että erilaisista skenaarioista pitääkin keskustella, mutta väärät tiedot pitää korjata heti.

”Uutisointi antoi kuvan, että tilanne on jo päällä ja järjestäytymistä olisi jo havaittu. Ja kun eläkkeellä oleva poliisiylijohtaja näin sanoo, ei lukija osaa erottaa mielipidettä faktasta”, Nerg sanoo.

Nerg ja Paatero eivät ole vastakkain ensimmäistä kertaa. Jo vuonna 2013 kansliapäällikkö moitti poliisin johtamista ”luutuneeksi ja valuvikaiseksi”. Paatero kertoi tuolloin Iltalehdelle kuulleensa kritiikin jo useasti ja sanoi sen olevan ”täydellistä hölynpölyä”.

Sekä Paatero että Nerg kiistävät nokittelun turvapaikanhakijoiden järjestäytymiseen liittyvissä kysymyksissä johtuvan heidän henkilösuhteistaan.

”Paateron kanssa on aina ollut suorat ja hyvät välit”, Nerg sanoo.

 

Ainakin yksi asia on selvä. Paatero on edelleen mielestään oikeassa: turvapaikanhakijat ovat järjestäytyneet.

Alkusyksyn lausunnoistaan Paatero kertoo saaneensa palautetta ”niiltä tahoilta, jotka tietävät asiasta minua enemmän”. Palautteen perusteella hän sanoo olevansa tyytyväinen siihen, että on asiassa oikeilla linjoilla.

Järjestäytymistä Paatero tosin sanoo pitävänsä itsestäänselvänä ja luonnollisenakin asiana. Suurempi huolenaihe – ja skenaario, johon pitää varautua – on hänen mukaansa se, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita katoaa maan alle ja rekrytoidaan järjestäytyneen rikollisuuden piiriin. Tai että syntyy jopa kokonaan uusia, etnisiä rikollisryhmiä.

”Perussanomani on, että jos ihan tavallisen ihmisen järjellä ajattelee, meille tulee erittäin suuret määrät irakilaisia, joilla on sotilaallista tai muuta turvallisuuskoulutusta. Suurin osa heistä saa negatiivisen turvapaikkapäätöksen. Kyllä siellä samanhenkisten piirissä verkostoitumista ja yhteenliittymiä tavalla tai toisella tapahtuu.”

Yhteenliittymillä Paatero sanoo tarkoittavansa käytännössä uskonnollisia yhteisöjä.

”Jihadistiset, islampohjaiset arvomaailmat ovat vähän erilaisia. Heillä yhteishenkiajattelu on paljon syvempää kuin suomalaisten keskuudessa.”

 

Paateron mukaan hän ei olisi poliisiylijohtajana voinut sanoa asioita, joita sanoo nyt eläkkeellä.

”Ymmärrän tasapainottelun: virassa ollessa ei saa luoda turvattomuutta. Se voi aiheuttaa pikkaisen softimpia lausuntoja.”

Silti Paatero ei nytkään puhu kovin yksityiskohtaisesti. Hän ei halua tarkentaa, mihin viittaa turvapaikanhakijoiden yhteishenkiajattelulla tai mitä hän täsmällisemmin pelkää tapahtuvan. Kun kysyn myöhemmin puhelimessa, eikö tällainen vihjailu nimenomaan lisää kansalaisten turvattomuuden tunnetta, Paatero puolustautuu.

”En halua sanoa tämän päivän tilanteesta, koska toiset tahot tietävät siitä enemmän. En kuulu enää salaisten tietojen saajien joukkoon. Pakko pysyä yleisemmällä tasolla ja toivoa, että kannanotot kuitenkin noteerataan.”

Kuulostaa monimutkaiselta. Virassa ollessaan Paatero ei voinut puhua suoraan, koska hänellä oli salassa pidettäviä tietoja, joista ei voinut kertoa yksityiskohtia. Nyt eläkkeellä ollessaan hän sanoo puhuvansa suoraan, mutta perustaa tietonsa ainakin osin julkisiin lähteisiin, jotka ovat kenen tahansa arvioitavissa, eikä edelleenkään mene yksityiskohtiin.

Kyynikot ovat nähneet Paateron raflaavat kommentit lähinnä kirjan PR-kampanjana. Hän ei kokemuksellaan toki voinut olla tietämättä, että päivää ennen virallista julkaisupäivää annetut kommentit varmistaisivat maksimaalisen julkisuuden.

Paatero itse väittää harmistuneensa siitä, että Ylen kohutuksi noussut haastattelu julkaistiin ennen kirjan ilmestymistä. Kirjassa hän ei itse asiassa edes mainitse huoltaan turvapaikanhakijoiden järjestäytymisestä.

Alkuperäisen uutisen Paateron kommenteista tehnyt Ylen oikeustoimittaja Päivi Happonen puolestaan kirjoitti Ylen verkkosivuilla, että Paatero vastasi haastattelupyyntöön kesken tennispelin ja otti oma-aloitteisesti esiin väitteet järjestäytymisestä vastaanottokeskuksissa.

 

Totuuden jälkeisestä ajasta puhutaan nyt paljon, eikä vähiten Donald Trumpin vaalivoiton myötä. Tieteellä ja faktoilla ei ole enää merkitystä, vaan tunne ja retoriikka ratkaisevat. Politiikka-lehden päätoimittaja ja tutkija Paul-Erik Korvela kirjoittaa Politiikasta.fi-sivustolla, että todellisuudessa olemme eläneet faktojen jälkeistä aikaa jo antiikin ajoista lähtien.

Modernein termein kysymys on spinnaamisesta. Siinä valikoidaan itselle mieluisa tulkintakehys tai narratiivi, jota vasten faktat esitetään. Siis samat faktat, jotka toisessa narratiivissa on esitetty eri valossa, Korvela kirjoittaa.

Tämä pätee myös poliisiin. Ylen politiikan toimittaja Jari Korkki kirjoitti marraskuun alussa, että suojelupoliisi on väläyttänyt eduskunnan hallintovaliokunnalle terrorismin torjunnan yksikön lopettamista, jos juustohöyläys supon määrärahoista ei lopu. Se on tietenkin vain populistinen heitto, jolla supo haluaa kääntää poliitikkojen ja kansan sympatiat puolelleen.

Paaterokin on ollut lukuisia kertoja julkisuudessa puhumassa poliisien heikentyneistä resursseista ja vaikeuksista huolehtia koko maan turvallisuudesta. Hän sanoo ymmärtävänsä, että jotkut kokevat painostukseksi sen, että poliisi puhuu ääneen erilaisista uhkaavista skenaarioista.

”Mietin tätä paljon virassa ollessani”, hän sanoo.

”Pohja on kuitenkin se, että poliisin määrärahoja ei ole koskaan arvioitu sillä perusteella, mitä tehtävät vaatisivat. Olemme jääneet kauas Pohjoismaisessa vertailussa. Se on huolestuttavaa.”

 

Mutta missä kulkee turvattomuuden lietsomisen ja realistisen varautumisen raja?

Kirjassaan Paatero kirjoittaa, ettei ”idealistisilla ajatuksilla ja faktaluvuilla” voi poistaa ihmisten turvattomuuden tunnetta. Se vaikuttaa piikiltä ”punavihreän mediakuplan” suuntaan. Paatero on usein arvostellut mediaa kärkkäästi. Hän kirjoittaa, että kun esimerkiksi henkirikoksista uutisoidaan näyttävästi, kansalaisille tulee tunne, että ne ovat yleisempiä kuin ovatkaan. Se taas luo turvattomuuden tunnetta, vaikka todellisuudessa henkirikosten määrä ei ole pitkään aikaan kasvanut.

Samaan aikaan Paatero itse puhuu ”yksinäisistä susista”, jotka voivat vaikka jo huomenna Suomessa toteuttaa massamurhafantasioitaan, kuten koulusurmia tai terroritekoja.

”Lähtökohtaisesti ihmisten on hyvä tietää, että tilanteisiin on syytä varautua”, hän sanoo.

”Mutta missä kohtaa luodaan turvattomuutta, missä ei – ei sitä etukäteen pysty sanomaan.”

Vaikuttaa siltä, että uhkista ja ”epätodennäköisistäkin skenaarioista” puhuminen sopii Paaterolle silloin, kun hän itse käynnistää keskustelun.

 

Nyt eläkkeellä Paateron päivät täyttyvät lähinnä tenniksestä ja koripallosta sekä satunnaisista golfmatkoista esimerkiksi Espanjaan. Yksi entisen virkamiehen suurimpia huolenaiheita on se, saako Talin tenniskeskuksesta sopivia pelivuoroja.

Silti Paateroa polttelee yhä halu osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hän kirjoittaa kerran kuukaudessa kolumnia Turun Sanomiin ja pitää Uudessa Suomessa blogia. Kirjoitusten tyyliin Paatero aikoo jatkossa kiinnittää erityistä huomiota, sillä eräs Uuden Suomen kommentoija oli moittinut Paateroa virkamiesjargonista.

Moni epäilee Paateron tähtäävän seuraavaksi politiikkaan. Muun muassa Savon Sanomien toimittaja Asta Tenhunen kuvailee analyysissaan Paateron kirjaa vaalikirjaksi. Ja onhan Paateroiden perheessä perinne kokoomuspolitiikasta. 1970-luvulla Paatero itse toimi Noormarkun kunnanhallituksen kokoomuslaisena puheenjohtajana. Poika, Sami Paatero, on kokoomuksen pitkäaikainen taustavaikuttaja, joka on avustanut muun muassa Anne Holmlundia ja Paula Risikkoa heidän ministeriaikoinaan. (Tästä yhteydestä Paatero on myös saanut kuulla, sillä hänet nimitti poliisiylijohtajaksi juuri sisäministeri Holmlund.)

Paatero itse on johdonmukaisesti kiistänyt politiikkaepäilyt.

”Sellaisia suunnitelmia ei ole olemassa. Olen seurannut poliittista elämää nyt enemmän kuin koskaan, eikä se maailma ole ainakaan positiivisemmaksi muuttunut.”

Vaikka Paatero ei ole enää lausunnoistaan virkavastuussa, hän sanoo yhä olevansa vastuussa siitä, että on tosissaan. Paateron mukaan hänen julkisia esiintymisiään sävyttää yksinkertainen oppi: jos ei mitään muuta muista, kannattaa yrittää totuutta.

Paatero sanoo yhä pyrkivänsä varmistamaan tulkintojensa pohjalla olevat tilastot, numerot ja faktat niin hyvin kuin osaa. Sisäpiiriläinen hän ei enää ole, mutta uskoo tietävänsä, mitä entisiltä kollegoilta kysyä tai mitä googlettaa.

”Kannan vastuun mielipiteistäni, enkä lausu sellaista, mihin en usko. Luotan, että jos minä uskon johonkin, niin suurin osa suomalaisista ymmärtää perusteluni.”