02. joulukuun 2016
Teksti: | Kuva: Meri Björn

Räppäri Paperi T kirjoitti muutaman runon nussimisesta ja teki itsestään meemin. Taiteilija Mika Rättö teki elokuvan, jossa juodaan, naidaan ja tapellaan. Rättöäkin inspiroinut, vanhan liiton ohjaaja Jouko Turkka kuoli ja kirvoitti muisteloita. Onpahan ollut melkoinen miesten syksy.

Tietenkin kaikki syksyt ovat miesten syksyjä, koska juuri heidät nostetaan edelleen taiteenalojensa neroiksi. Silti tänä syksynä näitä ”neroja” on käsitelty nimenomaan heidän mieheytensä kautta. Se on sinänsä tervetullutta.

Mieheyden kriisistä puhuvat kaikki. Olen itsekin käynyt miestutkimuksen kursseilla etsiäkseni itseäni. Oikeastaan kriisi on ollut olemassa kauan: Kummeli jakoi miehet ”luusereihin” ja ”koviin luihin”, ja Kari Hotakainen teki Klassikossa eron ”moderneihin” ja ”klassisiin” miehiin. Antti Nylénin kirjoitusten lempiaihe on mieheyden instituution viheliäisyys. Kuulostaa rankalta.

Vaan kun ei ole.

 

Miehet ovat saaneet jongleerata mieheyttä taiteessaan aika rauhassa, oli mieheys sitten taiteen keskiössä tai ei. Tapa esittää sukupuolia on otettu ongelmitta vastaan niin valtavirrassa kuin undergroundinkin puolella. Nyt Paperi T:n post-alfa ja Rätön Samurai Rauni Reposaarelainen ovat kuitenkin käynnistäneet virkistävän keskustelun valkoisen cis-heteromiehen (käytettäköön tämä termi nyt, jotta tulee ilmi, mihin viittaan typistyksellä ”mies”) asemasta taiteessa.

Pontus Purokuru huomauttaa Kansan Uutisten blogissa, ettei post-alfa nimestään huolimatta luo uudenlaista miestä. Tytti Rantanen moittii Flanööri-blogissaan Raunin väsynyttä raiskauskuvastoa. En olekaan ainut, jota teosten arkkityypit sekoilevista dekadenttimiehistä ja antautuvista tai pihtaavista naisista kyllästyttävät.

Vaikkapa Luokkakokous-elokuvan idioottiäijäily ei yllätä, koska Suomessa rakastetaan yhä jounihynysiä: yksiselitteisen maskuliinisia säheltäjiä. ABC-lehtipihviltä ei voi vaatia Teurastamon makuelämystä. Näyttää kuitenkin siltä, että samanlainen äijäsankari hyväksytään myös vaihtoehtokulttuurissa. Miksi? Riittääkö, että listaa taiteessaan ajankuvaa kylliksi, jotta tulee sivussa kuvanneeksi jotain sukupolvestaan? Tai että on jo aiemmalla taiteellaan kylliksi etabloitunut?

En tarkoita, että taidetta pitäisi tehdä vain privilegioiden listaa ruksien tai pähkäillen, onko japanilaisen katana-miekan heiluttelu Meri-Porissa kulttuurista omimista (mielestäni ei). Enemmänkin olen parahtanut: Miksi tämä on taas tätä? Ymmärrän, että Raunin maailma ammentaa feodaalisen ajan seksistisestä Japanista, ja että päähenkilön on tarkoituskin olla Amerikan Psykon kaltainen ihmishirviö. Tämä tarina on vain nähty niin monesti. Väsyttää.

 

Närkästykseni ei herää siitä, että itse taide olisi huonoa. Rätön työryhmä on tehnyt visuaalisesti huikean ja tunnekirjoltaan laajan spektaakkelin. Siksi äijämeininki vesittää muuten hienoa teosta. Turkan kyseenalaiset metodit saatettiin vielä painaa villasella ”nerouden” takia, mutta vuonna 2016 vanhan koulun teoksia on vaikea tehdä saamatta perusteltua kritiikkiä.

Muutoksen oireina ovat sekä älähdykset seksismistä että Epäneutraalin sukupuolikirjan kaltaiset hätähuudot kuvitellun menneisyyden perään. Kyllä minuakin ahdistaa välillä keskustelun herkkyys, mutta sukupuolen käsittely taiteessa vaatii vaivannäköä siinä missä muutkin asiat.

Pitkälle ei olla edetty, koska miestyyppien uudistajat löytyvät yhä useimmiten perinteisen heterospektrin ulkopuolelta. Klassisina esimerkkeinä ovat ehkä Morrissey tai Pet Shop Boys, ja onhan meillä Antti Holma. Tällainen listaus tuntuu kuitenkin hölmöltä, kategorisoivalta todistelulta.

Yrittäkää, hyvät miehet, vähän paremmin. Taiteen tulisi vauhdittaa yhteiskunnallista muutosta, ei jarruttaa sitä.

 

Kirjoittaja on fanittajamies, jonka mielestä Circle on maailman paras bändi.

Korjattu kirjoitusvirhe 5.12. klo 12:42.