21. lokakuuta 2016
Teksti: | Kuvat: Antti Sepponen

Luonnontieteellinen museo on talousvaikeuksissa. Uusia näyttelyitä ei enää tehdä. Olisiko joukkorahoituksesta apua, vai lukkiutuuko museo vitriiniinsä?

Sopeudu, muuta tai kuole.

Niin lukee Luonnontieteellisen museon seinällä. Teksti liittyy peliin, jossa pelastetaan eliölajeja ilmastonmuutokselta. Uhattuina ovat esimerkiksi jääleinikki, täpläpaksupää ja jääkarhu.

Peli on osa vuosi sitten avattua Muutosta ilmassa -näyttelyä, joka esittelee ilmastonmuutoksen voittajia ja häviäjiä. Kuusitonnisten villamammuttien jäljennökset mittailevat toisiaan lasin takana.

Mammutit jäävät ehkä museon kuopuksiksi, koska uusia näyttelyitä ei aiota rakentaa. Opastusnäytöllä lukee, että Luonnontieteellisessä keskusmuseossa työskentelee 120 henkilöä, mutta se ei pidä enää paikkaansa.

 

Uusbarokkirakennuksen sisäänkäynti on Arkadiankadulla. Rakennuksen selän taakse jäävät eduskuntatalo ja Taidehalli, vastapäätä tuijottaa Sokos Hotel Presidentti. Museo on seissyt paikalla kauimmin, vuodesta 1913.

Ilmavassa aulassa saapujaa tervehtii Elmeri, Etelä-Afrikasta kotoisin oleva afrikannorsu, joka vastaanotti vieraita ensimmäisen kerran jo vuonna 1989. Kun niskaa taivuttaa ylös, voi nähdä, että Elmerin silmäripset ovat ihmisen sormen mittaiset.

Arkikielessä Luonnontieteellinen museo tunnetaan yhä eläinmuseona. Virallinen nimi on kuitenkin vuodesta 1996 ollut Luonnontieteellinen museo. Museo on osa Helsingin yliopiston erillislaitosta, jonka nimi on Luonnontieteellinen keskusmuseo eli Luomus. Laitoksen tehtävänä on ”säilyttää ja ylläpitää luonnontieteellisiä kansalliskokoelmia sekä harjoittaa niihin liittyvää tutkimusta”. Luomuksen kokoelmat ovat valtakunnallista omaisuutta samaan tapaan kuin Kansallisgallerian Schjerfbeckit ja Edelfeltit Ateneumissa.

Luomuksella on kolme yleisökohdetta. Numero yksi on juuri Luonnontieteellinen museo, jossa myös eläintieteen yksikkö ja yleisötyöstä vastaava yleinen yksikkö työskentelevät. Kasvitieteen yksikkö toimii Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa, joka on toinen yleisökohde. Luonnontieteiden yksikkö toimii kolmannen yleisökohteen eli Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan yhteydessä.

Luomuksessa tutkitaan esimerkiksi evoluutiota ja fossiileja, liito-oravan biologiaa ja sammalten reaktioita ilmansaasteisiin. Yleisömagneettina on ollut juuri Luonnontieteellinen museo – ainakin tähän asti.

 

Museokierros on luontevaa aloittaa kolmannesta kerroksesta, jossa esitellään museon historiaa. Täytetyn seepran otsa on haljennut, ja nahan alta irvistää ruskeaa puuta. Sata vuotta sitten eläimiä saatettiin täyttää myös oljilla.

Eläinmuseon ei ollut tarkoitus olla eläinmuseo. Vuonna 1913 se valmistui venäläiseksi poikakouluksi, jonka pohjapiirustukset rehtori Victor V. Belevitš oli tilannut Pietarista. Hän halusi modernit luokkahuoneet, joissa oli tilaa ja korkeutta. Maantiedon luokan lattia oli tammiparkettia.

Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917, Venäjän keisarin kruunu ja monogrammi poistettiin pääoven yltä. Pian Suomen ensimmäisen kadettikoulun oppilaat istuivat luokissa lukemassa linnoitusoppia ja hippologiaa eli hevostiedettä.

Kipeämmin tiloja tarvitsi kuitenkin toinen oppilaitos: Helsingin yliopisto.

Yliopisto omisti valtavan määrän täytettyjä ja säilöttyjä eläimiä. Societas pro Fauna et Flora Fennica -seura oli tehnyt ison eläinlahjoituksen vuonna 1858. Turun Akatemialta yliopisto sai hyönteisnäytteet, jotka olivat selvinneet Turun palosta vuonna 1827. Taiteilija Akseli Gallen-Kallela teki vuosina 1909–1911 metsästysmatkan Keniaan ja lahjoitti yliopistolle impaloita ja marabuhaikaroita. Lisäksi oli vielä Carl Gustaf Mannerheimin keräämä kovakuoriaiskokoelma.

Tälle kaikelle ei ollut kerta kaikkiaan tilaa Senaatintorin kupeessa.

Vuonna 1923 yliopisto osti valtiolta koko korttelin. Kaupunkilaiset katselivat, kun täytetyt kirahvit ja leijonat matkasivat muuttoliikkeen autojen lavoilla Senaatintorilta entiselle poikakoululle.

Aluksi museo oli yleisölle auki neljä tuntia viikossa. Kyse oli kummastelusta: kolmannessa kerroksessa on yhä esillä kaksipäinen vasikka, joka syntyi 1930-luvulla Hyvinkäällä.

Kuva: Antti Sepponen.

Toisessa kerroksessa vastaan tulevat hyllyille sijoitetut purkkirivistöt. Alkoholikylvyssä kelluu pieni dasyatis akajei, punakeihäsrausku. Purkeissa on pieniä kilpikonnia ja kaloja kaikissa muodoissa. Lasiseinän takana jääkarhu kurkottaa kaulaansa hyljettä kohti.

Maailman luonto on yksi museon pysyvistä näyttelyistä. Niiden pohjana ovat eläintieteelliset kokoelmat, jotka sijaitsevat museorakennuksen alla olevissa tiloissa.

Eläinnäytteitä on kaikkiaan yhdeksän miljoonaa. Kokoelmasta löytyy leopardeja, harvasukasmatoja, metsoja, simpukoita, punkkeja, karhuja, harvinaisia linnunmunia – melkein mitä vain. Pelkästään taiteilija Magnus von Wrightin täyttämiä lintuja on satoja.

Maailman luonto -näyttelyn rakentajat on listattu kyltissä. Yksi heistä on Kirsi Hutri, jolla on pitkä kokemus luonnontieteellisten näyttelyiden suunnittelusta.

”Ennen pelkästään täytetyn leijonan näkeminen räjäytti ihmisten tajunnan”, sanoo Hutri ja naurahtaa.

Hutri ei halua tavata museolla, koska ei ole enää töissä siellä. Hän menetti työnsä tämän kevään irtisanomisissa.

”Jos menen museolle, se herättää liikaa huomiota. Koko talossa kiirii nopeasti, että Killi tuli.”

 

Biologi Kirsi Hutri aloitti työsuhteensa Luonnontieteellisellä keskusmuseolla vuonna 1989. Ensi töikseen hän kokosi ilmansaasteista kertovan näyttelyn. Hutri eteni näyttelyamanuenssista näyttelypäälliköksi.

”Vähän vahingossa luiskahdin näyttelypuolelle. Tai en niin vahingossakaan, olen ollut aina vähän kallellani taiteeseen ja kulttuuriin.”

Vuosina 1990–1996 keskusmuseota johti eläintieteen professori, nyt jo edesmennyt Martin Meinander. Meinander halusi museoon suuren yleisön näyttelyitä, jotka toisivat laitokselle myös pääsylipputuloja, Hutri sanoo.

Näinä vuosina kehittyi meganäyttelyiden museo, jonne tultiin luokkaretkelle aina Oulusta ja Kainuun perukoilta asti. Vuonna 1994 Kiinasta rahdattuja dinosauruksia ihmetteli 150 000 kävijää. Sittemmin näyttelyt ovat kertoneet muun muassa lepakoiden biologiasta ja ympäristölle haitallisista tulokaslajeista.

Kuuden hengen näyttelytiimille isoin ponnistus oli vuonna 2008 valmistunut peruskorjaus, joka mylläsi näyttelyt tyystin.

”Senkin jälkeen olimme vielä kavereita. Se kertoo paljon.”

Hutrin näyttelytiimissä oli mukana biologeja, lastentarhan- ja luokanopettaja sekä puuseppä. Hutri ei keksi mitään työtehtävää, jota hän ei olisi tehnyt.

”Joskus on hyvin tärkeää olla mukana painona. Kun jotain isoa rakennelmaa kammetaan pystyyn, niin äkkiä tarvitaankin 50 kiloa ihmistä jonnekin vastapainoksi.”

Museo on ollut tapahtumallistamisessa aikaansa edellä. 2010-luvulla se on järjestänyt lauluperformanssia uhanalaisista kasveista ja yöeläimiin tutustumista taskulamppujen kera.
Viime vuoden 170 000 kävijää nostivat museon Suomen vierailluimpiin.

 

Maaliskuun 10. päivänä Hutri sai irtisanomisilmoituksen.

”Minulle sanottiin suoraan, että vaihtuvien näyttelyiden tekeminen lopetetaan. Olen toiminut näiden projektien esimiehenä, eikä projekteja ole enää tulossa.”

Näyttelyiden, viestinnän ja markkinoinnin sekä asiakaspalvelun väestä koottiin irtisanomisten myötä yksi tiimi, yleisöpalvelutiimi.

Päätös näyttelyiden jäädyttämisestä on Hutrin mielestä absurdi.

”Olisihan se nyt aika vavahduttavaa, jos Ateneum ilmoittaisi, että he eivät tee enää yhtään ainutta vaihtuvaa näyttelyä. Ei tulisi enää yhtäkään Alice Neeliä tai Tove Janssonia.”

Päätös on Hutrin mielestä väärä monesta syystä. Luonnontieteellinen museo on jakanut näyttelyosaamista milloin muille museoille, milloin metsähallituksen luontokeskuksille tai Korkeasaarelle. Se on ollut ydinkeskustan näyteikkuna Helsingin yliopiston tutkimukselle.

Hiljenevä museo sotii Hutrin mukaan trendejä vastaan. Tutkimuksen odotetaan keskustelevan yhteiskunnan kanssa. Kouluissa korostuu ilmiöpohjainen oppiminen, Koneen säätiö jakaa rahaa tieteen ja taiteen yhteishankkeille.

Hutri huomaa puhuvansa työstään yhä preesensissä: me olemme, me teemme, me osaamme.

”On kauhean vaikea päästää irti, kun olen ollut toiminnassa niin kauan mukana.”

Kuva: Antti Sepponen.

Varsinkin ilmastonmuutoksesta kertovaa näyttelyä olisi tärkeää pystyä päivittämään, sanoo museota johtava Leif Schulman.

Toisessa kerroksessa johtaja Leif Schulman johdattaa vierasta pitkin käytäviä, ohi mammuttien ja luolaleijonien. Keskusmuseon johtajan huone sijaitsee yleisöltä huomaamattomissa kuten eläintutkijoidenkin työtilat.

Schulman on johtajana päättänyt irtisanomisista. Kuinka monta keskusmuseolta irtisanottiin?

”Meitä on kielletty sanomasta. Mutta jos meillä on ollut noin 140 henkilötyövuotta ja 15 prosenttia on karsittu, niin pystyt itsekin laskemaan.”

Schulman kertoo saaneensa yliopistolta irtisanomishaarukan: 10-20 henkilöä. Luomuksen budjetista leikattiin miljoona euroa eli kymmenesosa.

Budjetissa eri ihmiset ovat palkaltaan eri arvoisia, Schulman sanoo.

”Meidän keskipalkkamme on alempi kuin millä vähennystarve laskettiin. Siksi jouduin menemään annetussa irtisanomishaarukassa lähemmäs kahtakymmentä.”

Irtisanottuja oli huomattavan paljon verrattuna muuhun yliopistoon. Miksi?

”Meillä nyt sattumoisin ei ollut jäämässä hirveitä määriä ihmisiä eläkkeelle, ja toisaalta useimmat heistä olivat monissa ydintehtävissä, joista emme voi karsia.”

Kokonaisvähennys oli 21 henkilöä, joista joitakin vähennettiin eläköitymisten perusteella. Kuka valitsi irtisanotut?

”Lista on laadittu Luomuksen johtoryhmän kanssa, mutta minä kannan lopulta vastuun.”

 

Hutrin lisäksi yksi irtisanotuista on Luomuksen intendenttinä toiminut hyönteistutkija Larry Huldén. Hän ja hyönteistutkijana toimiva vaimo Lena Huldén peruivat tapauksen takia puolen miljoonan euron testamenttauksensa Helsingin yliopistolle.

Larry Huldén ei halua puhua potkuista julkisuudessa, mutta Lena Huldén tekee sen hänen puolestaan. Kannattaisi kysyä, milloin eläköityvät aikovat eläköityä, Lena Huldén sanoo. 1960-luvulla yliopistolla aloittanut Larry Huldén olisi jäänyt eläkkeelle syyskuun lopussa. Irtisanomisessa hänen työsuhteensa lopetettiin kolme viikkoa ennen eläköitymistä.

”Hän kuitenkin irtisanoutui itse ja lähti syyskuun ensimmäinen päivä, kahdeksan päivää etuajassa. Mutta ei tullut kakkukahveja!”

Schulman kertoo, ettei voi kommentoida yksittäiseen irtisanomiseen liittyviä seikkoja. Hän sanoo kuitenkin, että kaikille vuoteen 2017 loppuun mennessä vähintään 63 vuotta täyttäville luomuslaisille on lähetetty kysely eläkesuunnitelmista – ”itse asiassa kahteen kertaan”.

Eläköitymispäivän ilmoittaminen oli Schulmanin mukaan vapaaehtoista, mutta jos henkilö ilmoitti eläköityvänsä ennen vuoden 2017 loppua, irtisanottavien määrää voitiin vähentää yhdellä, jos eläköityvän tehtäväkin oli karsittavissa.

”Yhtään sellaista henkilöä, joka ilmoitti jäävänsä eläkkeelle vuoden 2017 loppuun mennessä, ei irtisanottu.”

 

Miksi sitten leikattiin etupäässä yleisötoiminnasta? Nyt museo ei voi järjestää näyttelyitä, mikä on museolle aika erikoista.

”Lakisääteisesti museon kovimmassa ytimessä on tieteellisen kokoelman ylläpito. Emme voi painottaa vähennyksiä sinne ja antaa kokoelman tuhoutua.”

Lain mukaan kokoelmia pitää myös asettaa näytille, Schulman sanoo.

”Jos sulkisimme yleisökohteemme, niin rikkoisimme lakia.”

Näyttelyjen laadusta ja uudistumisesta laki ei kuitenkaan sano mitään. Nyt jäljellä oleva näyttelyamanuenssi ja konservaattorit vastaavat Schulmanin mukaan ”korjausylläpidosta” eli tekevät mahdollisuuksien mukaan pieniä päivityksiä ja korjaavat yleisön jättämiä jälkiä. Vahingoittuneita korvia tai häntiä pitää paikata ja vitriineistä rapsuttaa pois tarroja.

Ylikonservaattori Ari Puolakoski hakee puhelimessa hetken oikeita sanoja.

”Työ on muuttunut, aika laillakin”, hän sanoo lopulta.

Selvä ero on museolle tulevien eläinten käsittelyssä. Kuten ennenkin, konservaattorit tekevät eläimistä luusto- tai nahkanäytteitä tutkijoiden käyttöön. Ennen uudet eläimet saattoivat kuitenkin päätyä myös yleisön nähtäville, Puolakoski sanoo.

”Nyt pitää käydä erikseen keskustelemassa, että voidaanko yksi talitiainen uusia, jos museo saa lahjoituksena hyväkuntoisen linnun.”

 

Myöskään tutkimuksesta laitos ei voi paljon karsia, sanoo Schulman ja viittaa yliopiston strategiaan. ”Pitkällekin pureksitun” yleisöviestinnän tulisi olla tiedepohjaista ja yhteiskunnassa keskustelevaa – ”ei siis sirkushuveja”, hän sanoo.

Mutta juuri uusilla näyttelyillähän tiedeviestintää on tehty. Ja mitä voi päätellä siitä, että Luonnontieteellinen museo on lokakuussa suljettu maanantain lisäksi myös tiistaisin?

Schulman myöntää, että umpikujassa ollaan.

”Toiminnan perusedellytykset ovat vaarassa eli se, pystymmekö me ylipäätään pitämään kohteita auki.”

Nyt on siis toteutettu yliopiston strategiaan nojaavia säästöjä, joiden jäljiltä museon on vaikea noudattaa sekä strategiaa että lakia.

Kuva: Antti Sepponen.

Ensimmäisessä kerroksessa sijaitsee Luut kertovat -näyttely, joka perustuu 1950-luvulla ostettuun professori Evert Julius von Bonsdorffin luustokokoelmaan. Esillä on muun muassa 1700-luvulla sukupuuttoon kuolleen stellerinmerilehmän luuranko. Kaapin ovessa lukee: maailman vaarallisin eläin. Sisällä on ihmisen luuranko.

Luomus tarvitsisi kipeästi lisää rahaa. Kirsi Hutri miettii, olisiko sitä saanut muuten kuin ihmisistä säästämällä. Onko järkeä vuokrata valtavia varastoja keskellä kalleinta Helsinkiä? Entä Kumpulan kasvitieteellinen puutarha, jossa käy 7 000-10 000 asiakasta vuodessa?

”Kuulin, että museon vaihtuvien näyttelyjen tilaan tulee kasvien digitointilinjasto. Sen olisi voinut tehdä kehä kolmosen ulkopuolellekin.”

Hajasijoittamista on mietitty, Schulman sanoo. Tilakustannukset vievät ensi vuonna jo yli kolmasosan budjetista, mikä on ”kestämätön tilanne”. Mutta ensin olisi pakko digitoida kaikki miljoonat näytteet, jotta ”tiedetään täsmällisesti, mitä Kuopiossa tai Mikkelissä sitten on”.

”Siellä pitäisi sitten olla henkilökuntaa, joka voi hakea kokoelmasta eläimiä ja lähettää niitä tutkittavaksi tai ottaa DNA- tai isotooppinäytteitä.”

Kumpulan puutarhasta luopuminen aiheuttaisi Schulmanin mukaan suuren haloon, mutta pienet säästöt.

”Meillä on kasveihin vain tieteellinen hallintaoikeus eikä omistusoikeutta, emmekä voi antaa tilaa julkiseksi puistoksi. Jos viiden hehtaarin pläntti äkkiä parturoitaisiin, niin se olisi ihmisten silmissä aikamoinen asia.”

Pääsylippujen hinnat taas pitäisi Schulmanin mukaan melkein kolminkertaistaa, jos lipuilla haluttaisiin kattaa palkkojen ja materiaalikulujen lisäksi yleisölle auki olevien tilojen vuokrat eli yli 1,3 miljoonaa euroa vuodessa. Aikuisten pääsylippu Luonnontieteelliseen museoon maksaa nyt 13 euroa. Yksi 200 000:sta Luomuksen kävijästä tuo kuitenkin alennusryhmien ja ilmaiskäyntien vuoksi keskimäärin vain 5 euron lipputulon.

”Jotta saisimme tämän keskihinnan nousemaan (tarvittavaan) 11,50 euroon, pitäisi aikuisen peruslipun hinnan nousta ainakin 30 euroon.”

Herää toki myös ajatus, että tulisiko alennuksia sen sijaan karsia.

 

Onneksi ollaan vuodessa 2016, jolloin verkossa voi hakea rahoitusta niin levyille kuin jääkarhujen luurangoillekin. Myös Luomukselle on ehdotettu joukkorahoitusta. Voisivatko mammutit tai Mannerheimin koppakuoriaiset mennä kampanjalla Mesenaatti-sivustolle?

”Ilman muuta”, Schulman sanoo.

Ongelma vain on, ettei museolla ole Schulmanin mukaan varaa siihen.

”Tuollaisia ratkaisuja on helppo heittää, että miksi ette kerää sitä tai tätä tai tuota. Mutta aina kampanjaan tarvitaan tekijä: puoli vuotta jos satsataan, niin vuoden päästä se maksaa takaisin – ehkä.”

Tähän asti museo on saanut joitakin kymmeniä tuhansia euroja vuodessa sillä, että se vuokraa tilojaan ulkopuolisille.

”Se on nyt jäissä for the time being, koska ei ole henkilöä tekemässä. Pitää olla asiakasneuvoja, joka esittelee vessat ja sähköt; joku, joka isännöi tilaisuutta.”

Luomuksen verkkosivuilla on kyllä mammutin kuvalla varustettu ilmoitus, josta pääsee yliopiston yhteiseen online-lahjoitusjärjestelmään osoittamaan lahjoituksensa museolle. Kaikista lahjoituksista ollaan Schulmanin mukaan kiitollisia, mutta:

”Käsitykseni on, että meille on tullut lähinnä karkkirahaa.”

Schulman kehottaa kysymään summista museon yleisöpalvelupäällikkö Leena Gustavssonilta. Gustavsson tietää vain, että ”joitakin” lahjoituksia on tullut.

”Kysyin asiaa yliopiston varainhankinnasta jokin aika sitten, enkä saanut tietoa silloin. Tässä on ollut muutenkin niin paljon kaikkea.”

 

Museon johtaja Schulman kertoo olevansa optimisti. Hän uskoo, että yliopiston leikkaukset on nyt tehty. Kun väkeä jää eläkkeelle, näyttelytoimintaan voidaan ehkä taas osoittaa ihmisiä.

”Riskinä on se, että jos tämä jatkuu liian pitkään, niin tuote heikkenee ja asiakkaat hylkäävät meidät.”

Olisi kätevää, jos museon voisi pelastaa pelaamalla kuin uhanalaisen lajin ilmastonmuutosnäyttelyssä. Tee käsillä ympyrä, ympäröi laji pelikentässä, siirrä se polkua pitkin turvaan.

Kello neljän kynnyksellä museon aulassa kasaillaan kalusteita sulkemisen merkiksi. Museon liiviin pukeutunut keski-ikäinen mies huomauttaa, että kahvila on varattu aamuksi vieraille.

”Rahamiehiä, toivottavasti.”