21. lokakuuta 2016
Teksti: | Kuva: Meri Björn

”Ni hao! Ching chang chong!”

Kaksi kouluikäistä poikaa juoksee ohitseni ja kikattaa.

Olen juuri palannut vaihtokevään jälkeen Lontoosta ja puhkun innosta olla takaisin Suomessa. Kävelen kotoani metroasemalle ja syksy tuoksuu samalta toivolta, jolta se tuoksui ensimmäisenä koulupäivänäni.

Poikien lapsellinen lällätys pilaa lupaavasti alkaneen päivän täysin. Se muistuttaa minua siitä, minkä olin ulkomaanreissun aikana ehtinyt unohtaa.

Täällä on paljon ihmisiä, joiden mielestä en kuulu tänne.

 

Lontoossa kävin uusien tuttavuuksien kanssa kokonaisia keskusteluja ilman, että minulta kysyttiin tungettelevia kysymyksiä: missä olen syntynyt, olenko adoptoitu, mistä vanhempani ovat, missä he ovat tavanneet, mitä kieliä puhun, onko suomi tosiaan äidinkieleni. Olin monelle ensimmäinen suomalainen, jonka he olivat koskaan tavanneet. Olin siitä älyttömän ylpeä.

Koin ensimmäistä kertaa elämäni aikana, ettei minun tarvinnut selitellä omaa olemassaoloani tai perata geneettistä perimääni muiden ihmisten takia.

Pikkupoikien ilkkuminen toi mieleeni kaikki ne kerrat, kun minulle on sanottu, että puolet minusta on halpaa, likaista, outoa ja naurettavaa. Minut yhdistetään maahan, jossa en ole koskaan käynyt, jonka kieltä en puhu, jonka kansaa en tunne ja jonka kulttuurista ja ruoasta tiedän vain parhaat palat.

 

Tilanne on paradoksaalinen. Toisaalta en halua nostaa etnisyyttä puheenaiheeksi, koska haluan, että ihmiset muodostavat minusta käsityksen ajatusteni, kokemusteni ja tekojeni perusteella. Toisaalta minulta kysytään ihan tosissaan, tykkäävätkö aasialaiset tytöt anaaliseksistä ja onko poikaystävälläni joku fetissi.

Ajattelin pitkään, että jos nauran juttujen mukana ja en valita asiasta, ilmapiiri muuttuisi lopulta itsestään. En ole onneksi koskaan kokenut erityisen vihamielisiä reaktioita, sillä minuun liitetyt stereotypiat mielletään usein positiivisiksi: ahkera, kuuliainen, alistuva.

Tällä viikolla minulle täysin tuntematon ihminen kysyi ruokakaupassa, mitä riisiä suosittelen, koska olen kiinalainen. Vastasin, että en tiedä. Olen Espoosta.

Samalla ymmärsin, että jos jään odottamaan, että muut muuttuvat itsestään, saan odottaa koko loppuelämäni. Päätin, että lopetan kohteliaan naureskelun epäkohteliaisiin kysymyksiin. En häpeile tai piilottele omaa taustaani, mutta haluan päättää itse, mitä itsestäni kerron.

 

Kun suomalaisen isän ja kiinalaisen äidin lapsi Shirly Karvinen kruunattiin tänä vuonna Miss Suomeksi, tuuletin. Se oli ensimmäinen kerta sitten vuoden 1998 Mulan-elokuvan, kun julkisuudessa oli ihminen, johon pystyin samastumaan. Mulan oli kuusivuotiaalle suuri voitto, sillä sain vihdoinkin esikuvan, joka näytti, että muutkin kuin vaaleat prinsessat voivat olla päähenkilöitä ja sankareita. Karvinen puolestaan oli osoitus siitä, että Suomea voi edustaa maailmalla joku, joka ei näytä Elovenalta.

Karvinen sai kruunauksen jälkeen paljon rasistista lokaa etnisestä taustastaan. Hän oli lehdistön mukaan ”etnomissi” ja ”eksoottinen kaunotar” – ja kommentoijien mukaan jotain paljon törkeämpää. Kommentit olivat samaa luokkaa kuin mitä suomalais-nigerialainen Miss Suomi Lola Odusoga sai kuulla jo vuonna 1996.

 

On järjetöntä, että vuonna 2016 suomalainen joutuu taistelemaan omasta identiteetistään ja siitä, kuuluuko hän tähän kuviteltuun yhteisöön nimeltä Suomi. Suomea ei voi rakentaa, puolustaa ja yhdistää sulkemalla ulos ja eksotisoimalla isoa osaa täällä asuvista, joiden juuret tulevat myös muualta.

Moni ei oikein ymmärrä, että suomalaisuus ei ole muuttumassa. Se on jo muuttunut. Siihen ajatukseen olisi aika tottua.

 

Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimitussihteeri.