08. syyskuuta 2016
Teksti: | Kuva: Jussi Särkilahti

Tutkija Mika Gissler tuntee vuonna 1987 syntyneiden ongelmat läpikotaisin. Hän varoittaa päättäjiä tekemästä nyt samoja virheitä kuin 1990-luvulla.

1990-luvun alun lama sai Esko Ahon (kesk) hallituksen tekemään ennätyssuuret leikkaukset. Osansa niistä saivat myös lapset: koululaisten terveystarkastuksia vähennettiin, neuvolan perhevalmennuksia karsittiin ja lapsiperheiden kotipalvelut ajettiin alas. Suurimmat markkamääräiset säästöt kohdistuivat päivähoitoon.

Jo tuolloin arveltiin, että leikkauksista voisi syntyä myöhemmin kallis lasku. Nyt se lasku on saapunut.

Noin 14 prosenttia vuonna 1987 syntyneestä ikäluokasta ei ole suorittanut peruskoulun jälkeen mitään tutkintoa. Jopa lähes kolmannes ikäluokasta on joutunut turvautumaan jossakin vaiheessa toimeentulotukeen. Sama määrä nuoria on saanut joko psykiatrisen diagnoosin tai ostanut psyykenlääkkeitä.

”Kyllähän nämä pahoinvointimittarit ovat melko korkeita”, sanoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimusprofessori Mika Gissler.

Gissler tietää, mistä puhutaan, kun puhutaan ”laman lapsista”. Hän on ollut mukana THL:n tutkimusryhmässä, joka seurasi kaikkia vuonna 1987 syntyneitä suomalaisia noin 25 vuoden ajan. Heitä on lähes 60 000. Kohorttitutkimuksesta julkaistiin kaksi raporttia, joista ensimmäinen ilmestyi vuonna 2012 ja jälkimmäinen elokuussa 2016.

Merkittävin havainto on, ettei suomalainen hyvinvointivaltio nykyisellään estä ongelmien kasautumista tietyille perheille. Pitkään on luultu toisin.

”Esimerkiksi matala koulutustaso selvästi periytyy, ja siinä meillä olisi paljon parantamisen varaa. Ajatus siitä, että järjestelmämme tasaa perheiden välisiä eroja, ei valitettavasti pidä paikkaansa”, Gissler sanoo.

”Ongelmien ennaltaehkäisyyn pitäisi panostaa enemmän. Kouluterveydenhuoltoa ja neuvoloita voitaisiin kehittää niin, että perheiden erilaisiin tilanteisiin kiinnitettäisiin niissä paremmin huomiota.”

Nyt Suomi on kuitenkin jälleen taloudellisten ongelmien edessä, ja suunnan muuttaminen vaikuttaa epätodennäköiseltä. Peruspalveluista leikkaamalla haetaan nopeita säästöjä, ja pitkäaikaiset vaikutukset on silloin helppo unohtaa.

”Lastensuojelussa on hyviä esimerkkejä siitä, miten avohoitoa on resursoitu paremmin. Aluksi kustannukset kasvavat, koska järjestelmän piiriin tulee myös uusia lapsia ja nuoria. Lopulta säästöjä kuitenkin syntyy, koska huostaanoton tarve vähenee”, Gissler huomauttaa.

”Visio pitäisi aina tehdä ainakin viiden tai kymmenen vuoden päähän. On todella harmillista, että kunnissa tehdään radikaaleja ratkaisuja lyhytaikaisten säästöjen toivossa.”