05. helmikuuta 2016
Teksti:

Joonas Konstig on ainut laatuaan: nomalainen proosakirjailija, joka kritisoi maahanmuuttoa eikä halua sallia homopareille avioliittoa.

 

Jokaisella aikakaudella on luovan työn tekijöistä omat stereotypiansa. 2010-luvun kirjailijat juovat punaviiniä, syövät kasvisruokaa, ovat poliittisesti vasemmalle kallellaan, kannattavat tasa-arvoista avioliittolakia ja viettävät aikansa pääkaupungin sykkeessä ja sosiaalisessa mediassa kaltaistensa seurassa.

Paitsi Joonas Konstig.

Konstig syö lihaa, ajattelee, että avioliitto kuuluu miehen ja naisen välille ja viihtyy Espoossa.

Ja kun hän astuu talvi-iltana Eerikinkadun Coronaan, tuohon helsinkiläisen kulttuuriväen lempikapakkaan ruskeassa duffelitakissa, vaalea tukka siististi taaksepäin suittuna, leuka sileäksi ajeltuna ja tilaa lasillisen valkoviiniä, tuntuu, että hän ei ole tullut kotiinsa.

Takin alta paljastuu vaaleanruskea neuletakki ja sininen kauluspaita. Muiden asiakkaiden lököttäviin farkkuihin, nuhjuisiin villapaitoihin ja kahden päivän parransänkiin verrattuna Konstig näyttää väärään paikkaan tiputetulta toimistotyöläiseltä.

Kädenpuristus on jämäkkä, silmien väliin jää ryppy.

Onko se kirjailija ollenkaan?

”Se kirjailija”, lukee Joonas Konstigin kotisivujen alaotsikkona. Mutta kyllä hän on kirjailija myös julkaistujen nimekkeiden perusteella. Esikoisteos, novellikokoelma Ahneet ja viattomat, ilmestyi 2008. Se oli sekä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana että Tiiliskivi-ehdokkaana. Novellikokoelman jälkeen Konstig on julkaissut kolme romaania. Niistä ensimmäinen, Kaikki on sanottu, sai Gummeruksen Kalle Päätalo -palkinnon vuonna 2012. Toinen romaani, Totuus naisista, ilmestyi 2013 ja uusin, heavy metal -piireihin sijoittuva Perkele, syksyllä 2015.

Oman kirjoittamisensa ohella Konstig myös opettaa luovaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa.

Huolimatta siitä, että kirjailijoihin liitettävät mielikuvat karisevat hänen yltään yksi kerrallaan. Kuten käsitys siitä, että kirjailijat viihtyvät pääkaupungin sykkeessä.

”Helsinki ahdistaa minua”, Konstig sanoo ennen kuin ehtii edes istahtaa Coronan nurkkapöytään. ”Elämäni parhaita asioita oli, kun sain työhuoneen Tapiolasta, eikä tarvinnut enää kävellä Kampin bussiasemalta Kaartinkaupunkiin.”

Espoon Tapiolassa on myös Konstigin koti, jossa hän asuu vaimonsa ja kolmen lapsensa, kahden tytön ja poikavauvan, ”nollavuotiaan”, kanssa. Ei siis mitään taiteellista boheemielämää.

Konstig on espoolainen syntyjäänkin, Tapiolan sijaan tosin Kirkkonummen rajalta Kivenlahdesta. Espooseen hän sijoittaa mielellään myös romaaniensa tapahtumia.

Nyt Konstig on kuitenkin matkannut bussilla 106 Tapiolasta Kamppiin. Hän ei vaikuta täysin rentoutuneelta mutta istuu rauhassa, asiallisen vakavana kuin keskiportaan esimies aamupalaverissa.

Kirjailijan työpäivä on tässä vaiheessa jo takanapäin. Päivä on kulunut kirjoittaen, sillä maaliskuussa ilmestyy uusi kirja, Pyhä ruoka: Mitä oikein saa syödä? Siinä Konstig tarkastelee nyky-yhteiskunnan suhtautumista ruokaan. Ruoka on ollut Konstigin intohimon kohde niin kauan kuin hän muistaa. Ei niinkään ruoan maku kuin sen psykologiset ulottuvuudet: moraaliset, eettiset ja ekologiset.

Kirjojensa ohella Konstig onkin tuttu suurelle yleisölle juuri ruokaan liittyvistä kärkkäistä näkemyksistään. Niitä hän esitteli Helsingin Sanomiin kirjoittamissaan ruokakolumneissa, joita ilmestyi joulukuusta 2013 kesäkuuhun 2015. Ne käsittelivät ruokaa laidasta laitaan, kokkiohjelmista lavaviljelyyn ja lisäaineista proteiinitankkaukseen.

Sosiaalisessa mediassa esille nousivat etenkin ne tekstit, joissa Konstig käsitteli tavalla tai toisella kasviksia: ”Kasvikset eivät ole täynnä vitamiineja”, ”Kasvisrasvoilla tehdään suurta ihmiskoetta” ja, kaikista suosituin, ”Tein kasvissyönnistäni kaikkien ongelman”.

Samaa aihepiiriä Konstig käsitteli jo 2012 Imagessa julkaistussa jutussaan ”Lihan ilot”, jossa hän totesi kasvissyönnin olevan vaarallista harhaoppia. Jutun mukaan Konstig vastustaa kasvissyöntiä eettisistä syistä, sillä mitä hyväksytympää kasvissyönti on, ”sitä useampi vaikutteille altis nuori tyttö (käsite sisältää kaltaiseni humanistipojat) harhautuu kasvissyöntiin ja aiheuttaa sillä fyysisiä ja psyykkisiä vaurioita itselleen ja ympäristölleen.”

Kasvissyönnin vaaroista on tullut Konstigin pyhä lehmä. Hän oli kasvissyöjä useiden vuosien ajan, 17-vuotiaasta lukiolaisesta 25-vuotiaaksi yliopisto-opiskelijaksi. Nykyään hän on varsin vahvasti sitä mieltä, että kasvissyönti ei ole hyväksi ihmiselle.

”Pavut on ihan paskaa proteiinia”, Konstig sanoo ja virnistää. ”Ne on ainoastaan parempaa proteiinia kuin suurin osa kasvikunnasta, joka tarjoaa paskempaa kuin paska proteiini.”

Ruokavalio ei kuitenkaan ole ainoa asia, joka Konstigin elämässä on muuttunut. Opiskelu-
aikoinaan hän oli nimittäin myös vihreätukkainen punkkari, aatteineen kaikkineen.

”Muistatko Paavo Arhinmäen vaalimainoksen, jossa Paavo oli punajuuri, jolla oli vihreät lehdet? Minä olin hyvin nitraattipitoinen punajuuri”, Konstig sanoo, vähän hymähtäen.

Tämä siis ennen kun hän ryhtyi espoolaiseksi perheenisäksi, jolla on enemmän tai vähemmän virallisia ravintosuosituksia noudattava sekaruokavalio.

Mitä oikein tapahtui?

Vuosituhannen vaihteessa Konstig opiskeli ensin kulttuuriantropologiaa ja sittemmin kirjallisuutta Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa.

Konstig valitsi antropologian, koska ajatteli, että sitä kautta hän oppisi ymmärtämään ihmisiä. Näin ei kuitenkaan käynyt.

”Antropologialla olisi mahdollisuudet ihmisten ymmärtämiseen, mutta ainakaan vuosi-
tuhannen vaihteessa se ei pyrkinyt vastaamaan sellaisiin kysymyksiin.”

Tässäkin on Konstigin mukaan kyse ruuasta, tietenkin. Siinä missä muut antropologit halusivat pohtia sitä, miten todellisuus rakentuu, Konstig halusi lähteä siitä, mitä ihmiset syövät, sillä hänen mielestään se on perusta kaikelle muulle toiminnalle: yhteisöjen rakentumiselle, kumppanin etsimiselle, lisääntymiselle.

Proseminaarityönsä Konstig kirjoitti inuiittien metsästysstrategioista.

Opettajat kiittelivät Konstigin aihevalintaa mutta totesivat, ettei kukaan heistä voi auttaa häntä eteenpäin. Konkretian vaatimuksineen Konstig oli yksin.

Antropologia ei ollut ainoa asia, joka tuotti Konstigille pettymyksen yliopistomaailmassa. Vähitellen hän huomasi liukuneensa varsin eri linjoille kuin opiskelutoverinsa myös maailmankatsomuksensa puolesta.

Vihreätukkaisen punkkarin maailmankuva erkaantui yhä enemmän ympärillä vallitsevasta yleishumanistisesta ilmapiiristä.

Konstig ei oikein itsekään tiedä, mikä siihen johti. Hän sanoo tulevansa varsin liberaaleista lähtökohdista (perheestään hän kertoo, että isä oli nuorena kuollut valokuvaaja ja kehottaa lukemaan Kaikki on sanottu -romaanin) ja pohtineensa paljon sitä, mitä sellaista tapahtui, ettei hän osannut enää samaistua annettuun viiteryhmäänsä.

Tärkeäksi tekijäksi ”humanistisesta hattarahötöstä” irtautumiseen Konstig mainitsee kirjat, joiden kautta hän sai ”rokotuksen pahinta humanististihörhöilyä vastaan”. Vapaa-aikanaan Konstig nimittäin lueskeli evoluutiobiologiaa.

”Se oli mielestäni hirveän järkevää. Ajattelin, että varmaan evoluutio on vaikuttanut ihmisen psykologiaan, muokannut päätä yhtä lailla kuin vartaloa”, Konstig sanoo ja lisää: ”Humanistisessa tiedekunnassa se ei sopinut kuvaan.”

Tärkeäksi virstanpylvääksi muodostui Steven Pinkerin vuonna 2002 ilmestynyt kirja Blank Slate, joka käy humanistisia tieteitä vastaan biologian keinoin. Blank Slaten teesi on, että humanististen tieteiden ajatus ihmisestä muokattavissa olevana tyhjänä tauluna, tabula rasana, on biologian kautta tarkasteltuna kestämätön.

”Vitsi se oli ärsyttävä kirja. Mä niin halusin heittää sen seinään.”

Konstig kuitenkin luki kirjan loppuun, ja sitten toiseen kertaan, ja tuli siihen tulokseen, että kyseessä on tärkeä teos. ”Se oli minun ensimmäinen kurkistukseni kuplan ulkopuolelle.”

Lopulta hän jätti kuplan kokonaan.

Ryppy Konstigin kulmakarvojen välissä syvenee ja hän ottaa kulauksen viinilasistaan.

”Se on jotenkin nurinkurista”, hän sanoo. ”Yliopistollinen vastakulttuuri, ne on omasta mielestään niin radikaaleja toisinajattelijoita ja itsenäisiä kyseenalaistajia. Ne on ihan lampaita.”

Sitten kuplan ulkopuolelle päässyt Konstig kertoo täällä punavihreän kuplan kantabaarissa, miksi humanistien kyseenalaistamisen ihanne on ongelma.

”Se, mitä koko tässä vastakulttuuriporukassa ei tehdä, on kyseenalaistamisen kyseenalaistaminen.”

Punk-aatteeseen ja muihin vastakulttuureihin sisältyy vahvasti ajatus yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta. Konstigin mielestä niissä on usein vallalla käsitys siitä, että porvarit pitäisi vain herättää, kertoa näille faktoja elämästä, jonka jälkeen kaikki olisivat luontaisesti samaa mieltä ja maailma näin ollen parempi paikka.

Konstigin mukaan kuitenkin nimenomaan vastakulttuurin edustajat kulkevat laput silmillä kieltäytyen näkemästä sitä, mitä pitävät vääränä. Siis ne, joita humanistinen tiedekunta on pullollaan.

”Mitä koulutetumpi ihminen, sitä helpompi sitä on vedättää, koska sitä tottuneempi se on kuuntelemaan ja tekemään mitä käsketään”, Konstig sanoo ja lyö pöytään natsikortin: ”1930-luvun Saksa oli maailman koulutetuin maa.”

Tämä ajatus koulutuksen lamauttavasta voimasta eroaa ratkaisevasti useimpien nykykirjailijoiden näkemyksistä. Esimerkiksi vuoden 2014 Finlandia-voittaja Jussi Valtonen kirjoitti 27.12. Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessään, että vain mahdollisimman koulutettu, korkeatasoinen ja puolueeton tiedeyhteisö voi varjella meitä vedättäjiltä.

Konstigin väite sen sijaan on, että nimenomaan ihmiset, jotka luulevat kyseenalaistavansa yhteiskunnan merkittäviä valtarakenteita ja luovansa silmät kirkkaina ja apposen auki valoisampaa tulevaisuutta, ovatkin niitä, jotka ovat eniten maailmasta irrallaan.

Konstig nostaa esimerkiksi tästä queer-teorian, joka vielä hänen yliopistovuosinaan oli ”ihan hörhötavaraa”. Hänen mielestään on jännittävää nähdä, miten siitä nyt, 10-15 vuotta myöhemmin, on tullut valtavirtaan kuuluva käsite.

”Yhtäkkiä ihmiset ovatkin sitä mieltä, että ei olekaan enää sukupuolia ja että lapsille pitäisi opettaa, että ei ole sukupuolia”, Konstig sanoo ja tuhahtaa: ”Ei minkään näköisiä realiteetteja.”

Toinen Konstigin esiin nostama esimerkki ”suvaitsevaiston” todellisuudesta vieraantumisesta on polyamoria eli moniavioisuus, josta on viimeisen kolmen vuoden aikana keskusteltu Suomessakin enenevässä määrin. Suvaitsevaisto, tai ”edistyneistö” kuten Konstig heitä kutsuu, kannattaa moniavioisuuden laillistamista.

Konstig ei. Hänen mielestään on myös käsittämätöntä, että moniavioisuutta voidaan pitää edistyksellisenä: ”Oikeastaanhan se on sitä, että edistyksen pyörä on mennyt ympäri ja palataan tuhansien vuosien taakse.”

Yhteiskunta on Konstigin mielestä liukumassa vaarallisesti kohti moniavioisuutta muun muassa tasa-arvoisen avioliittolain kautta. 13.8. Aito avioliitto -tapahtumassa kuvatulla Youtube-videolla Konstig sanoo:

”Jos me rikotaan avioliiton klassinen paketti, jossa on yksi mies ja yksi nainen, niin sen jälkeen kun se paketti on levällään sen voi täyttää oikeastaan millä tavalla tahansa. Ja seuraavaksi tulee sitten hyvin todennäköisesti moniavioisuuden vaatiminen ja suuria muutoksia yhteiskuntaan, sellaisia muutoksia, joiden seuraukset näemme vasta kymmenien, ehkä satojenkin vuosien viiveellä.”

Videolla Konstig argumentoi, että tasa-arvoisesta avioliitosta seuraa vihapuhetta niitä kohtaan, jotka kannattavat avioliiton pitämistä miehen ja naisen välisenä. ”Perinteisestä” avioliitosta tulee ”ajatusrikos”.

”Tietyissä piireissä, kulttuuripiireissä, se on sitä jo nyt. Kulttuuripiireistä tulevana tiedän tämän kokemuksesta.”

konstig2

Syyskuussa Joonas Konstig päätti hylätä sosiaalisen median. Facebookista lähtemistä hän kutsuu ”parhaaksi asiaksi, joka minulle on tapahtunut sen jälkeen, kun lopetin Hesarin tilauksen”.

Suvaitsevaiset kulttuuripiirit olivat osasyynä kirjailijan päätökselle. Blogiinsa hän kirjoitti asiasta syyskuun puolivälissä:

”Kirjoitan siitä kuinka some laumauttaa ihmisiä. Laumauttaminen tarkoittaa sekä sitä, että some jakaa ihmisiä leireihin, että sitä kuinka some kajoaa ihmisten yksilöllisyyteen ja yksilönrauhaan.”

Tähän ajatukseen Konstig päätyi sen jälkeen, kun hänen statuspäivityksensä, jossa hän ennusti edistyneistön vaativan seuraavaksi moniavioisuuden sallimista, herätti vilkasta keskustelua.

Blogiinsa Konstig kirjoitti: ”Päivitykseen kommentoi useampi ihminen kannattavansa moniavioisuutta jo nyt. He olivat punavihreitä kirjailijoita ja toimittajia, joiden töitä sinäkin olet saattanut lukea. Siinä sitten keskustelin heidän kanssaan kuinka en kannata moniavioisuutta ja niin edelleen, tällä lailla kuin somessa on kohtaamisteorian mukaan muka tarkoitus: erilaiset näköalat kohtaavat ja kohtaamisen kautta alkavat ymmärtää toisiaan ja ystävystyvät ja saavat uutta aikaan jne.”

Niin ei tapahtunut. Konstig kirjautui ulos Facebookista eikä palannut. Hänen mielestään on mahdotonta käydä keskustelua sellaisten ihmisten kesken, joilla ei ole yhteistä arvopohjaa.

”Keskusteleminen on meidän ajan rakkaita illuusioita”, hän sanoo. ”Jos ihmisillä ei ole melko pitkää yhteistä pohjaa ja aika paljon yhteisiä arvoja ja ymmärrystä toisistaan, niin ei se keskustelu ole mikään yhteinen matka kohti jotain parempaa totuutta.”

Keskustelujen sijaan syntyy väittelyitä. ”Ja väittelyiden seuraus on se, että ihmiset on vahvemmin omien mielipiteidensä takana.”

Samaan aikaan Konstig on kuitenkin myös sitä mieltä, että vastapuolen ajatuksiin pitäisi tutustua. Ei siksi, että kaikki oppisivat olemaan ystäviä keskenään, vaan kiinalaisen Sunzin klassisesta Sodankäynnin taidosta tutun viisauden sanoin: tunne vihollisesi. Konstigin mielestä maailman edistyksellisimmänkin ihmisen kannattaisi tietää, mistä arvokonservatiivisuudessa on kyse.

Tästä syystä Konstig suosittelee myös humanisteja ja muita suvaitsevaisia ja edistyksellisiä ihmisiä tutustumaan viime keväänä ilmestyneeseen kirjoituskokoelmaan Mitä mieltä Suomessa saa olla: Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit.

Konstig toimitti kirjan yhdessä professori Timo Vihavaisen ja tiedetoimittaja Marko Hamilon kanssa. Siihen sisältyy reilu kolmekymmentä tekstiä sellaisilla otsikoilla kuin ”Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi”, ”Miksi en ole feministi”, ”Miksi homosaatio ärsyttää” ja ”Kuinka minusta tuli maahanmuuttokriittinen”. Kirjoittamassa ovat Vihavaisen, Hamilon ja Konstigin lisäksi olleet kirjailija Timo Hännikäinen, vaikuttamisviestinnän asiantuntija Heidi Marttila, matemaatikko Jukka Aakula ja sosiologi Erkki Lampén.

”Kirja on tullut kevään jälkeen vain ajankohtaisemmaksi”, Konstig pohtii. ”Me kirjoitimme sen ennen vaalituloksiakin, puhumattakaan kaikesta muusta, mitä viime vuonna tapahtui.”

Näitä viime vuoden tapahtumia, erityisesti pakolaistilannetta, Konstig on käsitellyt myös blogissaan. Syyskuussa julkaistussa pos-
tauksessa Konstig kirjoitti, että hädänalaisia tulisi ensisijaisesti auttaa näiden kotimaassa. Tähän on hänen mukaansa ainakin kaksi syytä: avun saaminen laajemmille ihmisjoukoille sekä kulttuurien yhteentörmäyksistä seuraavien konfliktien välttäminen.

Entinen vegetaristi-punkkari on tätä nykyä paitsi sekasyöjä, myös ainakin jossain määrin maahanmuuttokriittinen. Hän poikkeaa suurimmasta osasta niitä suomalaisia kirjailijoita, jotka ovat jakaneet maahanmuuttomyönteisiä ajatuksiaan julkisesti, joko omien kirjoitustensa tai haastattelujen kautta.

Vaikkapa Jari Tervo on nimittänyt blogissaan rasisteja valkoiseksi roskaväeksi, ja Tiina Raevaara julkaisi Imagessa dystooppisen kertomuksen tulevaisuuden oikeistolaisesta Suomesta, jossa islam karkotetaan maasta kristinuskon voimin.

konstig3

Joonas Konstig saattaa hyvinkin olla Suomen arvokonservatiivisin proosakirjailija. Silti hän ei suostu määrittelemään ideologista taustaansa. Puoluekannakseen hän mainitsee suostuttelun jälkeen ”Norman Mailer pormestariksi”.

Sen sijaan hän kertoo lempiajattelijansa: Edmund Burke, Alexis de Tocqueville ja George Orwell. Näitä hän siteeraa mielellään myös blogikirjoituksissaan.

”Heidän lauseistaan löydän itseni ja maailman niin, että pitää läpsiä itseään poskille.”

Irlantilaissyntyistä Burkea (1729-1797) pidetään nykyaikaisen konservatismin isänä. Ranskalainen de Tocqueville (1805-1859) puolestaan oli näkemyksiltään liberaali, ja brittiläinen Orwell (1903-1950) sosiaalidemokraatti.

Mitä tästä sitten voi päätellä?

Ainakin sen, että kirjailija Konstigin lempiajatukset on ajateltu vähintään 60 vuotta sitten.

Nykyaika ja tulevaisuus eivät kuulu Konstigin lempisanoihin.

”Olen yhä vähemmän kiinnostunut siitä, mitä nykyaikana tapahtuu”, Konstig toteaa. ”Huomaan olevani sitä onnellisempi, mitä vähemmän sekaanun siihen.”

Sääntöön on tietenkin poikkeus: omat lapset. Heidän kauttaan Konstig on päässyt osalliseksi ”ylisukupolviseen ketjuun”, jonka jatkuvuuden hän haluaa taata. Hän suosittelee lasten tekemistä.

”Lapset antavat syyn elää”, Konstig sanoo ja naurahtaa, vähän ironisesti mutta myös vähän ylpeästi: ”Tämäkin on varmaan hirveää porvarillista hapatusta.”

Teksti: Arla Kanerva
Kuvat: Bryan Saragosa