15. toukokuuta 2015
Teksti:

Tänä vuonna euroviisuissa on kaksi näkyvästi vammaista kilpailijaa. Niistä saamme vihdoin vastauksen ikuisuuskysymykseen: äänestetäänkö viisuissa biisiä, esitystä vai jotain muuta?

Viime vuoden Euroviisujen jälkeen plastiikkakirurgian professori ja kokoomuksen ex-kansanedustaja Sirpa Asko-Seljavaara kirjoitti Facebookiin klassikoksi nousseen mielipiteensä viisujen voittajasta, Itävallan Conchita Wurstista: ”Conchita oli puistattava ilmestys. Olisiko kappale voittanut myös ilman, että sen esitti parrakas nainen? Kohta esitetään kehitysvammaisia tai synnynnäisiä epämuodostumia viihdeohjelmassa.”

Asko-Seljavaara oli oikeassa. Neljästä kehitysvammaisesta koostuva punk-bändi Pertti Kurikan nimipäivät voitti Suomen edustuspaikan Wieniin. PKN ei kuitenkaan ole ainoa vammaisuutta esiin nostava esiintyjä tämän vuoden viisuissa. Puolaa edustaa auto-onnettomuudessa osittain halvaantunut Monika Kuszyńska. Viisukappaleen In the Name of Love esikatseluvideolla onnettomuudesta on rakennettu tarina artistin taakse. Videon aikana Kuszyńska näytetään ylävartalokuvassa tai tuolilla pöydän vieressä. Hän selaa valokuvia, joissa näkyy elämä ennen onnettomuutta. Vasta viime sekunneilla näemme hänet pyörätuolissa.

Euroviisujen virallisilla nettisivuilla kerrotaan, ettei Kuszyńska ”onnettomuudesta huolimatta vaipunut epätoivoon ja passiivisuuteen, vaan taisteli tiensä takaisin aktiiviseen elämään ja laululavalle”. Euroviisuissa hän haluaa ”rakentaa suvaitsevaisuuden sillan rakkauden nimeen”. Kappale kertoo rakkaudesta niin tutunoloisesti, että se solahtaa sujuvasti euroviisubiisien tuttuun virtaan.

Pertti Kurikan nimipäivien Aina mun pitää taas on kaukana perinteisestä euroviisusta. Biisi on täyttä punkkia biisin aggressiivisuutta, kestoa ja muusikoiden marginalisoitua asemaa myöden.

Tämän vuoden kaksi näkyvästi vammaista kilpailijaa tekevät viisuvuodesta erityislaatuisen. Kun niitä katsoo vierekkäin, saa vastauksen kysymykseen, josta on kiistelty aina: kilpaillaanko Euroviisuissa biisistä, esityksestä vai jostain muusta?

 

Euroviisuissa on aina kiistelty siitä, kumpi on tärkeämpää, hyvä biisi vai hyvä esitys ja tarina esiintyjän takana. Molempien ääripäiden edustajat ovat väärässä. Väite siitä, että vain musiikilla on väliä, päti silloin kun viisut tulivat radiosta. Kun viisut siirtyivät televisioon, mukaan tulivat luonnollisesti lavashow ja esiintyjän olemus.

Conchita Wurst kärjisti viime vuonna keskustelun, sillä kiistatta Wurstilla oli viisuissa viesti välitettävänä. Partaisen naisen sanoma oli sukupuolipoliittinen yksilönvapauden manifesti. Mediassa siitä tuli lisäksi vastakkainasettelun rakennuspalikka. Suomessakin tehtiin runsaasti otsikoita itäeurooppalaisten, erityisesti venäläisten, poliitikkojen homo- ja transfobisista lausunnoista. Ilta-Sanomat otsikoi kuvaavasti ”Venäläispoliitikko haukkui viisut Sodoman show’ksi – ’ainakin perverssi Itävallasta ulos'”.

Tällaisten juttujen avulla suomalainen media saattoi esittää itsensä suvaitsevaisuuden eturintamassa, tukemassa Wurstia ja hänen sanomaansa. Samalla Wurstin kautta tehty arvoasettelu tarjosi ihmisille mahdollisuuden kiinnittää itsensä suvaitsevaisuuden kannattajiin äänestämällä Wurstia.

Euroviisujen säännöt kieltävät avoimen poliittisen viestin sisällyttämisen kilpailuesityksiin, mutta sanoitusten tulkinnallisia vertauskuvia on vaikeaa valvoa. Tuskin järjestävälle taholle olisi tullut mielenkään kieltää Wurstin esiintyminen hahmon poliittisen potentiaalin vuoksi. Politiikka pesiikin juuri siellä, missä sitä ei virallisesti saisi olla.

Euroviisuissa on toki ennenkin nähty sukupuoli- ja seksuaalipoliittisia esityksiä. Suomen Krista Siegfrieds suuteli Marry me -kilpailukappaleensa lopussa naista, ja vuoden 2013 viisujen ruotsalaisuudesta kertovassa väliaikanumerossa kaksi miestä leikkivihittiin avioliittoon. Siegfriedsin suukko nostatti Turkissa kohun, jonka seurauksena viisufinaali jätettiin kokonaan esittämättä Turkin televisiossa.

Vammaisuus on PKN:iä ja Monika Kuszyńskaa yhdistävä tekijä, mutta muuten artistit ovat hyvin erilaisia. Vastakkain ovat kiiltokuvamaisen kaunis Kuszyńska ja rosoisen räkäinen PKN.

Kuszyńska sanoo suoraan haluavansa edistää suvaitsevaisuutta esityksellään. Tapa, jolla Kuszyńskan vammaisuus tuodaan esikatseluvideolla esiin, rakentaa tarkoituksellisesti tarttumapintaa artistiin. Siitä tehdään se biisin ”juttu”.

PKN taas ei halua korostaa poliittisuuttaan, vaan lähtee omien sanojensa mukaan ensisijaisesti soittamaan musiikkia. Mutta ei yhtye voi tehdä vain sitä, vaan samalla sen jäsenet ajavat vammaisten asiaa, halusivat tai eivät.

 

Suvaitsevaisuutta ja maailmanrauhaa on peräänkuulutettu viisuissa erilaisin keinoin vuosikymmeniä. Pelkkä toive suvaitsevaisuudesta jää ilmaan, jos ei ole mitään konkreettista, johon tarttua. Jotta voi asettua jonkin asian taakse niin voimallisesti, kuin Conchita Wurstin taakse asetuttiin, tarvitaan jotakin, jota voi samalla vastustaa. Wurst tuskin olisi voittanut ilman Venäjää ja niin sanottua homopropagandalakia.

Puolan Monika Kuszyńskaa kuitenkin on vaikeaa vastustaa. Hänen esityksensä rikkoo euroviisukaavaa pyörätuolin verran ja sen verran sitä voi rikkoa ilman, että kukaan närkästyy.

PKN murskaa euroviisuihin liittyvät normit moukarilla. Biisi kestää puolet siitä ajasta, jonka euroviisubiisit yleensä kestävät ja sen ovat säveltäneet ja sanoittaneet kehitysvammaiset, jotka haluavat kertoa omin sanoin omasta elämästään.

Esiintymällä Wienissä PKN tekee näkymättömästä näkyvää osoittamalla viisut normatiivisen kyvykkäiden toimijoiden juhlaksi. Ja siksi Pertti Kurikan nimipäiviä vihataan, sillä yhtye asettaa monet meistä silmästä silmään omien etuoikeuksiemme kanssa.

Jos Kuszyńska olisi vähän vähemmän kiltti, vähän vähemmän viisukonseptiin sopiva, ehkä hänkin ärsyttäisi kuten PKN. Kuszyńska ei kuitenkaan laula biisissään pyörätuoleille liian kapeista käytävistä tai paskasta kuntoutustuesta. Sen sijaan hän toistaa miljoona kertaa kuultua ”it get’s better” -viestiä siitä, miten tsemppaamalla voitetaan vaikeudet ja kuntoudutaan omin voimin normielämään. Siinä missä PKN vaatii normia siirtymään, Kuszyńska pyrkii osoittamaan, miten hän on pyörätuolistaan huolimatta normin kaltainen.

 

Viime vuonna Conchita Wurstia äänestäneet äänestivät yhtälailla niitä 40 000:ta ihmistä vastaan, jotka Facebookin ryhmässä vaativat Itävaltaa vaihtamaan edustajaa.

Moniin artisteihin on kohdistunut vastaavia vaatimuksia. Usein perusteluna on, ettei kappale ole sopiva Euroviisuihin. PKN:n kohdalla viisuihin sopimattomuus on myös salonkikelpoinen perustelu, jota kuitenkin voi käyttää kahteen tarkoitukseen: haluun pitää Euroviisut musiikillisesti muuttumattomina mutta aivan yhtä lailla haluun pitää vammaiset poissa pelistä. Monica Kuszyńska saa esittää moitteettomasti euroviisugenreen sopivan balladinsa ilman ennakoivaa mediahuomiota, kun taas PKN:stä kirjoitetaan maailmalla positiivinen juttu toisensa jälkeen. Samaan aikaan euroviisufanien sivustoilla Aina mun pitää on nimetty vessataukobiisiksi ja Kuszyńskaa hehkutetaan inspiroivaksi artistiksi.

Kenties kaikista oleellisinta onkin siis se, millaisia tunteita esitys herättää. Esiintyjän ja/tai biisin kun on herätettävä tunteita. Mielellään toisistaan vastakkaisia. Artisteihin liittyvät tunteet keräävät lumipallon tavoin ihmisiä ympärilleen ja näin vastakkaiset tunnereaktiot vahvistuvat. Mitä vahvempi tunne on, sitä varmemmin juttuja kirjoitetaan ja lopulta äänestetään. Vapautusta tästä eivät saa edes ammattilaisraatien jäsenet, jotka antavat puolet viisuille tulevista pisteistä. Yhtä lailla he tuntevat jotakin biisejä kuunnellessaan ja pisteitä jakaessaan.

Normeja rikkovat artistit ovat aina uuden edessä. Tie euroviisukaanoniin saattaa avautua, mutta edessä voi olla myös unohdus tai kuriositeetin asema viisuhistoriassa. Jos tie kaanoniin avautuu, samalla koko euroviisuinstituutio muuttuu hieman.

Euroviisuissa ei koskaan tulla äänestämään vain parasta biisiä tai esitystä. Viisuissa äänestetään siitä, millaiset kisat halutaan jatkossa. Ennen kaikkea äänestetään artistia, maata tai arvoa, jonka voitto tuntuisi itsestä mahdollisimman hyvältä.

 

 Kirjoittaja on sukupuolentutkimuksen opiskelija ja vapaa kirjoittaja, jonka suosikki on voittanut euroviisut kolmena vuotena putkeen.