06. maaliskuuta 2015
Teksti:

Filosofi Nora Hämäläinen on huolissaan self-helpin muka-tieteellisyydestä.

Kymmenisen vuotta sitten filosofian jatko-opiskelija Nora Hämäläinen alkoi kiinnittää huomiota kummalliseen seikkaan. Hufvudstadsbladetin sivuille oli katastrofien uhrien, vallanpitäjien ja asiantuntijoiden lisäksi ilmestynyt uusi hahmo – minä.

”Näin parannat opiskelumenestystäsi”, artikkelissa neuvottiin.

”Tunnista ongelmat lähipiirissäsi”, sanoi toinen.

Eikä HBL ollut mitenkään ainoa lehti. Hämäläinen alkoi nähdä vastaavia juttuja kaikkialla. Ongelmalähtöistä, populaaripsykologista materiaalia, jonka keskeisin anti oli: Miten juuri minun elämästäni tulisi vielä parempi.

”Kyllähän se ärsytti. Kun maailmassa on niin paljon asiaa, josta voisi kirjoittaa, niin minkä takia julkaistaan tällaista omaan menestykseen keskittyvää materiaalia. En minä halunnut sitä millään tavalla lukea”, sanoo Nora Hämäläinen, 36, työhuoneellaan Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa Fabianinkadulla.

Niin, silloin. Nykyään Hämäläisen täytyy, sillä hän tekee self-helpistä tutkimusta. Työhön myönnetystä tutkijanpestistä on vielä puolet jäljellä, siis puolitoista vuotta.

Eikä Hämäläinen enää ole mitenkään vastentahtoinen.

”Tajusin, että se ärsyyntyminen ei ole mitenkään kiinnostavaa tässä asiassa.”

Self-helpin leima voi olla heppoinen, mutta Hämäläisen mukaan se ei tarkoita, että ilmiö olisi triviaali.

”Huomasin, että self-helpiin liittyy asioita, jotka otamme muuten tässä ajassa hyvin vakavasti.”

Tällaisia ovat psykologinen ihmiskäsitys, jossa ihminen nähdään erilaisten terapioiden kohteena, maallistuminen siinä mielessä, että uskonnollisuus ja elämänkatsomukset nähdään yksilön valintoina, talousajattelu, jossa painotetaan yksilön joustavuutta ja riskinottoa, sekä käsityksemme rationaalisesta ajattelusta yleensä.

”Utilitaristinen hyvän maksimoinnin eetos on hyvin tyypillistä meidän ajalle. Rationaalisena toimintana nähdään kaikki sellainen, jossa pyritään lisäämään jotain hyvää jatkuvasti.”

Enää self-help ei ärsytä Hämäläistä. Hän myöntää, että ärsyyntymisessä oli kyse myös humanistin penseästä suhtautumisesta populaarikulttuuriin.

Silti self-help-kirjallisuudessa on puolia, jotka ovat Hämäläisen mielestä haitallisia. Erityisesti häntä mietityttää self-helpin muka-tieteellinen puhe.

”Esimerkiksi kirjassa Ageless Body, Timeless Mind Deepak Chopra antaa ymmärtää, että voimme vaikuttaa itse ikääntymiseemme. Hän väittää, että omalla asenteella ja ajattelulla pystyy hallitsemaan `vapaiden radikaalien` toimintaa kehossamme.”

Toinen huolestuttava piirre hänestä on self-help-ajattelun valuminen erilaisten organisaatioiden käytäntöihin. Esimerkkinä hän mainitsee työpaikkojen jatkuvan uudistusvimman, jossa työntekijöiltä odotetaan joustavuutta, sopeutumista ja stressinhallintaa.

Kaikkein ongelmallisinta Hämäläisestä on kuitenkin se, miten self-helpistä tutulla myönteisyyspuheella yritetään ratkoa yhteiskunnan ongelmia. Merkittävissä asemissa olevat poliitikot puhuvat positiivisuuden merkityksestä aivan kuin sillä ratkaistaisiin esimerkiksi työttömyysongelma tai julkisen sektorin rahoitusvaje, hän huomauttaa.

”On Å¡okeeraavaa, että tätä myydään ihan ohimennen ja aika korkealta tasolta. Siinä on tämmöinen hömppäuskonnollisväritteinen viitekehys.”

Teksti: Sonja Saarikoski

Kuvitus: Eero Lampinen