Pöydällä on oranssit tekorastat, neonvärisiä hiuslisäkkeitä, limenvihrät pörröiset säärystimet, psykedeelinen paita ja tribaalikuviokorvakoru.
Taiteilija Jaakko Pallasvuo, 27, on käynyt ostoksilla.
”Olin aivan unohtanut Cyber Shopin olemassaolon”, hän sanoo.
”Nämä ovat niin cooleja!” Pallasvuo intoilee viitaten hankkimiinsa trancegoottiasusteisiin, jollaisia näkyi kymmenen vuotta sitten Ylellä pyörineessä Klaani-sarjassa.
Mutta jos Pallasvuo sanoo, että ne ovat cooleja, niin sitä ne hyvin suurella todennäköisyydellä myös ovat.
Pallasvuo ei ole niitä taiteilijoita, jotka valittavat, kun agentti pakottaa kiertämään messuilla ja antamaan haastatteluita taiteilijabrändin luomiseksi. Jaakko Pallasvuo on luonut sellaisen vapaaehtoisesti. Hän on rakentanut itsestään kansainvälisesti arvostetun taiteilijan pitkälti onnistuneen internetbrändinsä ansiosta.
Pallasvuon kohdalla siihen kuuluu se, että hän ei esiinny tosielämän julkisuudessa omilla kasvoillaan, vaan tekee omakuvansa itse, niin kuin tässäkin jutussa. Hän on muutenkin tottunut sanelemaan ehdot. Pallasvuo ei odota, että hänen teoksiaan esiteltäisiin museoissa tai gallerioissa. Hän lataa ne nettisivuilleen ja tumblriinsa kaikkien nähtäville, niidenkin, jotka eivät käy gallerioissa. Digitaaliset maalaukset ja videot ovat värien ja viitteiden sekamelskaa.
Tätä sekamelskaa on nyt alettu noteerata, myös niissä perinteisissä museoissa ja gallerioissa, Pohjois-Amerikkaa myöten. Ja esimerkiksi arvostetulla Rhizome-nykytaidesivustolla, jossa Pallasvuo on suomalaistaiteilijoista ainoa, jolla on oma artistiprofiili. Hänen teoksensa oli mukana Taidehallin Nuoret 2013 -näyttelyssä, loppuvuonna hänelle myönnettiin 15 000 euron apuraha videoteoksen toteuttamiseen.
Konkreettisia saavutuksia ihmiselle, joka vaikuttaa internetissä siltä, että hän voisi hyvin olla olematta fyysisesti olemassa.
Pallasvuo nimittäin elää verkossa. Tai oikeastaan hän esittää elämäänsä internetissä.
”Oliko se Nietszche joka sanoi, että itsestään kertominen on vain tehokas tapa naamioida itsensä?”
Pallasvuo on valinnut naamionsa hyvin.
Kun Jaakko Pallasvuo valmistui kuvataidelukiosta, hän pääsi opiskelemaan taidehistoriaa. Hän viihtyi yliopistolla viikon. Aihe kiinnosti loputtomasti, mutta opiskelu ei lainkaan vastannut haaveita akateemisesta yhteisöllisyydestä.
Ei hän toki kuvitellut, että humanistinen tiedekunta olisi täynnä kuumia professoreita ja intensiivisiä keskusteluita kuin Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvassa. Tenteistä, luennoista ja kahvilahengailusta koostuva opiskelijaelämä vaikutti kuitenkin aikansa eläneeltä.
Seuraavaksi Pallasvuo pääsi Kuvataideakatemiaan, mutta sekään ei innostanut.
Taiteilijuus tuntui olevan Suomessa pelkkää pätevyyden suorittamista, apurahakaavakkeita ja sisäänpäinkääntyneitä gallerioita. Ulkoapäin annettava meriitti, jota varten kaikkien piti liukua saman homeisen putken läpi.
Pallasvuo haaveili paikasta vailla paikallisuutta. Paikasta, jossa virtuaalinen ja fyysinen elämä leikkaisivat. Niin kuin suurissa kaupungeissa, kuten Berliini, Lontoo ja New York, jotka eivät sijaitse missään.
Berliiniin Pallasvuo muuttikin saman tien, kun sai Kuvataideakatemiasta kandin paperit kolme vuotta sitten. Siellä elämä oli halpaa, helppoa ja hauskaa. Verkostoitumista ja bileitä.
Kaiken lisäksi nuori taiteilija löysi Berliinissä suhteellisen pienen post-internet-taideskenen, josta kiinnostui heti.
Post-internet-taide on moderni sanahirviö, jonka voi määritellä esimerkiksi näin: taide, joka ottaa vaikutteita internetistä ja jonka näyttämöpaikkana on gallerioiden sijaan netti. Parhaassa tapauksessa se leviää samalla logiikalla kuin minkä tahansa meemi.
Niin kuin esimerkiksi Joggingin työt. Jogging on yksi suosituimmista post-internet-taidekollektiiveista, jonka takana ovat jenkkitaiteilija Brad Troemel ja Lauren Christiansen. Ryhmä on noussut suosituksi julkaisemalla tumblrissa lähinnä digitaalisesti manipuloituja kuvia, joita on jaettu netissä paljon, koska ne näyttävät nokkelilta.
Esimerkiksi nyt, Justin Bieberin kännisekoilujen jälkeen, Jogging julkaisi tumblrissa kuvamanipulaatioteoksen, jossa Daft Punkin levynkansikypärän sisään on yhdistetty Justin Bieberin ja Miley Cyrusin naama. Jostain syystä se on puhutellut netin käyttäjiä, jotka ovat jakaneet sitä esimerkiksi Facebookissa.
Tämän tyylisiä töitä Pallasvuokin alkoi Berliinissä tehdä. Yhdessä alkuaikojen työssä hän yhdisti kuvan Windows 95 -näytönsäästäjästä ja Scream-elokuvan haamusta.
Hänet alettiin huomata sellaisissa paikoissa kuin Future Galleryssa. Ja kun tämä maineikas berliiniläisgalleria otti Pallasvuon töitä näytille reilu kaksi vuotta sitten, syntyi lumipalloefekti. Mitä enemmän näyttelyitä ja yleisöä kertyi, sitä suuremmaksi kiinnostus kasvoi ympäri maailmaa.
Peli alkoi.
Tumblr-feediin ilmestyy Jaakko Pallasvuon teos.
Värikkään digitaalisen Molten Core Tactics -maalauksen alla on taiteilijan kirjoittama uhmakas näyttelyteksti, jossa hän julistaa olevansa parempi kuin muut maalaajat. Tekstissä hän vertaa itseään ensin Ikean taideosastoon ja sitten kanonisoituun romantiikanajan kirjailijaan:
”I`m dead serious and I`m putting my heart into it. My mood is darker and more sombre. I`m a bad boy. I`m the Edgar Allan Poe of digital painting.”
Tällaista hän on harrastanut niin kauan kuin muistaa. Pallasvuo pelasi tietokonepelejä miltei koko lapsuutensa ja siirtyi sitten keskustelufoorumeille. Sitten tulivat Irc-Galleria, MySpace ja Livejournal.
Niissä ei voinut muuttua näkyväksi, ellei kertonut itsestään jotain.
Tänä päivänäkään Pallasvuo ei odottele, että kriitikot vertaisivat häntä tunnustettuihin taiteilijoihin. Hän julistautuu sellaiseksi teostensa yhteydessä itse. Sellaista ei voi tehdä, ellei ihmisellä ole tiettyä kulttuurista ja sosiaalista pääomaa. Arkikielessä sitä sanotaan cooliudeksi.
Reaalimaailmassa Pallasvuo puhuu rauhallisesti, katsoo silmiin eikä vilkaise puhelintaan kertaakaan parin tunnin cooliuskeskustelun aikana.
”Internet on auttanut minua paljon enemmän kuin mikään koulu. Sosiaalisia medioita voi käyttää omiin tarkoituksiinsa”, hän sanoo.
Olennaista ei ole se, kuvitteleeko Pallasvuo oikeasti olevansa digitaiteen Edgar Allan Poe. Netissä se on hänen brändinsä, hänen oma rakennelmansa. Artistiminä, joita voi olla useampia.
Virtuaalimaailmassa epäsuosittu luuserikin voi muuttua siistiksi, jos vain osaa tehdä itsestään kiinnostavan. Brändit toimivat, jos ymmärtää, miten ne toimivat.
Ja Pallasvuo ymmärtää.
Miten olla cool? Se on kysymys, jota jokainen teini on joskus miettinyt yhtä varmasti kuin filosofi sitä, mikä on elämän tarkoitus.
Parrakkaalla taiteilijalla on vastaus:
”Siten, että alkaa tykätä jostain asiasta juuri sillä hetkellä, kun siitä kannattaa tykätä”, hän sanoo.
”Esimerkiksi Berliinissä ollessa tuntui yhtäkkiä siltä kuin kaikki olisivat päättäneet, että Rihanna on parasta ikinä. Silloin oli kätevintä mennä siihen mukaan ja sanoa että joo, Rihanna on cool.”
Hän vertaa cooliutta pianonsoittoon:
”Se sujuu luontevasti, kun sitä on harjoittanut vuosia. Kaikilla on opetteluvaihe, jolloin pyrkimys cooliuteen vaikuttaa ulospäin vähän nololta. Mutta cooliuden pitkälle viedyssä vaiheessa ajatus, tunne ja ele eivät juuri enää eroa toisistaan.”
Näin korkealle viileyden tasolle pääseminen vaikuttaa kuitenkin raskaalta harjoitukselta. Sitä ennen pitäisi jatkuvasti miettiä, mistä täytyy seuraavaksi olla innostunut. Siirrellä kiinnostuksen kohteita edestakaisin kuin shakkinappuloita.
Eikö voisi vain innostua siitä, mikä sattuu huvittamaan? Luulisi sellaisen kantavan pidemmälle.
Ei välttämättä.
”Kun 40 pätevämpää, taitavampaa ja kokeneempaa tyyppiä ympärillä kilpailee samasta hommasta, voit voittaa ne ainoastaan sillä, että olet yksinkertaisesti coolimpi kuin muut. Se on kannattavaa. Coolit projektit erottuvat joukosta ja keräävät rahaa, koska kaikki haluavat imeä niistä energiaa.”
Pallasvuo ajattelee, että juuri pelaamisasenne on auttanut häntä taidemaailmassa eteenpäin. Sielläkin kerätään pisteitä ja noustaan seuraaville tasoille:
”Tämä voi kuulostaa julmalta, mutta pitää hyödyntää kaikki mahdolliset kortit. Jopa syöpään sairastuminen on `syöpäkortti`, jonka pelaaja voi kääntää itselleen voitoksi.”
Säännöt muuttuvat jatkuvasti. Kymmenen vuotta vanhoja ilmiöitä ei kannata heittää pois, sillä kaiken voi jossain vaiheessa käyttää uudelleen.
Pallasvuo kertoo yhdestäkin siistinä pitämästään Berliini-tutusta, jonka Facebook-sivulta löytyi kuvia Final Fantasystä ja Niken vaatteista, ”tyypillisistä viime vuoden jutuista”.
Pidemmälle selatessa selvisi, että sama tyttö oli ollut pari vuotta aiemmin Belle & Sebastiania fanittava indiepoppari.
”Ensin yllätyin tyylin erilaisuudesta. Sitten tajusin, että tietenkin joitakin tyylejä on tiettyinä aikoina helpompi omaksua kuin toisia”, hän sanoo.
Trendeihin heittäytyminen on netissä helppoa. Kunhan seuraa aktiivisesti ajan henkeä – kuten vaikka muotia, tumblreita ja popmusiikkia.
Informaation määrä voi kuitenkin uuvuttaa. Nopea kierto tekee cooliuspelistä samaan aikaan stressaavaa, mutta koukuttavaa.
Torontolainen taidekriitikko Saelan Twerdy on kommentoinut Pallasvuon Molten Core Tactics -maalausta Tumblrissa.
Hän kirjoittaa, että mahtaileva esittelyteksti on taitava, mutta suurin osa hänen seuraamistaan taiteilijoista on parempia siinä, missä Pallasvuo väittää olevansa paras – taiteen tekemisessä.
Mutta se ei haittaa Pallasvuota, jonka sana painaa internetissä vähintään yhtä paljon kuin Saelan Twerdyn.
Pallasvuo kertoo aikovansa siirtyä seuraavaksi teatterin pariin. Hän välttelee jumiutumista viimeiseen asti ja pitää mieluiten kiinni tilanteesta, jossa ei tarvitse asua vakituisesti missään.
Siksi hän muutti pois Berliinistäkin, jossa ihmiset tuntuivat jämähtävän kuplaansa. He vanhenivat, mutta mikään ei varsinaisesti muuttunut. Samalla tavalla cooliuden jatkuvassa luupissa junnataan paikallaan, varioidaan samoja pörrösäärystimiä ja tekorastoja vuosikymmenestä toiseen.
Monelle cooliuden tavoittelusta muodostuu tapa, josta luovutaan vasta sitten, kun saadaan lapsia.
”Coolius tuomitaan usein pinnallisena kysymyksenä, mutta minusta se on äärimmäisen tärkeä ja moniulotteinen aihe. Eikä coolius sulje pois sitä, etteikö olisi muutakin annettavaa”, Pallasvuo sanoo.
Taidekriitikko Twerdy jatkaa kommentissaan, että varsinkaan silloin, kun Pallasvuo sanoo olevansa vakavissaan, häntä ei voi ottaa tosissaan. Roolien vetäminen kuuluu rooliin.
”Teen taidetta, sillä se on ainoa kenttä, jossa matala roska kohtaa pitkälle viedyn teoretisoinnin. Siinä kaikki voi olla totta, sillä pelit eivät vahingoita ketään.”
Eikä sillä loppujen lopuksi olekaan väliä, kuinka tosissaan Pallasvuo itsensä ja teorioidensa kanssa on. Hän haluaa luoda leikkauspintoja virtuaalimaailman ja todellisuuden välille ja toimia sellaisena itse.
Nettielämä on peli, jossa saa valita, mitä kaikkea on. Se on fiktiota, muttei kuitenkaan.
Pallasvuo vakavoituu ja sanoo:
”Haluan etsiä totuutta. Totuus on ainoa kiinnostava ja merkityksellinen aihe.”
Ainakin hetken aikaa.
Teksti: Iida Sofia Hirvonen
Kuvitukset: Jaakko Pallasvuo
