13. joulukuuta 2013
Teksti:

Televisiosarjassa Girls on hahmo nimeltä Marnie. Hän on 25-vuotias, opiskellut taidehistoriaa ja töissä taidegalleriassa, kunnes pomo antaa Marnielle potkut. Tai siis vähentää henkilöstöä, kuten nainen täsmentää.

Jostain on saatava rahaa. Marnie päättää, että työ ravintolassa kelpaa yliopiston käyneellekin. Ystävilleen hän kertoo saavansa ravintolatyöstä hyvää palkkaa – ja sitä paitsi työ parantaa hänen vuorovaikutustaitojaan.

Marnien tarina on televisiota, mutta totta on se, että hänen kohtaloonsa samaistuu moni yhdysvaltalainen nuori aikuinen. The Wall Street Journal kertoi tänä vuonna, että kolme vuotta sitten korkeakoulusta valmistuneista lähes puolet on työssä, joka ei vaadi korkeakoulututkintoa.

Minkä takia akateemiset nuoret päätyvät pyyhkimään tutkintotodistuksellaan ravintolan pöytää? Marniekin pohtii samaa, kun eräänä iltana asiakkaaksi ravintolaan saapuu taiteilija, jonka töitä hän on galleriassa esitellyt.
”Nuoret ovat niin innokkaita, mutta luovuttavat heti, kun tulee vaikeaa”, mies sanoo Marnielle. Kommentti asettaa koko työn uuteen valoon. Kummasta siinä on kyse: pakon sanelemasta valinnasta vai liian helpolla luovuttamisesta?

Ammatteja oli jo keskiajalla, mutta uratarinoita alettiin kertoa vasta, kun maailma teollistui. Silloin syntyi roppakaupalla uusia ammatteja. Sellaisia, joista saattoi rakentaa uran eikä vain kyntää sellaista peltoon.

Kun nykyiset eläkeläiset ottivat ensiaskeleensa työelämässä, työllistymistarinat olivat sangen suoraviivaisia, suorastaan yllätyksettömiä. Sen jälkeen niihin on tullut enemmän vauhtia. Käänteisiin kuuluu milloin taantumaa, milloin työn koneellistumista tai siirtymistä halvempiin maihin.

Uratarinoiden huipennukset kertovat siitä, minkälaisia asioita me pidämme arvossa. Kolmekymmentä vuotta sitten sellaisia olivat pitkä yhtäjaksoinen työura, kymmenen vuotta sitten raha. Nyt muodissa on jo jonkin aikaa ollut tarina, jossa päähenkilö toteuttaa itseään.

Mutta sen rinnalle on nousemassa uudenlainen kertomus. Siinä merkityksellisyys ei ole enää keskiössä. Onkin palattu lähtöasetelmaan: työtä tehdään toimeentulon takia.

Trinity College on Irlannin maineikkain yliopisto. Aivan Dublinin keskustassa sijaitsevalla opinahjolla on ikää neljäsataa vuotta. Sen linnamaisen päärakennuksen sisäpiha on päällystetty mukulakivin. Valmistumispäivinä niillä seisoo nuoria mustissa kaavuissa. Heidän harteillaan on valkokeltainen viitta, takaraivolla on litteä hattu.

Kahdeksan vuotta sitten Timo Rämö, 32, seisoi heidän joukossaan. Hän oli juuri saanut päätökseen neljä vuotta kestäneet politiikan tutkimuksen opinnot ja piteli kädessään kandidaatintutkintotodistusta. Nyt hän palaisi Suomeen. Suunnitelmissa oli täydentää tutkinto maisteriksi.

Mitä sen jälkeen, sitä Rämö ei oikein ollut keksinyt. Välillä hän vastasi kysyjille, että hänestä tulisi virkamies. Hän sanoo, että se oli ”kevyt ajatus”. Todellisuudessa hän ei kuitenkaan tiennyt. Suomessa hän kokeili valtiotieteen maisterin työelämää, kävi esimerkiksi harjoittelussa ministeriössä.

Mutta melko nopeasti Rämö tunsi, että ote opintoihin lipsui.
”Sitten mulle alkoikin tulla niitä ajatuksia”, Rämö sanoo. Puolentoista vuoden maisteriopintojen jälkeen hän päätti hakea sairaanhoitajakouluun.
”On väärin sanoa, että musta tuntui, että haluan oikean ammatin. Mutta musta tuntui, että haluan selkeän ammatin.”

Aloittaessaan sairaanhoitajaopinnot Rämö oli 25-vuotias. Ensimmäisen vuoden ajan hän mietti, oliko suunta oikea. Harjoittelut sairaaloissa tekivät selväksi, että kyllä oli.

Nyt Rämö on työskennellyt sairaanhoitajana kolme vuotta. Hän sanoo nykyisen työnsä olevan sekoitus järkivalintaa ja kutsumusta.
”Osasyy on se, että halusin tiettyä turvaa. Tässäkin taloustilanteessa alallani on työpaikkoja. Toisaalta olen sitä mieltä, ettei tätä ammattia voi ainakaan hyvin tehdä, jollei ole jonkinlaista kutsumusta.”

luovutus2

Sitä, että yliopistossa koulutettu ihminen ei saa akateemista työtä, on totuttu pitämään epäonnistumisena. Se on vanhentunut ajatus.

”Koulutushan voi olla arvo sinänsä”, Leena Itkonen Helsingin yliopiston urapalveluista sanoo.

Itkonen kertoo tavanneensa yliopisto-opiskelijoita, jotka opiskelevat vain saavuttaakseen mahdollisimman hyvät tiedot ja argumentaatiotaidot. Niistä on hyötyä muissakin kuin akateemisissa töissä. Kuten vaikka Sanna Karhulan, 36, alalla.

Hän aloitti työt Nokialla kahdeksan vuotta sitten. Silloin hän ajatteli, että kansainvälisen politiikan opinnot kannattaa viimeistellä vasta vakituisissa töissä. Karhula teki matkapuhelinyhtiölle logistiikkasuunnittelua. Siinä vaiheessa, kun hän oli tehnyt sitä kuusi vuotta, yrityksellä ei enää mennyt hyvin. Nokia irtisanoi Karhulan tuhansien muiden joukossa. Mutta Karhula ei ollut asiasta erityisen surullinen. Jo jonkin aikaa hänestä oli tuntunut siltä, ettei hän viihdy työssään.

Lähtöpaketin turvin Karhula reissasi vuoden: Balilla, Borneolla ja Kaliforniassa. Hän joogasi ja opiskeli reiki-hoitajaksi. Koska Karhula oli kiinnostunut luontaistuotteista ja superfoodeista, hän perusti niitä myyvän yrityksen.

Viime talvena Karhula päätti palata palkkatöihin. Hän kuuli ystävältään pienen luomua maahantuovan yrityksen etsivän tuote-esittelijää. Karhula haki paikkaa, ja pian hän jo oli maistattamassa raakakaakaota ja kookossokeria Ruohonjuuressa. Se poiki lisää mahdollisuuksia: tuotteita maahantuova yrittäjäpariskunta pyysi Karhulaa töihin. Joulukuussa hänellä alkoi kolmas kuukausi yrityksen myyntiedustajana.

”Valtsikka on antanut paljon: auttanut ymmärtämään miten asiat toimivat maailmassa ja antanut sosiaalista omaatuntoa. Niistä on hyötyä nykyisessä työssäni.”

Merkityksellisyyden lisäksi on toinen asia, joka tekee juuri nyt uratarinasta erityisen hienon. Luovuus.

Mutta siihenkin voi kyllästyä. Ennen kaikkea siksi, että se ei elätä.

Valmistuttuaan valokuvaajaksi Jonna Rutanen, 29, tiesi heti, mitä tekisi: hän lähtisi Berliiniin. Parikymppisellä valokuvaajanalulla ei voisi olla parempaa kotikaupunkia. Asunto ja ruoka ovat halpoja, ja kahvilat täynnä omaehtoisia freelancereita.

Rutanen kuvasi lehtiin ja piti näyttelyitä. Se oli kiinnostavaa ja vaihtelevaa. Oli vain yksi ongelma: koskaan ei oikein tiennyt, paljonko seuraavassa kuussa tilille tulisi rahaa. Siihen hän lopulta, neljän ja puolen vuoden jälkeen, kyllästyi.

”Halusin vaihtaa elämäntyyliä. Halusin säännöllisen päivärytmin ja ennen kaikkea säännölliset tulot.”

Tuttavan kautta hän kuuli vaatteita ja asusteita myyvän nettikauppa Zalandon etsivän työntekijää. Rutanen aloitti yrityksessä puolitoista vuotta sitten. Hän laittaa materiaalia, kuten kuvia, nettikaupan sivuille.

Muodin verkkokaupassa työskentely ei ole sitä, mitä hän valokuvaajaksi opiskellessaan ajatteli haluavansa tehdä, mutta se sopii hänelle paremmin kuin freelancertyö.

”Kuusi vuotta sitten elämä oli erilaista, kun olin vähän yli parikymppinen. Nyt harkitsen enemmän. Perusturvallisuuden tunteen täyttäminen on tärkeää.”

Ja se on tärkeää yhä useammalle meistä. Liisa Jaakkonen työskentelee Uudenmaan TE-toimistossa psykologina. Hän tapaa työssään paljon akateemisesti koulutettuja ihmisiä.

”Monia ahdistaa se, ettei työuralla ole selkeyttä. On pätkää ja sijaisuutta”, Jaakkonen sanoo. Hän kertoo, että toiset akateemiset valitsevat suorittavan työn siksi, ettei oman alan töitä löydy. Osa heistä tekee hätäisen ratkaisun. Välillä hätä on kuitenkin todellinen: on pakko, kun työttömyyskorvaus ei riitä.

Akavan mukaan korkeasti koulutetun nuorison työttömyys lisääntyy nopeammin kuin minkään muun ryhmän. Yhä useampi on valinnan edessä: pitäisikö vain luovuttaa? Kun ei jaksa jatkuvaa, loputtomalta tuntuvaa tavoittelua. Kilpailua, joka ei tunnu johtavan mihinkään.

Luovuttiko Marnie? Hän ei ikinä joutunut vastaamaan kysymykseen, sillä Girls-sarjassa käsikirjoittaja ei enää piinannut Marnieta urakysymyksillä. Kauden päätösjaksossa Marnie palasi yhteen entisen poikaystävänsä kanssa. Poika oli keksinyt älypuhelinsovelluksen ja hänestä oli tullut rikas. Hänen kainalossaan Marnien ei tarvinnut kantaa huolta rahasta.

Näin tapahtuu useimmiten vain fiktiossa. Oikeasti kysymykseen joutuu vastaamaan. Mutta onneksi silloinkin, jos päättää luovuttaa, päätös ei välttämättä ole lopullinen, suuntaan eikä toiseen.

Sanna Karhula toivoo, että voisi tulevaisuudessa tehdä myyntityönsä ohella myös luontaishoitoja. Timo Rämö haaveilee, että hän tekisi maisteritutkintonsa joskus päätökseen ja hänestä tulisi terveysasioita ymmärtävä virkamies. Jonna Rutanen pohtii ehkä palaavansa tulevaisuudessa taas valokuvauksen pariin.

Risteyskohtaan tulee uudestaan ja uudestaan. Valinnan saa, tai joutuu tekemään monta kertaa elämässään.

Teksti: Johanna Mitjonen
Kuvitus: Martin Martonen