06. syyskuuta 2013
Teksti:

”Ja nyt kaikki vaan kutsumaan muita syömään. Kotiin, kattoterassille, sisäpihalle, puistoon, minne vaan.”
Näin kirjoitti kaupunkikulttuuriaktiivi Timo Santala elokuussa järjestetyn Let`s Eat Together -tapahtuman seinälle.

Nyt kaikki syömään! Tässä on kaupunkikulttuurin ydinsanoma 2010-luvulla.

Let’s Eat Together on Ravintolapäivän tapaan yksi nuorten kaupunkilaisten tapahtumista, jotka rakentuvat ruokailun ympärille.

Kun nämä nuoret suomalaiset matkustavat, he täyttävät sosiaalisen median ruoka-annosten kuvilla. Matkalla ei mennä syömään paikkaan, joka sattuu olevan sopivan kävelymatkan päässä kiinnostavasta taidemuseosta. Ravintoloista on tullut nähtävyyksiä itsessään.

Ruoka ei merkitse enää oheistoimintoa. Siitä on tullut vapaa-ajan keskipiste.

Minulla ei ole mitään kaupunkikulttuurin monipuolistumista vastaan. Mutta vierastan jatkuvaa puhetta “ruokakulttuurista”. Sillä ruokakulttuuri ei välttämättä tee kaupunkikulttuuria monipuolisemmaksi, vaan voi päinvastoin kaventaa sitä. Ruokakulttuurin kukoistus ja “foodismi” nimittäin vaikuttavat olevan yhteydessä muiden kulttuurinalojen näivettymiseen.

Halogeenilamppujen valaisemassa tilassa soi 1950-luvun haitarimusiikki. Ihmiset hiippailevat hyllyjen välissä keskittyneen näköisinä. He ihastelevat tavaroita ja poimivat hyllyiltä hartaina paperipusseja.

Kluuvin Eat&Joy-maatilatorissa kellään ei tunnu olevan kiire minnekään – nyt nautitaan. Paikka muistuttaa enemmän designliikettä kuin ruokakauppaa. En uskalla koskettaa hillittyjä pakkauksia ilman ostoaikeita. Ilmoitustaululla kauppa ilmoittaa avaavansa pääkaupunkiseudulle pian uusia myymälöitä. Samaan aikaan kymmenet suomalaiset levykaupat Popparienkelistä Tunnelin levyyn ovat lopettaneet.

Kirpputoreilla ihmiset myyvät levyjään pois euron tai parin kappalehinnalla. Nämä entiset himokeräilijät ovat tajunneet, että äänitteiden hamstraamisessa on kyse lopulta vain rahvaanomaisesta esineisiin kiintymisestä.

Musiikkia, elokuvia ja enenevässä määrin myös kirjoja voi streamata rajattomaan käyttöön vain muutamien eurojen kuukausimaksuilla.

Internetissä reseptit ja dieetit ovat kuumempia hittejä kuin uusimmat popsinglet. Lehtien kulttuurijutut vähenevät, koska esimerkiksi taidearviot eivät kerää klikkauksia. Sen sijaan lehdet hankkivat listoilleen bloggareita, jotka raportoivat heleiden kuvien kera elämästään ja ennen kaikkea syömisestään.

Vaasan ylioppilaslehden päätoimittaja Ville Paso kirjoitti Facebookissa:

”Mikä tämä juttu on? Nykyisin yleisin puheenaihe ystävien kanssa on ruoka, sen valmistaminen ja suhde maitorahkaan.”

Juttu on se, että ruokaa ei voi vielä ladata netistä. Ruokaa ei voi muuttaa biteiksi, ykkösiksi ja nolliksi. Sen hankkiminen vaatii suunnittelua ja fyysistä vaivannäköä.

Keskiluokka on aina pyrkinyt erottautumaan massasta kulutusvalinnoillaan. Mutta musiikilla ja elokuvilla ei voi enää erottua. Niiden suhteen ei nimittäin tarvitse tehdä kulutusvalintoja.

Ei tarvitse miettiä, käyttääkö viikkorahansa, opintotukensa tai palkkansa Lady Gagan vai The Nationalin uusimpaan levyyn. Molempia voi kuunnella ilmaiseksi netistä niin paljon kuin haluaa.

Kun obskuureimpienkin indiebändien musiikki löytyy parin klikkauksen päästä, niiden löytäminen menettää ainutlaatuisuutensa. Musiikkivalikoima muuttuu netissä hengitysilman kaltaiseksi itsestäänselvyydeksi.

Kenties siksi nuoret aikuiset määrittelevät identiteettejään ja yrittävät erottua joukosta panostamalla syömiseen. Kun kaikilla on joka tapauksessa ”monipuolinen musiikkimaku”, eklektisyyttä haetaan ruuan kuluttamisesta.

Ruoka pitää kokea itse paikan päällä. Siihen pitää kuluttaa rahaa.

Siksi se vaikuttaa myös internetissä erityiseltä. Todellinen edelläkävijä lähettää sosiaaliseen mediaan päivityksiä popup-bistrosta tai reseptistä, jonka nimestä kukaan kaveri ei ole vielä kuullut. Roskaruuankin syömistä kelpaa mainostaa ironisena kuriositeettina.

Milloin ruoka alkoi syrjäyttää muuta kulttuuria?

Sanoisin, että viimeisen viiden vuoden sisällä. 1990-luvulla Jyrki, Lista ja Music Television näyttivät popmusiikkiohjelmia useita tunteja päivässä.

Mutta kun avaan television 2010-luvulla, näen julkkiskokin liekittämässä kengurupihviä.

Kun ysärillä lapset haaveilivat Tenavatähteen pääsystä, vuonna 2013 he pyrkivät Junior Master Chefiin.

Ruokakeskeisyys näkyy myös yliopistossa. Kaksi vuotta sitten Helsingin yliopiston käyttäytymistieteellinen tiedekunta perusti ruokakulttuurin professuurin, jotta alan arvostus nousisi Suomessa. Sen jälkeen perustettiin ruokakulttuuriin sivu-
ainekokonaisuus, johon haki viime vuonna motivaatiokirjeellä 32 opiskelijaa eri tiedekunnista.

Käyttäytymistieteellisestä tiedekunnasta kerrotaan, että ruokakulttuuria ja kotitaloutta opiskelemaan hakeneiden määrä on kasvanut lyhyen ajan sisällä rajusti.

Samaan aikaan esimerkiksi taiteidentutkimuksen alasajosta on tullut yliopistolla yleinen vitsi. Pari vuotta sitten kirjallisuustieteen ja estetiikan aineopetusta vähennettiin 30 opintopisteen verran resurssipulaan vedoten.

Ja ehkä yliopiston kuuluukin vastata kysyntään: jos ihmiset haluavat perehtyä perinteisten taiteenalojen sijaan ruokakulttuuriin, kenties yliopiston pitää tarjota heille se mahdollisuus.

Mutta minusta loputon keskittyminen ruokaan on tylsämielistä omaan hyvinvointiin ja lihallisiin nautintoihin keskittymistä.

En usko, että ruokahifistely voi koskaan tehdä aivoille samaa kuin taide. Hengen ravintoa ei voi korvata ruumiin ravinnolla.

Siitä huolimatta me tunnumme seisovan jääräpäisesti Maslow`n tarvehierarkian alimmalla portaalla ja kutsuvan muitakin luoksemme alas: nyt kaikki syömään!

Teksti: Iida Sofia Hirvonen
Kuva: Noora Isoeskeli