19. toukokuuta 2012

Myllyverkkareita, muzakia, Mäkkärin pöytää naputtavia rakennekynsiä. Ostarihengailua säälitään elämän tyhjyyden symbolina. Se vain korostuu aikana, jolloin parasta kaupunkia on äkkiä kaikki luomu ja orgaaninen, viljelylaarit ratapihalla.

Helposti unohtuu, että kantakaupungin ylpeä asukki elää ostaroituvaa arkea. Metroasemalle tai kahvilaan sovittua kohtaamista päällystää lasikatto. Uuden ajan kauppakeskus matkii luonnonvalolla ja kivilattiaisilla käytävillä ympäristöään. Se on vastakohta entisajan tavaratalolle, johon astuttiin kadulta aistimaan outoa, hienoa maailmaa.

Kaupungin avoimessa tilassa riittää nyt tapahtumia: on kirppispäivää, korttelijuhlia, uusia festareita. Samaan aikaan katetut käytävät raivaavat kaupungin sisälle kaupunkia, jossa pätevät julkisesta tilasta poikkeavat ehdot. Uusiin tapahtumiin kuuluu myös Ihana Helsinki -festivaali, jossa kaupungin ja yritysten yhteistyönä mahdollistetaan esimerkiksi yöshoppailu.

Tempausten keskellä voikin pysähtyä katsomaan rakenteita – ihan kirjaimellisesti. Sosiologi Pasi Mäenpään mielestä puolijulkiset lasikorttelit on jo hyväksyttävä kaupungin tärkeimmäksi julkiseksi tilaksi. Siksi niiltä pitää vaatia elävyyttä ja oikeuksia, jotka pätisivät niiden lohkaisemassa katutilassakin. Silloin ihmiset voisivat kohdata joukoissa – myös poukkoilevat teinit. Hyvässä kaupungissa mummu löytää tuolin ilman mochaccino-mukiakin.