Ihmiskoneista on puhuttu ikuisuus. Milloin he oikein tulevat?
Mies juoksee tyhjällä stadionilla. Kun kamera kuvaa juoksijan ylävartaloa, pikakiitäjän meno näyttää normaalilta. Kuvan laajetessa paljastuu, että eteläafrikkalainen Oscar Pistorius painelee eteenpäin hiilikuituisilla proteeseilla. Pistoriuksen jalat amputoitiin polven alapuolelta jo lapsena, koska niistä puuttui luita.
Pistoriuksen juoksu näyttää epäinhimilliseltä. Hän on kyborgi1, koneen ja ihmisen risteytys.
Inhimilliset koneet ja kone-ihmiset ovat kiehtoneet mieliä jo historian alkuhämäristä. Tieteessä ja populaarikulttuurissa kyborgien tulemista ryhdyttiin miettimään tosissaan 1960-luvulla. Tieteen vinkkelistä kyborgien ajateltiin olevan tarpeen esimerkiksi aiempaa pidemmillä ja vaikeammilla avaruuslennoilla. Ihmisen ja teknologian sulautuminen oli näissä kaavailuissa ratkaisu, joka ylitti molempien rajoitukset.
Populaarikulttuurissa kyborgista muotoutui hahmo, joka pystyi yli-inhimillisiin suorituksiin.
Koneen ja ihmisen yhdistymisestä fantasioivat erityisesti 1980-luvun scifi-elokuvat. Paul Verhoevenin Robocop (1987) sijoittui kuvitteelliseen, rikollisuuden riivaamaan lähitulevaisuuteen. Elokuvassa roistojen hyökkäyksessä pahasti vammautunut poliisi muuttuu koneosilla kyberneettiseksi superpoliisiksi, Robocopiksi.
Nyt, 25 vuotta myöhemmin, edes vaatimattomia robocopeja ei näy. Ihmiskehon matkiminen on osoittautunut äärimmäisen hankalaksi. Esimerkiksi älykkään käsiproteesin rakentamisessa on päästy 30 vuoden aikana vasta alkuun.
Missä viipyy kyberkäsi?
Valomiekat viuhuvat, kun Darth Vader ja Luke Skywalker ottavat yhteen Tähtien sodan viidennessä osassa. Skywalkerin käsivarsi menee poikki, mutta ei hätää. Tilalle asennetaan kyberkäsi, joka toimii kuten alkuperäinenkin.
Tähtien sodan innoittamana tutkijat ympäri maailmaa ovat kehitelleet 1980-luvulta alkaen motorisoituja käsiproteeseja. Markkinoilla on jo yksinkertaisia versioita, mutta edes laboratorio-oloissa ei ole päästy lähellekään oikeaa kättä.
”Olemme hyvin, hyvin kaukana Tähtien sota -tyylisestä kyberkädestä”, kertoo Lundin yliopiston tutkija Fredrik Sebelius sähköpostitse.
Sebelius oli mukana SmartHand-projektissa, jossa kehitettiin elek-trodien- avulla ohjattava myoelektroninen2 käsiproteesi. Vaikka metallisorminen SmartHand näyttää toimivan melkein kuin oikea käsi, kehitettävää on vielä paljon. Vaikeaa on esimerkiksi palautejärjestelmän rakentaminen. Sen avulla käyttäjä esimerkiksi tietäisi, miten kovaa hän puristaa muovimukia. Alan kehitystä seuraava käsiamputoitu sveitsiläinen bloggari Wolf Schweitzer on sitä mieltä, ettei myokäsistä ole tosikäytössä vielä mihinkään. Ne ovat liian raskaita, kömpelöitä ja hauraita.
”Monet amputoidut käyttävät mieluummin kosmeettista kuin myoelektronista proteesia. Tutkimusryhmäni työskentelee kovasti, jotta saisimme myokäden tuntumaan kehon osalta eikä työkalulta. Uskon, että aistipalaute on tärkeä osa proteesin tuntemista omaksi”, arvioi Sebelius.
Kansainvälinen kiinnostus alaan on nyt suurta. Koneraajoja kehitellään kiivaasti Yhdysvalloissa, sillä invalidisoituneita sotilaita riittää asiakkaiksi. Aalto-yliopistossa myoelektronisia ratkaisuja pohditaan bioinformatiikan koulutusohjelman puitteissa. Professori Arto Visala kertoo, että loppusuoralla on kaksi diplomityötä aiheesta. Maria Hakonen mittaa työssään käden toimintaa elektrodien avulla.
Toisessa diplomityössä kehitellään myokäden palautejärjestelmää, joka toimisi älysukan avulla.
”Ideana on se, että varpaiden tuntoaisti on lähimpänä sormien resoluutiota”, Hakonen kertoo.
Aalto-yliopistosta putkahtaa Visalan mukaan lähivuosina hermoimpulsseilla ohjattua teknologiaa, kunhan sopiva kohde löytyy. Todennäköisesti kyse on laitteesta, jolla pyritään tukemaan vammautuneen ihmisen itsenäistä asumista.
Myös työkoneiden ohjaamisessa voidaan Visalan mukaan nähdä vastaavia sovelluksia, esimerkiksi käden asentojen ja eleiden perusteella toimivia älyhihoja. Ihmiskäsi ja joystick on kuitenkin erittäin vaikeasti päihitettävä yhdistelmä.
Scifin lunastamattomat lupaukset
Vielä Robocopia futuristisempaa tulevaisuutta kaavaili vuonna 1982 scifi-dystopia Blade Runner. Ridley Scottin elokuvan synkkiin tulevaisuudenkuviin on aikaa enää seitsemän vuotta, eikä vaarallisten replikanttien3 juoksentelusta pitkin katuja ole pelkoa. Nykytodellisuudesta loistavat poissaolollaan kyberkäsien lisäksi myös William Gibsonin Neurovelho-kirjassaan (1984) lanseeraamat päänsisäiset muistinlaajennukset ja supernäön tarjoavat kybersilmät. Miksi visiot kyberneettisestä lähitulevaisuudesta menivät niin pahasti mönkään?
Kyborgin käsikirjan kirjoittajiin kuuluva Mika Ala-Korpela muistuttaa, että scifi-visiot ovat fantasiaa, joten aihetta pettymykseen ei ole. Tietämys ihmisen neurologiasta ei ole vielä riittävää, ja tekniikankin pitäisi kehittyä. Esimerkiksi tietokoneisiin tarvitaan lisää laskentatehoa.
”Tieteessä lyhyen aikajänteen kehityspotentiaalia yleensä yliarvioidaan, kun pitkällä aikajänteellä sitä taas aliarvioidaan”, Oulun yliopistossa laskennallisen lääketieteen professorina toimiva Ala-Korpela summaa.
Ala-Korpela muistuttaa, että aivotutkimuksen edistyminen luo myös uusia haasteita, sillä ihminen osoittautuu koko ajan monimutkaisemmaksi biologiseksi koneeksi. Aivojen plastisuus eli kyky omaksua uusia asioita tosin tuo myös toivoa: ehkä esimerkiksi konekäsiä voidaan tulevaisuudessa kytkeä suoraan aivojen neuroneihin. Laboratorio-oloissa tällaista on jo kokeiltu, mutta käytännön sovelluksiin on pitkä matka.
”Järjestelmämme on niin kompleksinen ja sen kapasiteetti niin valtava, ja ymmärrämme vasta vähän siitä, miten hurjaa määrää informaatiota aivot pystyvät käsittelemään.”
Vaikka kasari-scifin kyborgitulevaisuus tuntuu vielä kaukaiselta, alan harrastajia se ei masenna. Suomen Trans-humanistiliiton varapuheenjohtajana toiminut Jani Moliis korostaa, että ihmisen ja koneen edistyksellinen sulautuminen on vain yksi skenaario. Trans-humanistien ajattelussa biologinen ihminen ei ole kehityksen päätepiste, vaan tulevaisuudessa ihminen muuntuu teknologian kehityksen myötä. Yhteiskunta voi muuttua radikaalisti monella muullakin tavalla. Vaihtoehtoja löytyy: kehittyneen tekoälyn keksiminen, vanhenemisen pysäyttäminen, aivotoiminnan parempi hallinta.
”Olen asian suhteen kaikkiruokainen. Emme voi tietää, mikä vaihtoehdoista on todennäköisin, mutta on hyvin epätodennäköistä, ettei mikään niistä toteudu”, sanoo Moliis.
Sydämentahdistimien ja keinonivelten myötä ihminen teknologisoituu. Se, etteivät kyborgit vielä tallaa Helsingin katuja, onkin Moliisin mielestä näköharha. Hän arvioi, ettei maailmassa ole koskaan ihmistä, jota kutsutaan kyborgiksi, koska ihmisen ja koneen sulautuessa suhtautuminen kyborgiuteen muuttuu.
Vai ovatko he jo täällä?
Yhä useampi ihminen on kytketty älypuhelimeensa ja lisämuistina toimivaan internetiin. Tarvitaanko neuroverkkoja ja supersilmiä, jos lähes samat asiat saadaan aikaiseksi päälle puettavilla laitteilla? Erikoisvarustetut sotilaat pimeänäkölaitteineen ja kypäränäyttöineen ovat jo kyborgeja käsitteen löyhemmässä merkityksessä. Mutta joukossamme kulkee jo tosikyborgejakin.
Yhdysvaltalainen kyborgiasiantuntija Michael Chorost menetti kuulonsa vuonna 2001. Syynä oli vihurirokko, joka aiheutti Chorostille kuulovamman ennen syntymää. Onneksi jo vuosikymmen sitten oli tarjolla keino kuulon palauttamiseksi. Chorostille asennettiin sisäkorvaimplantti.
Niiden 1990-luvulla alkanut laajamittainen käyttö on mullistanut kuulovammojen hoidon. Leikkauksella sisäkorvaan kytkettävä implantti stimuloi kuulohermoa signaalilla, jonka tuottavat kalloon kiinnitetyt mikrofonit. Implantti siis ohittaa korvakäytävän kokonaan.
Järjestelmän tuottama ääni ei ollut vuonna 2001 täydellinen. Chorost kertoo oppineensa kuulemaan uudelleen äänikirjojen avulla. Nykyään implantoinnin tulokset ovat vaikuttavia: Suomessa vaikeasti kuulovammaisina syntyvistä lapsista 95 prosenttia saa sisäkorvaimplantin. 1990-luvulla alkaneen kehityksen tuloksena kuurous on häviämässä. Vaikkei implantti tuo täydellistä kuuloa, kaksi kolmesta sen saaneesta lapsesta aloittaa opintaipaleensa tavallisessa lähikoulun luokassa.
Chorost kirjoittaa kuulevansa tietokoneeseen kytkettyjen mikrofonien avulla. Kun hänen tietokonettaan kerran päivitettiin, ja hän kuuli sen yhteydessä outoa matalaa huminaa. Hän ymmärsi havaitsevansa keskusilmastoinnin huminan ilmastointiputkien kautta. Teknikon korvien taajuusalue ei ulottunut niin alas.
Tämä oli tärkeä havainto. Konekorva ei tuottanut ääntä vain eri tavalla kuin biologinen korva, sen avulla saattoi kuulla enemmän. Sisäkorvaimplantti teki Chorostista kyborgin.
Pitävätkö sisäkorvaimplantin käyttäjät itseään kyborgeina? Tuskinpa. Asiasta julkisuudessa käyty keskustelu on pyörinyt pääasiassa viittomakielen aseman ympärillä, ei ihmisen ja koneen sulautumisen pohdiskelussa.
Epätasa-arvoinen tulevaisuus
Suuri keskustelu ihmisten oikeudesta kyborgiuteen on vielä käymättä, sillä syytä siihen ei vielä ole. Mutta vielä koittaa päivä, jolloin kyberraajojen ongelmat on ratkaistu, neurolinkit toimivat ja ajatusohjauksesta on hyötyä.
Ei ole voimaa, joka pysäyttäisi ihmisen ja koneen sulautumisen, arvioi Manchesterin yliopiston bioetiikan professori Matti Häyry. Yhteiskunta yrittää varmasti säädellä teknologian käyttöä. Häyry tuumii, että erottelua tehdään hoidon ja parantelun välille. On eri asia korvata puuttuva jalka kuin ottaa toimiva raaja pois ja korvata se paremmalla koneversiolla.
”Tämä hidastaa varmasti joidenkin koneliitosten julkista hyväksymistä ja sitä kautta ehkä niiden julkista rahoittamista”, Häyry pohtii.
Jos kyberteknologiasta jotain voidaan varmuudella ennustaa, se on hinta. Sisäkorvaimplantti maksaa vähintään 20 000 euroa. Tähän pitää vielä lisätä leikkaus- ja kuntoutuskustannukset. Uunituore näköhermoimplantti on vielä kalliimpi. Sokeiden näkökykyä palauttava laite maksaa yli 100 000 euroa. Ensimmäisen kaupallisen tuotteen asennus tehtiin vasta marraskuussa.
Häyryn mielestä on selvää, että tulevaisuuden kyberteknologiaa tulee leimaamaan huima hinta ja sen aiheut-tama epätasa-arvo. Ihmisen paranteleminen koneosilla kytkeytyy laajempaan kehitykseen, jossa lajimme erkaantuu yhä kauemmas luonnontilasta. Ihmisen biologisten varaosien, geeniteknologian ja koneparannusten kehittyminen kietoutuvat yhteen tavalla, jonka vaikutuksia on vaikeaa ennustaa. Äärimmäisissä skenaarioissa maailmaan muodostuu teknologisesti paranneltu yläluokka jo tällä vuosisadalla. Varmaa on muutos ja siihen kohdistuvat sääntely-yritykset.
On eri kysymys, onnistuuko sääntely. Oscar Pistoriuksen tapaus osoittaa, että kyborgeja ei hyväksytä kakistelematta. Kun 21-vuotias Pistorius osallistui vuonna 2007 terveiden urheilijoiden kansainvälisiin kilpailuihin, j-kirjaimen muotoiset hiilikuitujalat huomattiin. Tutkimusten jälkeen kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF totesi, että Pistorius saa proteeseistaan epäreilua kilpailuetua. Seuraavana vuonna liitto kielsi häntä osallistumasta kilpailuihin. Vetoomustuomioistuin kumosi päätöksen neljä kuukautta myöhemmin.
Miksi Pistoriusta haluttiin estää kilpailemasta? Koska proteesit helpottavat 400 metrin matkalla tärkeää nopeuden säilyttämistä. Pistorius juoksee luultavasti kesällä Lontoon olympialaisissa, sillä hän oli kisoihin vaadittavassa tuloskunnossa jo viime vuonna. Katsojien päätettäväksi jää, onko hän olympiahistorian ensimmäinen kyborgi.
1. Kyborgi on koneen ja ihmisen yhteensulautuma. Joidenkin mielestä aito kyborgi ohittaa ihmiskehon asettamia rajoitteita.
2. Aivoistamme hermostoon lähtevät käskyt ovat mitattavissa olevaa EMG-sähkövirtaa. Nämä lihasten käskytysyhteydet säilyvät, vaikka ihminen menettäisi raajan, joten signaaleilla voidaan ohjata esimerkiksi konekättä.
3. Replikantti on äärimmäisen kehittynyt ihmismäinen robotti eli androidi, jolla on yli-inhimilliset kyvyt.
Sanat Hannu Hallamaa, kuva Otto Donner
