Istumme esikoiskirjailija Matias Riikosen, 23, kanssa Vanhan kuppilan ikkunapöydässä ja pohdimme suomalaista proosakirjallisuutta. Siinä missä runoudessa kokeellisuus on hehkunut viime vuosina, proosassa keinot tuntuvat jumittavan paikallaan. Karihotakaisille ja petritammisille, penttihaanpäiden ja väinölinnojen perillisille, kaiken pitää olla käsityöläismäisen jämptiä ja tiivistä.
”Se on ehkä tietynlainen sarkasmi, asenne, jonka näkee jossain sukujuhlissa 50-vuotiaan sukulaismiehen toiminnassa ja puheissa. En sano että se on väärin, mutta tuntuu, että nuorempi sukupolvi kokee asiat vähän eri tavalla”, Riikonen sanoo.
”Banaalina esimerkkinä: internet ei ole enää mikään paikka, jossa käydään, vaan toinen ilmakehä. Tällaisista aiheista on helvetin vaikea kirjoittaa suoraan realismilla. Pitäisi laajentaa keinovalikoimaa.”
Mutta sitten Riikonen tekee tunnustuksen.
”Esikoiskirjan kohdalla valitsin nössömmän tien. Menin mutkan kautta ja tein vertauskuvallisen ympäristön.”
Esikoiskirja on Nelisiipinen lokki, ja vertauskuvallinen ympäristö koulu. Teos on 150-sivuinen rykelmä hahmojen sisäisiä monologeja. Niissä neuroottiset, omituiset ja surulliset ihmiset yrittävät kohdata toisiaan onnistumatta. Talven ympäröimän koulun yllä liitelevät nauravat lokit.
Teos ei ole leimallisen kokeellinen. Silti se on kielellisesti taitava, vaikuttavan ahdistava kuvaus ihmisistä, joita yhdistää epämääräinen yksinäisyyden kokemus. Yhdessä kohtauksessa lapsi tyrkkää kaverinsa lätäkköön hukkumaan, toisessa kaivinkonekuski vilkuttaa koneen kauhalla ihastukselleen ja kolmannessa nainen panee lyhtypylvästä.
Kun esikoisteoksen tapahtumapaikkana on koulu, ja edessä istuu pitkähiuksinen, hieman nörtähtävällä nuotilla jutteleva nuori kirjailija, mieli viettää etsimään kirjan taustalta traumaattisia koulumuistoja. Mutta niitä ei ole.
”Ei tullut hirveästi nussittua tolppia kouluaikana”, Riikonen nauraa.
Silti koulu on hänelle yleistunnelmaltaan karu ympäristö.
”Onhan se tavallaan väkivaltaisimpia paikkoja niistä, joissa kaikki ovat käyneet.”
Riikoselle se koulu oli Itäkeskuksen peruskoulu.
”Ennen yläastetta ajattelin, että tuolta tulee teini-ikä, eikä siihen kelkkaan voi lähteä. Pelastukseksi löytyi nörtti-identiteetti.”
Jossain vaiheessa Riikosella oli jopa ”typerä toive” kiusatuksi tulemisesta kuuluuhan se erottamattomasti aitoon nörttiyteen.
”Mutta kukaan ei koskaan jaksanut vaivautua”, esikoiskirjailija naurahtaa.
Riikosen kanssa keskustelu on yhdistelmä naurua ja surumielistä pohdiskelua. Yhdessä hetkessä hän kertoo hohottaen viisivuotiaana sepittämäänsä tarinaa kylästä, jossa lihavat ihmiset olivat pahoja. Pyydettäessä Riikonen avaa vilpittömällä vakavuudella käsitystään kirjallisuuden merkityksestä.
”Ihmiset ovat eristyksissä ja yksinäisiä. Sitä miettii, että perisynti nyt ainakin on totta, mutta onko mitään jumalaa, joka voi antaa tätä kaikkea anteeksi. Sitten voi lukea kirjan ja huomata, että joku toinenkin on saman surun kanssa. Se ei ole mielestäni sen monimutkaisempi juttu.”
Riikonen on kirjoittanut siitä asti kun on, no, osannut kirjoittaa. Muissa ilmaisun muodoissa hän ei koskaan kokenut olevansa erityisen etevä. Ammattimaiseksi kirjoittaminen kävi Oriveden kirjoittajalukiossa, jossa esikoisteoskin sai alkunsa.
Nykyään Riikonen opiskelee kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa.
”Opiskelu on vain alibi, että pääministeri ei suutu”, hän hohottaa.
”Mutta on siitä ollut hyötyäkin. Jos haluaa kirjoittaa juttuja, niin pitäisi – mielellään – olla jossain suhteessa perillä asioista.”
Muista nuorista kirjailijoista Riikoseen on viime vuosina tehnyt vaikutuksen ainakin ikätoveri Janne Kortteinen esikoisellaan Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa. Neljäsataasivuinen, kieleltään ja visuaaliselta ilmeeltään vimmainen runo-teos on Riikosen mielestä ”kovaa kamaa”.
”En samaistu kirjan filosofiaan, mutta teoksena pidin siitä kovasti. Se helvetinmoinen vimma siinä kielessä. Tekstiä vyörytetään niin lujaa kuin lähtee.”
Vanhemmista kotimaisista teoksista Riikosta on viime aikoina vavahduttanut hiljattain edesmenneen kokeellisen prosaistin Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema.
Miksi? Riikonen huokaisee, eikä ensin löydä sanoja.
”Se kirja on vaan niin helvetin kylmä ja julma”, hän sanoo ja kääntää katseensa ikkunaan. Ihmiset parveilevat Mannerheimintiellä.
”Ja siksi tosi lohdullinen.”
Kuka
Helsingin Töölössä asuva esikoiskirjailija Matias Riikonen, 23. Lyhytproosakokoelman ja romaanin välimaastossa liikkuva teos Nelisiipinen lokki ilmestyi juuri. Riikonen opiskelee kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja tekee kirjastonhoitajan sijaisuuksia sekä koulun iltavahtimestarin töitä. Lopun ajan hän lukee, kirjoittaa ja haahuilee kaduilla.
Himottaa Lokit, lyhtypylväät ja vanhat karvaiset miehet.
Kaduttaa Oma olemassaolo.
Kyrpii Nuorempana kyrpi enemmän, nykyään vain kaduttaa ja hävettää.
Sanat Erkka Mykkänen, kuva Pietari Hatanpää
