Tein yliopistolla viimeisen vuoden opintoja. Syksy oli ollut tavattoman rankka, sillä päivät olivat ympäripyöreitä ja olin lopen uupunut ja masentunut. Ensin en enää jaksanut pyöräillä keskustaan, vaan tulin aamuisin bussilla. Sitten bussimatkatkin alkoivat tuntua piinaavilta, ja ajatuskin yliopistosta sai minut nousemaan pois kyydistä muutaman pysäkin jälkeen.
Luennoilla en enää edes yrittänyt käydä, mutta pakollisilta ryhmätunneilta en voinut jäädä pois. Ryhmätyöt hoidin kunnialla, enhän voinut jättää opiskelukavereita pulaan. Yhtenä epätoivoisena itsenäisyyspäivää edeltävänä viikonloppuna otin yliannostuksen lääkkeitä ja jouduin teho-osaston kautta yöksi psykiatriseen sairaalaan. Seuraavana arkipäivänä olin taas skarppina esittelemässä osuuttani ryhmätyöstä. Kuilu kahden maailman välillä oli valtava. Periodin päätyttyä jäin pitkälle sairauslomalle, koko syksyltä en ollut saanut ainuttakaan opintopistettä.
Joskus mietin, olisivatko asiat voineet olla toisin, jos joku olisi kysynyt yksinkertaisen kysymyksen: ”Mitä kuuluu?”. Nyt tiedän elämän olevan kaunistakin, ja olen taas yhteiskunnan tuottava ja kannattava jäsen – ja onnellinen.
Nainen, 29, käyttäytymistieteellinen tiedekunta
