Laulakaa. Kak-kak-kaa. Kaikki mukaan. Kak-kak-kaa. Kovem­paa! Pää-pää-pää! Kiitos riittää.

Otin teidät lukijatkin mukaan luomistapahtumaan, jo­ten teidän oli mahdollista prosessoida omaa espoolaissi­tuaatiotanne, psykometabolismianne ja kertakäyttöseksualisuuttan­ne luovuuden hetkemme aikana.

Samalla tavalla kaikessa kulttuurissa sisältö syvenee potentiaali­sesti, kun teoksia tehdään yleisön ehdotusten mukaan, yleisön kans­sa tai parhaimmillaan niin, että yleisö ottaa kynän käteen ja piirtää yhdessä sen vihapuhekartan taidemuseon yleisögalleriaan.

Kun teatterilavalle raahataan joku järvenpääläiskatsoja hölmiin­tyneeksi hahmoksi, improvisaatiohenkinen näytelmä onnistuu sekä oivaltavasti käsittelemään todellisuuden ja tarinan suhdetta sekä nuolaisemaan syvältä katsomon kaikkien tätien ja setien paskaista persettä.

Okei. Okei. Kai se on taiteilijankin välillä hyvä vilkaista harvalukuis­ta yleisöään.

Mutta kun tässä maassa on turha yrittää mitään, koska suurta osaa suomalaisista ei oikeastaan saisi edes päästää kulttuuritapahtumiin. Nuoren maan kouliintumattomat asukkaat kysyvät kysymyksiä, jotka oikeissa kulttuurivaltioissa on käyty läpi jo 1900-luvun alkupuolella. Voi­ko abstrakti olla taidetta? Miksi tai­teellinen sananvapaus on tärkeim­piä arvojamme? Miksi se, että ei aivan ymmärrä, on ihana eikä raivos­tuttava olotila?

Satunnaista suomalaiskatsojaa tai­de pelottaa, koska se paljastaa hänen kyvyttömyytensä kohdata mitään kä­sitteellistä. Hän menee lukkoon, kun kuva ei esitä, kertosäettä ei kuulu, talo ei näytä talolta, eikä tarina kunnolla ala. Suomalaiskatsojalle kaikki hyvä on tuttua, erityisesti Tuntematon.

Italialaisia käännöksiä esittävä iskelmälaulaja on täällä tuhat kertaa arvostetumpi taiteilija kuin oman tekniikkansa uskomattomaan huip­puun kehittänyt tanssija tai maalari.

Tylsien näyttelyiden Suomen ennätyksiä viime vuodet tavoitellut Helsingin taidemuseon Tennispalatsi yrittää nyt saada edes muuta­man tuhat kävijää museoonsa uudella taktiikalla. Tennarilaiset ovat laittaneet esille Gallen-Kallelaa ja asetelleet julisteeseen töröttä­mään tissit. Täydellinen yhdistelmä tässä maassa!

Oli suuri saavutus Ateneumilta, että museo sai suomalaiset innos­tumaan Picasson puolihaasteellisesta taiteesta tuoreeltaan, alle vuo­sisata teosten maalaamisesta. Näyttelyn menestys osoitti, että täällä tunnetaan edes vähän velvollisuutta taiteen kohtaamiseen, intohi­mot värähtivät hitusen. Hyvä!

Hyvä me! Taputtakaa käsiänne ja sanokaa jee. Taputtakaa käsiän­ne ja sanokaa jee.

Tero Kartastenpää

Muuta kiinnostavaa:

• Tero Paskapää: Maalaustaide on paskaa
• Musiikkitaloa haastetaan monesta eri ilmansuunnasta
• Anteeksi kuinka, Maria Björnberg-Enckell?
• Huorasadussa ääneen pääsevät prostituoidut ja paskaduunarit
• Kulttuuria kalasataman konteista