Sotakirjoja kirjoittavat nyt kolmikymppiset naiset.
Pöydällä oli avonainen päiväkirja. Naulassa roikkui nuttu ja rahin alla olivat kengät.
”Aika oli pysähtynyt siihen hetkeen, kun mies oli kuollut”, muistelee kirjailija Katja Kettu, 33, tunnelmaa autiomökissä, jonne hän eksyi Pohjois-Norjan matkallaan kolmisen vuotta sitten.
”Meillä oli kylmä ja murtauduimme ikkunasta sisään. Pieni rikoshan se oli, mutta emme ottaneet, rikkoneet tai jättäneet sinne mitään.”
Kätilö sai alkunsa kotimatkalla.
”Mies ajoi, ja minä kirjoitin koko 1500 kilometrin matkan. Se tuntui niin vahvalta tarinalta, että sen piti tulla kerrotuksi.”
Ketun kolmas romaani kertoo rovaniemeläisen kätilön ja saksalaisen SS-upseerin rakkaustarinasta Lapin sodan aikana. Keskeinen tapahtumapaikka on Kuolleen Miehen vuono ja siellä oleva autiomökki.
Sotateemaan ovat tarttuneet tänä vuonna monet muutkin kolmikymppiset. Paula Vesala sekoitti omia tulkintojaan ja mummonsa sotatarinoita Kiestinki-albumilla, jonka hän teki yhteistyössä Pekka Kuusiston kanssa.
Jenni Linturin, 32, esikoiskirja Isänmaan tähden puolestaan kertoo suomalaisnuorukaisista, jotka lähtivät vapaaehtoisesti SS-joukkojen palvelukseen Saksaan vuonna 1941. Tarinan toinen taso kulkee miesten vanhuuden päivissä. Linturin romaani sai alkunsa Kriittisessä korkeakoulussa tehdystä harjoitustehtävästä, joka sijoittui rintamalle. Linturi arvelee, että hänen sukupolvensa kirjoittaa sodasta juuri nyt siksi, että pian sen omakohtaisesti kokeneet isovanhemmat ovat poissa.
”Silloin poistuu ensimmäistä kertaa elinaikanani jotain lopullisesti. Isovanhemmittomuus on ensimmäinen hyppy lähemmäksi kuolemaa.”
Linturi ei tunne ketään, joka olisi lähtenyt SS-joukkoihin Saksaan. Hän ei tehnyt kirjaa varten haastatteluita. Romaanin maisema rakentuu pitkälti Malmin kirjastosta lainatun sotakirjallisuuden varaan.
Katja Kettukin luki paljon sotakirjoja, mutta myös isoäitinsä ja ystäviensä mummien ja vaarien sota-aikaisia kirjeitä. Häntä kiehtoi se, miten kiihkeänä elämä poikkeusoloissa kirjeissä näyttäytyi.
”Kaiken pitää tapahtua juuri tänään. Elettiin todella hetkessä.”
Kettu istui paljon myös Kansallisarkistossa ja luki saksalaisten mukaan lähteneiden naisten kuulusteluja Hangon palautusleiriltä.
”Katsoin myös kahdeksanosaisen dokumentin keskitysleireistä, enkä nukkunut viikkoon sen jälkeen.”
Rovaniemellä kasvaneesta Ketusta tuntui usein lapsena siltä, että hän oli kollektiivisen sotaan liittyvän salaisuuden äärellä. Edelleen Lapissa vaietaan siitä, että sodan aikana saksalaisten kanssa olivat tekemisissä käytännössä kaikki, koska näillä oli rahaa maksaa palkkoja. Erityistä häpeää joutuivat kokemaan saksalaisten kanssa heilastelleet naiset.
”Puhuttiin aina, että sen isoäiti oli sellainen ja tällainen, mutta en ikinä saanut selvää, että millainen. ”
Eikä suhtautuminen saksalaisiin ole vieläkään aina neutraali.
”Ukot edelleen tarjoavat tulitikkuja saksalaisturisteille kysyen, että pistetäänkö möksä uudestaan palamaan. Meillä ei unohdeta.”
Linturin kirjassa suomalaiset sotilaat raiskaavat ja Ketun kirjassa he ylläpitävät vankileirejä. Sota näyttäytyy kirjoissa hyvin toisenlaisena kuin iltapäivälehtien sotaliitteissä. Kouvolan Sanomien kriitikko arvioi Linturin teoksellaan pyrkivän murtamaan sotaveteraanien ympärille rakennettua myyttiä.
”En varmasti pyrkinyt tietoisesti tekemään niin. En myöskään tunnista sitä myyttiä.”
Se purettiin Linturin mukaan jo hänen lapsuudessaan. Hänestä suomalainen sotakeskustelu ei ole enää sankarimyyttiä pönkittävää.
”Olen lukenut viime vuosina ilmestyneitä artikkeleita, jossa kaikki väittävät näin, mutta en yhtään, jossa rakennettaisiin näitä sankareita. Kuka sitä sankarimyyttiä oikein ylläpitää? ”
Kettu tunnistaa myytin. Ei välttämättä kaunokirjallisuudessa, mutta mediassa kylläkin.
”Et ole varmaan koskaan katsonut presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa? Sotiemme veteraanit ovat siellä aika näyttävässä roolissa.”
Sitten Kettu tulee mietteliääksi.
”Toisaalta, mitä meidän pitäisi purkaa? Jos ajatellaan nuoria ihmisiä, jotka ovat antaneet sodalle parhaat vuotensa elämästään ja traumatisoituneet loppuiäkseen, niin miksi heitä pitäisi mennä tökkimään, että hei olitkin väärässä.”
Sanat Maria Ruuska, kuva Pietari Hatanpää
