Suomessa elää aktiivinen keskiluokka ja passiivinen työväenluokka. Luokkaerot näkyvät harrastusten määrässä ja suhteessa kulttuurituotteisiin.
Nokia.fi, tkk.fi, if.fi ja tapiola.fi.
Maratonkoululaisten sähköpostipäätteet kertovat, ettei tämä jengi työssään turhaan lihaksiaan rasita.
Esittelykierroksella käy ilmi, että entinen SM-tason yleisurheilija ja ballerina hakevat tavoitteellisuutta harjoitteluun, tusina uraisiä ja -äitejä taas kaipaa vastapainoa työlle. Maraton on selvästi keskiluokan harrastus.
Saman huomasi valtiotieteiden tohtori Nina Kahma tuoreessa väitöskirjatutkimuksessaan, jossa hän tutki yhteiskuntaluokan ja kulttuurin kulutuksen välistä suhdetta. Mitä korkeampi koulutus ja palkka, sitä varmemmin henkilö harrastaa esimerkiksi urheilua.
Kahma tarkasteli yhteiskuntaluokkien välisiä eroja television ja elokuvien katsomisessa, lukemisessa, musiikin kuuntelussa, kuvataiteen ja liikunnan harrastamisessa sekä ulkona syömisessä. Kävi ilmi, että suomalainen keskiluokka on aktiivista. Sen jäsenet urheilevat, lukevat, käyvät leffassa ja erilaisissa tapahtumissa. Työväenluokka näyttäytyy tutkimuksessa passiivisempana.
”Luulin, että tapahtumissa käymisessä näkyisi kaupunki-maaseutu–jako, mutta ei. Maallakin on hämmästyttävän vireää kulttuuritoimintaa. Kaupungeissa asuu paljon ihmisiä, jotka eivät käy missään”, Kahma sanoo.
Passiivisimpia olivat kouluttamattomat nuoret.
”Heihin vetoavat hevimusiikki, toimintaelokuvat ja pizza, eikä juuri mikään muu.”
Varsinaista yläluokkaa tai elitististä kulttuurimakua Suomen kansan läpileikkaavasta aineistosta ei löytynyt.
Keskiluokalle on ominaista kaikkiruokainen kulttuurimaku. Sama ihminen voi lukea sujuvasti niin klassista runoutta kuin hömppääkin, kuunnella joskus jazzia, joskus iskelmää ja harrastaa monenlaista urheilua. Keskiluokkainen keskustelee helposti niin MTV3:n kuin Kansallisoopperankin syksyn uutuuksista. Jakoa työväen- tai keskiluokkaisiin harrastuksiin ei voi tehdä. Tutkija paljastaa esimerkiksi katsovansa itse mielellään Lyxfällania, ruotsalaista velkaongelmaisista kertovaa tosi-tv-sarjaa. Se on lajityyppi, jota monet keskiluokkaiset paheksuvat.
Luokkatunne vakiintuu Kahman mukaan yleensä kolmikymppisenä.
”Nuorisokulttuurista luokkaan liittyviä jakoja on vaikeampi löytää.”
Valtaosa suomalaisista pystyi tutkimuksessa määrittelemään helposti oman luokkansa.
Rajoilla oli kuitenkin häilyvää. Joskus kävi niin, että kun kaikkiruokaiselta vaikuttanutta toimihenkilöä haastateltiin, paljastui, että häntä ei loppujen lopuksi kiinnostanutkaan se, mitä hän oli kyselyssä vastannut. Nolostuen hän saattoi kysyä: ”Ai olenko todella raksinut sinne olevani kiinnostunut Almodóvarista?”
Kyse saattoi olla siitä, että työ-väenluokkaiset olivat keskiluokkaa rehellisempiä kertoessaan kulttuurinkulutuksestaan.
”En puhuisi keskiluokan teeskentelystä, mutta ehkä heille ominaisesta tuomitsemista kaihtavasta keskustelustrategiasta.”
Työväenluokan passiivisuus ei muutenkaan ole niin yksioikoista kuin tutkimustuloksista saattaisi päätellä. Voi olla, että kyselyssä ei tiedusteltu niitä asioita, joissa työväenluokka on aktiivinen. Ei kysytty oikeista kirjailijoista ja muusikoista tai esimerkiksi lemmikkien kanssa puuhailusta, autojen korjaamisesta tai vaikka haravoimisesta.
Kahma povaa empiiriselle luokkatutkimukselle vireää lähitulevaisuutta.
”Nyt koetaan vahvasti, että tuloerot ja muutkin erot ovat kauheasti kasvaneet ja yhteiskuntaluokista saa taas puhua.”
Aina luokkakeskusteluun ei ole suhtauduttu suopeasti. Suomi on mielletty maaksi, jossa elää yksi maailman tasa-arvoisimmista kansoista, jolla on yhteinen talonpoikainen menneisyys ja jossa yhteiskuntaluokkia ei ole. Esimerkiksi 1980-luvulla todisteltiin ylintä poliittista johtoa myöten, että luokkajakojen aika on ohi. Viime aikoinakeskustelu tuloeroista ja koulu-tuksen periytyvyydestä on jälleen tehnyt yhteiskuntaluokista kiinnostavan ja ajankohtaisen puheenaiheen.
Maria Ruuska
