07. kesäkuuta 2011
Teksti:

Pyydän ensimmäistä hissille saapuvaa istumaan ulos penkille. Aurinko paistaa ja on lämmin. Tyttö on kuulemma saapunut juuri siskonsa lakkiaisista Itä-Suomesta. Hän opiskelee lastentarhanhoitajaksi ja asuu rapussani kolmen hengen solussa.

En ole koskaan asunut solussa ja konsepti on minulle vieras. Olen kuullut soluasumisesta lähinnä kahdenlaisia tarinoita: a) täydelliset solutoverit kohtaavat ja yhdessä asutusta ajasta tulee fantastinen vaihe, joka muuttaa elämän b) solutoveri tai toverit ovat hirviöitä, jotka tekevät elämästä helvetin. Tyttö valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon, tai ainakin melkein.
Tytön muuttaessa soluun hän tutustui molempiin avolähimmäisiinsä. Toisesta on tullut lähestulkoon tytön bestis, toinen on tästä suhteesta katkeroitunut koko maailmaa epäilevä ihmisraunio.
Katkera asuinkumppani lukitsee huoneensa oven vessaan mennessään ja syyttää ”tovereitaan” HOAS:ilta saapuneiden papereiden kähveltämisestä. Tyyppi vaikuttaa kaikin puolin inhottavalta tapaukselta.
Paitsi.
Sisälläni herää Poirot ja käännän hetkessä asetelman – hii-op – ylösalaisin. Ehkä nämä ketkut, vierelläni auringonpaisteessa istuva tyttö ja hänen rikoskumppaninsa, ovat ottaneet asiakseen tämän epäonnisen ”kolmannenpyörän” mielenterveyden romuttamisen. Tiedätte sen limsamainoksen jossa työntekijät hapertavat pomonsa mieltä pukeutumalla hevosenpäähän ja harrastamalla muuta vastaavaa. Tässä voi olla kyse ihan samasta, eikö? Nämä harpyiat siirtelevät raukkaparan papereita ja tunkeutuvat kakkahätäisen kumppaninsa huoneeseen tekemään kuka-ties-mitä. Iljettävää. Palatessani kotiin laitan oven turvaketjun hakaan.