On ok olla dorka!

T:Teksti:

Äly on poissa muodista. On epäilyttävämpää olla asiantuntija kuin reilusti tyhmä. On luovempaa olla itseoppinut kuin koulutettu. On haluttavampaa olla dorka kuin seksikäs.

Maaliskuun Kuu­kausiliite kertoi perussuoma­laisten Jussi Halla-ahon kampanjastartista, joka pidettiin Kirjan talon salissa Helsin­gin Kruunuhaassa. Puhe on sitä sa­maa, jota kuullaan Suomen kaikissa kampanjastarteissa: oma puolue on paras, minä olen puolueeni paras, mamut sitä ja mamut tätä.

Sitten joku yleisöstä kysyy, mitä pitäisi tehdä valtiontalouden kestä­vyysvajeelle. Halla-aho hiljenee. Hän myöntää, että vastaaminen olisi po­liittinen itsemurha.

Ministerikandidaatiksi arvotettu ehdokas ei osaa puhua valtiontalou­desta.

Mikä pahempaa, se ei häiritse meitä. Yleisö on ihan tyytyväinen, kun ääriharava vaihtaa puheenai­heen Nuivan manifestin turvapaikka­turismiin.

Mutta hetkinen. Hänenhän tulisi tietää talouskysymyksistä. Vähintä, mitä voimme vaatia, on lupaus siitä, että hän ottaa niistä selvää.

Mutta emme vaadi. Meille riittää se, että Halla-aho suoraselkäisesti ja rehellisesti tunnustaa, ettei hän tie­dä. Hurraamme sille.

Dorkat ovat nousussa. Ennen ar­vostettiin fiksuutta, tänä päivänä yl­peillään tietämättömyydellä. Dorkia on aina ollut, mutta ennen tietämät­tömyyttä on peitelty ja hävetty. Nyt sitä pidetään suorastaan hyveenä: on rehdin suoraselkäistä, jos myöntää, ettei tiedä. Ja se riittää meille, vaikka kyseessä olisi poliittinen päättäjä.

Raikas tyhmyys

Tietämättömyyden ihannointi ei liity erityisesti puoluepolitiikkaan. Se on paljon laajempi ja syvempi ilmiö, joka ulottuu myös esimerkiksi työelä­mään.

Nopsa Travels on viime vuonna perustettu, tiedostavien nuorten kaupunkilaisten ylistämä matkatoi­misto, jonka sivuilla esitellään eko­logisesti ja eettisesti kestävää lähi­aluematkailua.

”Koska kumpikaan meistä ei tiedä matkailualasta mitään, lähdemme liikkeelle rennosti”, korostavat Nop­sa Travelsin perustajat, tyylitoimitta­ja Liisa Jokinen ja teknologiayrittäjä Ulla-Maaria Engeström. Heidän edukseen on siis katsottava, ettei toi­mistossa tiedetä omasta toimialasta yhtään mitään.

Ruotsalainen sisustussuunnitte­lija Lotta Saksberg mainostaa itseään näin:

”Olen koulutukseltani luokan­opettaja. En tarjoa ammattikoulussa ulkoa opeteltuja sisustusratkaisuja, vaan laadin kotisi sisustuksen realis­min ehdoilla. Soita minulle, kun ha­luat persoonallisen sisustuksen, etkä sellaista, joka on nähty tuhat kertaa Sköna Hemin sivuilla.”

Raikkaita, uusia näkemyksiä! Ei koulutuksen tuomaa taakkaa!

Dorkuus on valjastettu markkina­voimien käyttöön myös mainoksis­sa. Be Stupid, kuuluu Dieselin mai­noskampanjan slogan, ja kuvassa malli näyttää rintojaan turvakame­ralle. Diesel Island – Land of the Stu­pid, Home of the Brave, lukee uuden malliston mainoskuvissa.

Ennen halusimme tuntea itsem­me haluttaviksi tai menestyviksi os­taessamme jonkin tuotteen. Nyt ha­luamme samaistua dorkiin. Dorkuus on korvannut jopa seksikkyyden.

Dorkat ruuhkauttivat tiedon valtatien

”Seksityö on sopivaa maahan­muuttajanaisille, koska se ei vaadi juuri lainkaan kielitaitoa tai koulu­tusta”, kirjoittaa teekkari Panu Horsmalahti blogiinsa Uusi Suomi -sivustolla. Hän on Piraattipuolu­een eduskuntavaaliehdokas Pirkan­maalta.

Horsmalahti ei ole tutkinut sen enempää maahanmuuttoa kuin prostituutiotakaan, mutta esittää mielellään näkemyksiä molemmista. Horsmalahti silaa rasistiset ja sek­sistiset ehdotuksensa linkkiviitteel­lä Väestöliiton julkaisuun. Se ei vielä tee hänestä asiantuntijaa eikä hänen väitteistään perusteltuja saati tie­teellisiä.

”Perinteisessä mediassa vain asiantuntijat ja eliitti ovat päässeet ääneen, netissä kuka hyvänsä on sa­malla viivalla asiantuntijoiden kanssa”, sanoo Oulun yliopiston in­formaatiotutkimuksen ja viestinnän professori Erkki Karvonen.

Kuka tahansa voi tuottaa verk­koon materiaalia. Kun sensuroivat portinvartijat ovat poissa, kaikenlai­set näkökulmat ja mielipiteet pääse­vät rehottamaan. Se on tasapuolista ja moniäänistä, vaikkakin sirpaleis­ta. Samalla se kuitenkin vääristää tietoa. Silmissämme faktatiedon sta­tus on laskenut mielipiteen tasolle. Näin se käy:

”Totuus on se, että ilmastonmuu­toksen vaikutuksesta ei todellakaan voida sanoa mitään. Asiaan jonkin verran perehtyneenä tiedän, että jossei ilmaston toimintaa osata lä­hestulkoonkaan edes arvioida, niin miten ihminen voidaan laittaa jo sen syyksikin?”

Anonyymi keskustelija osallistuu Wikipedian artikkelinmuokkaussivul­la keskusteluun ilmastonmuutokses­ta. Ilmastonmuutosartikkelissa luetel­laan pitkät pätkät tutkimuksia ja asiantuntijoiden lausuntoja, mutta ne eivät vakuuta nimimerkitöntä keskus­telijaa. Hän on perehtynyt aiheeseen.

Netin ulkopuolella tehdään yleen­sä selvä ero tutkimustuloksen ja mie­lipiteen välillä. Netissä asiantuntijat ja muka-asiantuntijat pääsevät yhtä kovaan ääneen. Yhtäkkiä tieteellises­ti aikaansaatu, vertaisarvioitu tutki­mustulos muuttuu vain mielipiteeksi muiden joukossa. Ilmasto lämpenee, sanovat asiantuntijat ja tutkimustu­lokset. Se on teidän mielipiteenne, sanoo anonyymi keskustelija.

”Mutu-tieto nojaa näennäisiin faktoihin, joihin on retorisesti help­po uskoa”, Karvonen sanoo.

”Tiedosta tulee ikään kuin uskon­asia. Tämä voi johtaa relativismiin, anything goes -mentaliteettiin, jossa mitään tietoa ei voi pitää toista pa­rempana.”

Mielipiteiden esittämisessä ei ole mitään paheksuttavaa, eikä vanhan kunnon auktoriteettiuskon perään ole syytä haikailla. Ongelmia syntyy, kun tietämätön päteminen nousee samalle viivalle argumentoidun tut­kimustiedon kanssa. Kun antiasian­tuntijat pääsevät julkisuuteen yhtä helposti kuin asiantuntijat, vaikutta­vat osapuolet tasaveroisilta.

Myös perinteiset mediat ovat vai­keuksissa, kun pitäisi uutisoida kiis­tellystä tiedeaiheesta. Ilmastoskep­tikot osaavat käyttää hyväkseen pyrkimystä tasapuoliseen, molem­mat osapuolet huomioon ottavaan uutisointiin. Heidän mediastrategi­ansa on romuttaa usko ympäristö­tieteeseen ruokkimalla yleisön epä­luuloa.

”Helposti saa kuvan, että aha, täs­tä ollaankin kahta mieltä, vaikka tunnustettujen tiedemiesten vastas­sa on epämääräinen kieltäjäjoukko”, Karvonen sanoo.

Mutta me rakastamme noita kieltä­jiä! He puhuvat ymmärrettävää kiel­tä eivätkä tiedejargonia, heidän ar­gumentointinsa on ärhäkkää ja viihdyttävää. Netissä kysymys ei ole siitä, kenellä on hallussa oikeampi tieto. Netissä väittelyn voittaa se, jonka totuus pääsee esille ja joka kommentoi nokkelimmin.

Netin uutisvirrassa lähtevät kier­tämään kaikkein törkeimmät, kaik­kein typerimmät ja kaikkein roh­keimmat puheenvuorot. Hiljalleen sosiaalisesti hävettävästä ja epäkoh­teliaasta on tullut ihailua herättävää ja rohkeaa. Nyt lauotaan epäkorrek­tiuksia tunteenpalolla: homot voivat muuttua heteroiksi niin kuin murhaa­jat voivat parantua, sanotaan kristil­lisen nuortenmedian Nuotan Älä alistu! -nettikampanjassa.

Valtaa tutkinut Petteri Pietikäi­nen, Suomen Akatemian ohjelma­päällikkö ja Helsingin yliopiston aate- ja oppihistorian dosentti, on selvittänyt, että suomalaiset luotta­vat hyvin paljon yliopistoihin ja tut­kimuslaitoksiin.

Valitettavasti emme osaa arvottaa eri tahojen ristiriitaisia väitteitä. Osapuolten intresseissä on tuottaa omaa etuaan ajavaa tietoa. Karvonen nostaa esimerkiksi Palkansaajien tutkimuslaitoksen ja työnantajalei­rin ajatushautomot. Kenen tutki­mustuloksia pitäisi uskoa? Eikö tie­de olekaan puolueetonta?

Vähemmästäkin kansalainen hämmentyy. Eiköhän ole parasta, että unohdetaan asiantuntijat ja aja­tellaan ihan omilla aivoilla.

Parempi, kun ei osaa

Vuonna 2009 Suomi pelkäsi sikainfluenssaa. Rokotusharhaisen yh­teenliittymän Rokotusinfo ry:n pys­tyttämä sikainfluenssasivusto nousi näkyvämpään rooliin kuin Tervey­den ja hyvinvoinnin laitoksen am­mattilaisten vastaava.

Mielestämme ”itsemääräämisoi­keuttaan ajavien” huolestuneiden vanhempien yhdistys on luotetta­vampi tietolähde kuin THL:n eri­koistuneiden lääkäreiden. Miksi? Koska alan asiantuntijat ajavat lo­pulta omaa etuaan: heidän työnsä on rokottaa – ei piikkiä, ei palkkaa. Tai sitten kyse on lääkäreiden ja kan­sainvälisten lääkefirmojen yhteises­tä salaliitosta.

Loogista päättelyä, ajattelemme ja klikkaamme itsemme Rokotusin­fon kökönnäköisille kotisivuille.

Antiasiantuntijat ovat esittäneet mielipiteitään aina. Niiden vastaan­otto on kuitenkin muuttunut.

Nykyään perehtymättömyys te­kee näkökulmasta tuoreen, rehelli­sen, aidon ja riippumattoman.

Kriittisyys on hyvä asia, mutta yliskeptisyyden vaarana on, että pseudoasiantuntijoiden lisäksi epäi­lemme sellaistenkin alojen ekspert­tejä, jotka oikeasti tuntevat asiansa paremmin kuin muut.

”Korostetaan, että terveen yhteis­kunnan merkki on omilla aivoillaan ajattelevat, kriittiset kansalaiset. Täytyy uskaltaa sanoa, mitä mieltä on, tai muuten menee lammasmai­sen massan mukana”, sanoo yhteis­kunnallisesta tietämättömyydestä kertovan Suuren kaalihuijauksen kir­joittaja Tommi Uschanov. Häntä komppaa nimimerkki Leli Basson foorumilla:

”Ihan ku tietosanakirjojen kirjot­tajat tietäs kaikesta kaiken.”

Kaiken takana on vaikeus

”Perinteinen kiinalainen lääketie­de on tuhansia vuosia vanha yleislää­ketiede. Sitä on harjoitettu jopa 4000 vuoden ajan. Sen tekee luotet­tavaksi kiinalaisten tarkka doku­mentointi, joka on aina kuulunut heidän hoitoperinteeseensä.”

Näin esitellään kiinalaista lääke­tiedettä Luontaishoitajat.com-sivus­tolla. Meille kerrotaan, että kiinalai­nen lääketiede on hoitanut sairauksia samoilla metodeilla jo tuhansia vuo­sia. Kuulostaa paljon luotettavam­malta kuin länsimainen lääketiede, joka vaihtaa hoitosuosituksia parin vuoden välein. Eilen ei saanut syödä kovia rasvoja, nyt ovat hiilihydraatit pannassa. Eivät taida oikein tietää, mitä ovat tekemässä.

Tieteellisen tiedon parasta ennen -päiväys koittaa hyvin nopeasti. Niin on tarkoituskin.

”Tieteellinen menetelmä on yli­päätään skeptinen. Kaikki asetetaan systemaattisesti kyseenalaiseksi ja tulokset yritetään osoittaa vääriksi. Jos selitystä ei saada missään happo­testissä kumottua, sille annetaan vä­liaikaisesti tiedon status, vaikka koh­ta olisikin tulossa tarkempaa tietoa, joka korvaa edellisen tuloksen”, Kar­vonen sanoo.

Maalaisjärki sisällämme kuiten­kin huutaa, että pysyvyys on parem­paa kuin jatkuva muutos, johon tiede pohjaa.

”Ihmiset ovat ihmeissään. Eilen asia olin noin, nyt se on näin, mitä se on huomenna? Tieteen itse itseään korjaavuus on osa tätä prosessia.”

Uskohan siinä rapistuu, vaikka kokonaiskuva jatkuvasti tarkentuu­kin. Eikä tiedeyhteisön ulospäin nä­kyvä sisäinen kiistely ainakaan lisää uskottavuutta silmissämme. Samal­la tavoin poliitikot, jotka muuttavat kantaansa, ovat mielestämme epäi­lyttäviä takinkääntäjiä. Parempi olla suoraselkäisesti ja loppuun asti vää­rässä kuin alkaa venkoilla.

Yksi yhden puolesta

Palataan vielä Kruununhakaan Jussi Halla-ahon vaalistarttiin. Hal­la-aho oli vielä vuonna 2008 sitä mieltä, että hän on yhden asian eh­dokas. Nyt mielipide on muuttunut, mutta vaalipuheissa kuullaan edel­leen tuttu mamumamumamu-sirku­tus. Mutta ei Halla-aho ole ainoa. Arkadianmäelle pyrkii kasa ihmisiä, joilla on mielessään vain yksi ajatus. Yhden asian ehdokkaat julistavat yl­peinä ajavansa vain turkistarhauk­sen kieltoa, tekijänoikeuslain muu­tosta tai pakkoruotsin poistoa.

Olemme liian dorkia vaatimaan laajempaa asiaosaamista. Emme kysy, mitä ehdokas aikoo tehdä edus­kunnassa ne 363 päivää, jolloin hä­nen keppihevostaan ei käsitellä. Ajattelemme, että jos eduskunnassa on yksi ihminen, joka ajaa turkistar­hauksen kieltoa kokopäiväisesti nel­jän vuoden ajan, niin onhan kiellon pakko mennä läpi.

”Eduskunnan ulkopuolisten ryh­mien joukossa on puolueita, joista voidaan kohtuullisen oikeudenmu­kaisesti todeta, että toiminta painot­ tuu yhteen pääteemaan”, toteaa po­litiikan tutkija Sami Borg, joka toimii yhteiskuntatieteellisen tieto­arkiston johtajana Tampereella.

Hänen mielestään olisi kuitenkin liioiteltua puhua täysin yhden asian puolueista. Mielikuva syntyykin jul­kisessa keskustelussa: ehdokas lei­mautuu, kun media pelkistää. Lisäk­si äänestäjä on pöhkö.

”Vaaleissa on yhden asian valitsi­joita. Joillekin äänestäjille voi olla tärkeintä, että hänen ehdokkaansa vastustaa vaikka ydinvoimaa.”

Yhden asian kannatus onkin Bor­gin mielestä yleisempää äänestäjien kuin äänestettävien puolella.

”Asioista ei jakseta ottaa selvää, vaan valinta tehdään yhden tai kahden asian perusteella. Monet kansalaiset seuraavat aika hatarasti politiikkaa.”

Eivätkä poliitikotkaan aina oikein jaksa tsempata.

Uschanovin mielestä politiikka ei kiinnosta kansaa, koska se ei kiin­nosta politiikan tekijöitä itseään­kään. Jopa kaikkein tärkeimpien päätösten ja suurimpien linjausten luonne on hämärtynyt. Annetaan Uschanovin selvittää:

”Poliitikoilta kysytään, miksi he eivät tee mitään tai miksi epäkohtiin ei puututa. He eivät osoita yksittäis­tä syyllistä, vaan vetoavat rakenteel­lisiin seikkoihin, kuten globalisaatioon tai siihen, että valtiontalouden kestävyysvaje on muuttanut politii­kan teon ehtoja.”

Ennen poliitikot osoittivat sormella syypään suuntaan. Tuo henki­lö tai taho seisoo kehityksen tiellä, tuon vika on se, ettei epäkohta kor­jaannu. Se oli falskia, mutta kenties sittenkin parempi vaihtoehto kuin se, että poliitikoiden tarjoamat ve­rukkeet omalle toimettomuudelleen ovat muuttuneet rakenteellisiksi ja persoonattomiksi. Globalisaatio ei tule väittämään vastaan, että eipäs ole minun vika.

Me olemme pudonneet kärryiltä, emmekä ymmärrä vaatia selityksiä selityksille.

Milloin dorkien aikakausi loppuu?

Romantiikan suuntaus syntyi 1700-luvulla vastakohdaksi valistuk­sen korostamalle järkiperäisyyden ihanteelle. Mediatutkija Veijo Hie­tala esittää, että elämme uusroman­tiikan aikakautta, joka korostaa tun­teita ja elämyksiä tiedon ja järjen sijaan.

”Kehitys voidaan nähdä teeseinä ja antiteeseinä”, Karvonen yrittää loh­duttaa.

Uusi askel on aina vastareaktio edelliseen. Onko seuraavaksi siis fik­sujen vuoro? Koittaako uusvalistuk­sen aika?

”Näyttää siltä, ettei lyhyellä aika­välillä ole tapahtumassa sen enem­pää dramaattista romahtamista kuin parantumistakaan. Yhteiskunnan rakenteet vain ovat niin raskaat ja jäykät, että se rullaa eteenpäin omal­la painollaan. Se on kiusallista sekä kansalle että politiikoille”, Uscha­nov sanoo.

Toisin sanoen päättäjien vaiku­tusvalta on oikeastaan niin rajallista, että sekä sana ”vaikutus” että sana ”valta” ovat liioiteltuja, varsinkin yhdessä.

”Jos yksittäinen poliitikko saisi Aku Ankan hypnoosihyrrän avulla hallituksen ja eduskunnan valitse­malleen linjalle, ei yhteiskunta vält­tämättä muuttuisi, koska se on ra­kennettu niin valmiiksi. Suomen kaltaisessa teollisuusmaassa muut­tamisvaraa on suhteellisen vähän”, Uschanov sanoo.

”Kansalle yhteiskunnan jäsenyys on kiusallista siksi, että he tuhlaavat energiaa poliitikkojen sättimiseen.”

Näillä mennään.

Seuraavan kerran, kun ystäväsi pukee ylleen I`m with stupid -T-pai­dan, kysy itseltäsi, onko se sitten­kään vitsikästä.

Sanat Marko Ylitalo
Kuvat Tero Koskela