05. maaliskuuta 2011
Teksti:

”Se hymy on ehkä se”, haastateltava sanoo, ”se hymy, tämmönen näin hymy kun mies tietää olevansa hyvä.”

Kilkutan etuhampailla kahvikupin reunaa. Kuppi on ohuempi kuin yksikään ennen kohtaamani. Lapsena nakersin kahdesti hienon ravintolan lasista palan irti.

Maltan olla puraisematta ja haastateltavan siro kahviastiasto selviää vaurioitta. Oma käsitykseni suomalaisesta yhteiskunnasta sen sijaan on säröillä, mutta se oli tavoitteenikin.
”Jos ajattelet, että miltä näyttää kun Napoleon tulee huoneeseen. Sitten sä tiedät.”

Puhe on suursijoittaja Ahti Vilppulasta, joka tunnetaan lempinimellä ”Vilppilä”. Minut on yllättäen värvätty Ryhmäteatterin Eduskunta-näytelmän käsikirjoitustiimiin ja tehtävänäni on selvittää, mikä keskusta- ja kokoomuspoliitikkojen vaalikampanjoita rahoittanut Vilppula on miehiään.

Ongelmani suomalaisen politiikan ymmärtämisessä on pitkään ollut empatia. Kotimaiset politiikan ja talouden päättäjät ovat vaikuttaneet niin junteilta, että olen ihan tahtomattani samastunut heihin. Kriisin keskellä he ovat kömpelöitä, hitaita ja huonoja valehtelemaan – aivan liian samanlaisia kuin minä. On ollut vaikea uskoa, että heillä riittäisi kykyjä tai pokkaa laajamittaiseen, häikäilemättömään korruptioon.

Olen kironnut järjenvastaista samastumisreaktiotani ja kadehtinut italialaisilta Silvio Berlusconia, jonka naamasta paistaa maan koko tila. Kun läsnä on aito Bond-pahis, totuutta ei pääse pakoon.

Sitten löysin Ahti Vilppulan, ministereiden kamun ja rahoittajan, ja paranin.

Tuttavien tarinoiden mukaan Vilppula on mauttomaan taiteeseen tykästynyt narsisti, joka rikastui Kazakstanin oligarkkien kromibisneksen siivellä. Tuttavat kertovat, että hän kierrättää bisneksensä parin eri veroparatiisin kautta. Yksityiskoneella ja punaisella Ferrarilla suhaava keikari tekee kaiken isolla riskillä ja pakoilee Kämpissä velkojia, joiden pelkää olevan tappoaikeissa liikkeellä. Vilppula on tarinoiden mukaan charmantti ja nopeaälyinen renessanssihahmo, jota jahtasivat ainakin kolmen maan turvallisuuspalvelut yhtä aikaa. Vilppulan vieraillessa Helsingissä Kämpin baarista löytyy kuulemma usein ainakin puolustusministeri Jyri Häkämies.

Parin viikon altistus Vilppulaan liittyville tarinoille näyttää parantaneen minut ylikorostuneesta kyvystäni tuntea empatiaa hallituksen nykyisiä tai entisiä jäseniä kohtaan. Sen sijaan olen alkanut rakastaa Vilppulaa – niin kuin Bond-pahiksia rakastetaan.

Jotten tätä unohtaisi, teippasin kaappini oveen Apu-lehdestä valokopioidun kuvan Ahti Vilppulasta, joka istuu hajareisin ilmeisesti jonkin kartanonsa portailla. Kuva ei ole kaunis. Siinä on pääosassa hymy, josta paperinohuista posliinikupeista kahvia tarjoillut haastateltava puhui. Se hymy, kun mies tietää olevansa hyvä.