21. tammikuuta 2011
Teksti:

Uusia diplomaattisuhteita, kunniakonsuleita Karibialle, orjakaupan muistomerkki Yhdysvaltoihin. Loputtomasti matkustamista ja lobbaamista. Niitä kaikkia tarvitaan, kun Suomi pyrkii YK:n turvallisuusneuvostoon.

Jos toiveet käyvät toteen, Suomi pääsee vaihtuvan jäsenen pallille vuosiksi 2013-2014. Kisaamme länsimaiden kahdesta paikasta Luxemburgin ja Australian kanssa. Äänestys on syksyllä 2012. Siihen asti hanke on Suomen ulkopolitiikan ylivoimaisesti tärkein tavoite. Jäsenyyden toivotaan tuovan Suomelle arvostusta kansainvälisillä areenoilla.

Ulkoministeriön kampanjatiimi pitää yllä salaisia tietokantoja, joissa listataan suurlähetystöjen selvitykset kunkin maan mahdollisista äänestyspäätöksistä. Niiden pohjalta seurataan poliittisen lobbaamisen sujumista ja sitä, mitkä asiat ovat kohdemaiden hallituksille tärkeitä.

”Tämä nyt on asioita, joista toimittajat ovat aina kiinnostuneita”, ulkoasiainneuvos Kari Kahiluoto vastaa kysymykseen tietokantojen sisällöistä. Hän ei halua kertoa tarkemmin raporttien sisällöstä.

”Kysymys on ihan kuin mistä tahansa ehdokkuudesta. Pitää tuntea järjestelmä, jossa toimitaan”, hän kuittaa.

Julkisuudessa kampanjasta on ollut vähän puhetta. Kahiluoto ei mielellään edes käytä sanaa kampanja.

”Puhumme mieluummin ehdokkuudesta.”

Kampanjaa – eikun siis ehdokkuutta – silmällä pitäen Suomi on muun muassa solminut diplomaattisuhteet yli kymmeneen uuteen maahan, viimeisimpänä Togoon. Samassa hengessä on nimitetty uusia kunniakonsuleita ja akkreditoitu edustaja Arabiliittoon sekä Karibian maiden yhteistyöjärjestöön Caricomiin. Karibian ja Tyynenmeren pikkuiset saarivaltiot ovat tärkeitä: äänestyksessä niillä on yhtä paljon sananvaltaa kuin suurvalloilla. Maailmanpolitiikassa liehitellään niitä aina ennen tärkeää äänestystä, olipa kyse sitten valaiden tappamisesta tai jalkapallon maailmanmestaruuskisoista.

Vaikka Suomen toimeliaisuuden taustalla olisi kaino toive turvallisuusneuvostoon pääsemisestä, Kahiluoto muistuttaa, että uusien suhteiden hyödyt jäävät pitkäaikaisiksi. Hän myös vakuuttaa, ettei Suomi tee kompromisseja ulkopolitiikassa ehdokkuuden tähden.

”Emme mitoita vaikkapa ihmisoikeuspolitiikkaamme ehdokkuuden vuoksi, eikä yhtään rauhanturvaajaa lähde sen vuoksi mihinkään.”

Kampanjan suorat kulut on pyritty pitämään minimissä. Viime vuonna perustetun viiden hengen kampanjatiimin kustannukset ovat noin 300 000 euroa vuodessa. Presidentin ja ministereiden matkakulut menevät heidän budjeteistaan. Kampanjatiimillä on lisäksi käytettävissä imagonrakennukseen 200 000 euroa vuodessa eräänlaista karkkirahaa, jolla hankitaan näkyvyyttä ja esitetään Suomi kivana maana. Esimerkiksi Jamaika toivoi Suomen osallistuvan New Yorkiin rakennettavan orjakaupan muistomerkin kustannuksiin. Suomi pulitti patsasrahastoon 25 000 dollaria. Vaatimaton summa, jos sillä voi osoittaa oikeamielisyyttään.

Australiassa oppositio arvioi maan kampanjan hinnaksi yhteensä 35-40 miljoonaa Australian dollaria eli jopa noin 30 miljoonaa euroa. Siinä tosin taisi olla mukana jonkin verran vaalikampanjalisää.

”Oppositio päätteli esimerkiksi kehitysyhteistyön määrärahojen lisäyksen johtuneen Afrikan äänien tavoittelusta,” Kahiluoto sanoo.

Mutta mitkä ovat Suomen mahdollisuudet? Montako ääntä on jo plakkarissa?

”Yksi, meidän oma. Toinen selvä asia on, että muut Pohjoismaat tukevat toisiaan”, Kahiluoto sanoo. Äänestys on salainen, joten periaatteessa maat voivat luvata äänensä useaan kertaan ilman kiinnijäämisen pelkoa.

”Ainoa mitä voin tilannekuvasta sanoa on, että olemme optimistisia. Ensi vuoteen on kuitenkin vielä pitkä matka.”

Maria Manner

Kuva Vesa Sammalisto

Juttua varten on haastateltu akatemiatutkija Mika Aaltolaa. Lähteenä on käytetty myös Pasi Nokelaisen artikkelia ”Suomi kisaa paikasta turvallisuusneuvostosta” (Ulkopolitiikka-lehti 3/2009).