30. huhtikuuta 2010
Teksti:

Sain lapsen. Kun pieni pörriäiseni kasvaa suuremmaksi, tahtoisin kertoa hänelle kaiken, mitä olen elämästä oppinut. Eihän siitä tietenkään mitään hyötyä ole, mutta silti soisin hänen tekevän omat virheensä minun virheitteni sijaan.
    Toistaiseksi mieleeni on tullut vasta yksi elämänohje: läksyt on opittava tekemään. Itse kuulun siihen suureen joukkoon, joka ei koulussa sitä koskaan oppinut. Kaikkihan me muistamme kouluajoilta, että läksyjen tekeminen oli vähän noloa. Vaikka kouluun ja kokeisiin olisikin panostanut, ainakaan sitä ei saanut kertoa: jos olisi silti saanut huonon arvosanan, muut olisivat saattaneet pitää tyhmänä.
    Oli siis turvallisempaa alisuorittaa. Jos ei edes yrittäisi, voisi uskotella itselleen ja muille, että menestyisi kyllä huimasti, jos se vain sattuisi hotsittamaan.
    Koska suomalaisessa peruskoulussa keskivertokin pystyy saavuttamaan kohtuullisen hyviä arvosanoja ilman pinnistelyä, kuvittelin monen muun tavoin, että pärjääminen johtuu omasta erinomaisuudestani.
    Koulu teki minusta laiskan ja ylimielisen.
    Typeryyksissäni en ymmärtänyt, ettei arvosanoilla edes ole juuri väliä. Yksi koulun tärkeimmistä opeista kun on läksyjen tekeminen itsessään.

Monet kasvatuksen ammattilaiset sanovat, että lapsen ominaisuuksien sijaan kannattaa kehua hänen tekojaan. On parempi esimerkiksi sanoa, että lapsen huomio oli fiksu ja nokkela kuin sanoa, että lapsi on älykäs. Tekojen kehuminen säästää lasta aikuisen antamilta leimoilta ja toisaalta kannustaa häntä eteenpäin.
    Sitä paitsi äly on epämääräinen abstraktio, jolla vain harva tekee yhtään mitään. Useimpia ihmisiä johdattavat menestykseen ahkeruus, pitkäjänteisyys ja tiedonjano. Niihin panostavat ohittavat aikuisena ”älykkyyteensä” luottavat hölmöläiset mennen tullen.

Luulen, että olen aikuisena oppinut tunnistamaan läksyjen tekijät ja ne, joilta tehtävät jäävät usein tekemättä.
    Se, että ei koskaan lintsaa, tuo myös yhteiskunnallista valtaa. Sen huomaa politiikassa: julkisuudessa saattavat paistatella myös karismaattiset laiskurit, mutta pinnan alla naruja vetävät läksyjen tekijät.
    Katsokaa vaikka Mauri Pekkarista. Kenellekään ei taatusti jää epäselväksi, että Mauri kuuluu niihin, joiden kotiläksyt on luettu aina ja poikkeuksetta.
    Ylestä pois jäävä toimitusjohtaja Mikael Jungner taas kuuluu mielikuvituksessani niihin, jotka ovat tottuneet selviämään pinteestä vähemmällä.
    Mikael on toki päässyt aika pitkälle ja saanut lisäksi napattua itselleen luokan kauneimman böönan.
    Mauri pistää pystyyn muutaman ydinvoimalan.

Veera Luoma-aho
Kirjoittaja on äitiysvapaalla oleva Ylioppilaslehden päätoimittaja.