16. huhtikuuta 2010
Teksti:

Bussi tärisee, kun sen renkaat jyräävät pitkin Länsiväylää. Ulkona sataa kaatamalla, ikkunoiden takaa näkyy valopisteitä ja veteen liuenneita värejä. Bussikuskin avainnipusta roikkuu rukousnauha. Kuski ei näytä olevan kaatosateesta moksiskaan vaan laittaa radiota kovemmalle. Bob Dylanin ääni rätisee, tuntuu kuin se tulisi sadan vuoden takaa. How does it feel to be on your own?
    Vitun Espoo. Saan siitä migreeniä. Painan päätä ikkunaan, jääkylmä lasi koskettaa kipeää kohtaa. Tiedän, että äiti on jo kattanut illallisen. Äiti pelkää epäonnistumista ja tekee siksi kaiken puoli tuntia etukäteen. Kuvittelen Marimekon taitellut servietit ja vaaleansiniset asetit, kaikki pöydässä paikallaan. Perunat ovat valmiit, niiden päällä pidetään kantta kunnes ovikello soi. Tällä kertaa minulla ei ole ketään mukanani. Kun ne kysyvät, aion vastata, että Petra on vatsataudissa tai vesirokossa. Myyräkuumeessa.

”Oletko jo kuullut Annikan uutiset?” isä kysyy heti, kun alkusalaatti on syöty. Serkkuni Annika asuu Tuusulassa. Akne-Annika, muistan hänestä vain koko ajan pahenevan finniongelman. En ole kuullut Annikasta mitään vuosikausiin – enkä ole kiinnostunut.
    Ennen kuin saan vastattua, äiti kääntyy puhumaan minulle. Äidin henki haisee eltaantuneelta valkosipulilta. Miksei hän voi opetella käyttämään hammaslankaa?
    ”Annika saa ensi syksynä vauvan!” äiti huudahtaa. ”Vauvan. Eikö ole ihanaa? Vauvan!”
    Äiti näyttää onnelliselta. En minä tiedä, onko se ihanaa. Hiljaisuuteni tekee äidin neuvottomaksi. Hän vilkaisee isää kohti kuin pyytääkseen apua.
    Isä asettaa kädet ristiin ja suoristaa ryhtiään. Hän rykii merkiksi siitä, että aikoo nyt sanoa jotakin painavaa ja miehekästä. ”Me olemme äidin kanssa tässä puhuneet, että lapsi se on sellainen onni, että sen soisi kaikille ihmisille”, hän toteaa. ”Kaikille ihmisille.” He eivät siis vieläkään voi lausua ääneen sanaa lesbo. Se on mielenkiintoista, ottaen huomioon että heidän ainoa tyttärensä asuu naisen kanssa. Asui naisen kanssa. Asui ennen kuin kävi ilmi, että nainen oli riitaisa tuurijuoppo. ”Ja kun on lapsi, sitä ei koskaan ole yksin”, äiti jatkaa. Äiti ja isä siis haistavat ilmassa yksinäisyyden. Suojelevat vanhemmat ovat verikoiria.

Paluumatkalla sade on lakannut. Bussin ikkunassa siintää utuinen taivaanranta ja Hietaniemen hautausmaan kappeli. Jokainen kuolee yksin. Jotkut hankkivat lapsia lievittääkseen yksinäisyyden pelkoaan. Ennakoidakseen nurkan takana lymyävän tuntemattoman, täyttääkseen sen hoivalla ja rakkaudella. Annika tekee niin. Ehkä Stiina tekee niin. Kuvittelen Stiinan suuren vatsan kanssa, lyllertämässä eteenpäin intialaisen ashramin pihamaalla. Hän on hehkuvan onnellinen, syö vauvaa vahvistavia yrttejä ja verhoaa vartalonsa solmuvärjättyihin kankaisiin.
    Kampissa avaan kuvataidekerhon työhuoneen oven. Saan nukkua täällä öisin sillä aikaa kun me teemme Petran kanssa eroa. Huoneessa tuoksuu tärpätti, nurkkaan on asetettu pöytä ja sohva. Ympärilläni on tuskin koskaan ollut näin autiota.
    Istahdan kuluneelle nahkasohvalle ja tuijotan seinää. Sen keltainen, lohkeillut maalipinta hehkuu kevätillan valossa. Keltainen on Stiinan hiuksien väri. Keltainen on ruton väri. Myöhäiskeskiajalla laivat kiinnittivät mastoihinsa keltaisen lipun, jos miehistössä oli mustaa surmaa. Hengittäminen tuntuu kylmältä, kuin istuisin merenpohjassa lojuvan tynnyrin sisällä.

On pakko liikkua. On pakko lähteä pois. Vedän kengät takaisin jalkaani. Eerikinkadulla humalaiset teinitytöt huutavat ja riehuvat. ”Teinipillu saatana”, puliukko örisee talon kulmalla. Kävelen eteenpäin kuin robotti. Kevätillan pehmeys tekee kipeää iholla.
    Tarvitsen suljettuja tiloja. Kävelen Kampin keskukseen, K-marketin ovista sisään. Sen käytävillä asuu alkuilta, nuoret ja onnelliset ihmiset hamstraavat siideriä, he ovat menossa juhliin. Kuin ohjelmoituna ladon ostoskoriini kolme pakettia jäätelöä: lakritsia, suklaata ja tiikeriä. Levyllisen Geisha-suklaata ja kaksi einespizzaa. Tästä ei ole muuta reittiä ulos.

Veera Kataja