16. huhtikuuta 2010
Teksti:

Joskus oma ala löytyy suunnittelematta.
Niin kävi sarjakuvapiirtäjä Olli Hietalalle, jonka äiti sattui työskentelemään kemiläisellä paperitehtaalla.
Kotona riitti valkoisia aanelosia. Pieni Olli kömpi paperipinon kanssa parvisänkyynsä, piilotti paperit patjan alle ja piirsi arkin kerrallaan täyteen. Alkoi aikuisuuteen jatkunut piirtämisharrastus.
”Ala-asteella innostuin piirtämään mustekynällä pulpettiin. Joku halusi omaansa maalivahdin ja joku dinosauruksen. Kun opettaja huomasi, jouduin kavereiden kanssa putsaamaan niitä koulun jälkeen”, Hietala muistelee 15 vuotta myöhemmin tamperelaisessa kahvilassa.

Sarjakuvaan Hietalalla ei ollut erityistä paloa. Parikymppisenä media-assistenttina hän haki hetken mielijohteesta Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalle. Ville Rannan ja Keijo Ahlqvistin ohjauksessa Hietala löysi oman alansa ja tyylinsä.
”Ranta neuvoi, että pistele menemään luonnostelematta. Jos jotain menee pieleen, piirrä uusiksi.”
Rannan oppien mukaan tärkeintä oli piirtää säännöllisesti. Niinpä Hietala perusti sarjakuvablogin. Yli kolmen vuoden bloggaamisen sekä eri lehtiin ja antologioihin tehtyjen sarjakuvien jälkeen Hietala on vihdoin julkaissut esikoisteoksensa Lihan himon. Teos kertoo siitä, kuinka Hietala ryhtyi ensin kasvissyöjäksi ja sitten vegaaniksi.

Veganismin Hietala löysi sattumalta. Hän oli saanut syksyllä 2008 pohjoisesta tarpeekseen ja päätti ilman erityistä syytä muuttaa Tampereelle. Ystävä löysi Hietalalle kodin, ja kaupanpäällisenä tuli eläinperäisistä tuotteista kieltäytyvä kämppis.
Ymmärtääkseen kämppiksensä elämäntapaa Hietala keksi itselleen haasteen: hän olisi puoli vuotta kasvissyöjä ja kaksi kuukautta vegaani.
Lihasta ja maidosta luopumista vaikeampaa oli kohdata muiden reaktiot. Jotkut kokivat veganismin syytöksenä omaa elämäntapaansa kohtaan.
”Uskon, että moni kokee syyllisyyttä lihateollisuuden toiminnasta. Jotkut taas kokevat, että vegaanit nostavat itsensä jalustalle ja yrittävät kerätä karmapisteitä.”
Välillä Hietala huomasi olevansa itse ennakkoluuloinen. Ensimmäisenä jouluna isänsä luona hän söi tarjottua lihapataa. Vasta vuoden päästä hän uskalsi kertoa, ettei syö lihaa.
”Ajattelin, että mun isä on sellainen raksamiesjunttura, että on turha tehdä tästä numeroa. Mutta sitten se ihmettelikin, miksen ollut kertonut aiemmin. Ei se ollutkaan iso juttu.”

Haaste tuli ja meni, ja nykyisin Hietala kutsuu itseään kotivegaaniksi. Kotiin hän ostaa soijamaitoa, mutta kahvilassa kelpaa tavallinen latte.
Lihan himo jatkaa blogista tuttua omaelämäkerrallista tyyliä. Hietala ei päästä tuttaviaan helpolla. Läheiset muuttuvat kärjistetyiksi karikatyyreiksi, jotka eivät aina ole mairittelevia. Poikaystävä haluaa tietää etukäteen, jos Hietala piirtää tämän töihinsä.
Vaikka sarjakuva löytyi suunnittelematta, enää Hietala ei anna elämän vain kuljettaa. Hän alkaa pian tehdä Taideteollisen korkeakoulun ennakkotehtäviä.

Heini Maksimainen

Kuka?

Olli Hietala, 24
Asuu satavuotiaassa puutalossa Tampereen Hyhkyssä.
Valmistunut media-assistentiksi ja opiskellut Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalla.
Yöpöydällä Jonathan Safran Foerin Eating animals.
Vuonna 2020: ”Olen julkaissut tosi pitkän kirjan ja olen onnellinen.”