05. helmikuuta 2010
Teksti:

Tampereen yliopistollisen sairaalan bussipysäkiltä nousee kyytiin keski-ikäinen mies. Oranssinkirjavat housut, maihinnousukengät ja niittitakki tekevät hänestä punkkarin perikuvan, vaikka olemus ei olekaan kiljun kyllästämä.
”Arvaapa, kuka tuo on”, kysyy bussissa matkustava tamperelaisopiskelija saksalaiselta kaveriltaan.
Saksalaistyttö huomaa, että kengät näyttävät kalliimmilta kuin punkkareilla yleensä, mutta hän ei osaa lokeroida miestä sen tarkemmin.
”Se on vuoden suomalainen professori.”
Molekyylibiologian professori Howard Jacobs ei halua tehdä ulkonäöstään numeroa, mutta ei voi mitään sille, että kaikki kiinnittävät siihen huomiota.
Numeroa Jacobs ei tee itsestään muutenkaan. Haastattelussa hän varmistaa jokaisen vähänkään henkilökohtaisen kysymyksen jälkeen, että se todellakin koskee juuri häntä.
”Personally?”
Niin, niin!
Silti Jacobs onnistuu aina kääntämään puheen itsensä ulkopuolelle, yleisemmälle tasolle. Sanottavaa hänellä riittää.
Jacobs ehkä muistetaan maihareista Linnan juhlissa, mutta hänet kutsuttiin juhliin ihan oikeista syistä. Vuoden professorina mitokondrioiden eli solujen energianlähteiden tutkija kokee olevansa suomalaisen tieteen virallinen puolestapuhuja.

Lontoo, 1967. Kun luokkatoverit lukevat sarjakuvia, 12-vuotias Howard Jacobs ahmii toisenlaisia opuksia. Ne käsittelevät fysiikkaa, tähtitiedettä, biologiaa ja kemiaa.
Yksi kirja muuttaa hänen elämänsä.
Steven Rosen teoksessa The Chemistry of Life kerrotaan, ettei kemia ei ole vain abstrakteja molekyylejä, vaan jotain, mikä ilmenee jatkuvasti elävissä olennoissa, ihmisissä, eläimissä ja kasveissa.
Ajatus sytyttää valtavan innostuksen, jonka kipinä palaa edelleen 40 vuoden kuluttua. Jacobs tekee päätöksen: hänestä tulee luonnontieteilijä.
Päämäärä tulee lähemmäs vuonna 1974, kun Jacobs aloittaa opinnot Cambridgen yliopistossa. Toisena opiskeluvuotenaan Jacobs muuttaa keskiaikaiseen opiskelija-asuntolaan, jossa pitää kävellä sata metriä päästäkseen vessaan.
Jacobs on mukana opiskelijapolitiikassa. Hän valitsee ehdokkaita ja suunnittelee kampanjoita. Niissä otetaan kantaa muun muassa opiskelijaedustukseen yliopiston hallinnossa ja opiskelijaäitien asemaan.
Jabobs näkee, miten eri alojen professorit lounastavat yhdessä, mutta eivät koskaan ymmärrä, että on olemassa myös yliopiston ulkopuolinen maailma.
Päästyään itse professoriksi, Jacobs tekee toisin. Hän käy baarissa kavereiden kanssa, kuuntelee punkkia ja keskustelee maailman ongelmista ihmisten kanssa, joilla ei ole mitään tekemistä yliopiston kanssa.
Hän on tyytyväinen, että opiskeli aikana, jolloin yliopistossa oli aikaa muuhunkin kuin opiskeluun.
”Vaikka tunkee aivoihinsa miten paljon faktatietoa tahansa, ei pysty käsittelemään tietojaan luovasti, jos ei ole kokemuksia tieteen ulkopuolelta.”

Juliste on miehen kokoinen. Lähempää katsottuna se osoittautuu suurennokseksi Tampereen yliopiston julkaiseman Aikalainen-lehden kannesta. Kuvassa poseeraa Jacobs kirkkaansinisen kuplavolkkarin vierellä.
Kupla on kulkenut professorin kanssa pitkän matkan.
Sen ratin taakse hän ahtautui Glasgow`ssa talvella 1996 ja lähti ajamaan Skotlannin ja Englannin halki. Autolautta vei miehen ja kuplan Göteborgiin. Ajo Tukholmaan kesti koko päivän. Yö kului taas laivassa. Seuraavana aamuna kupla pörisi jo Tampereen talvisilla kaduilla.
Perille päästyään Jacobs otti ensimmäisen lennon takaisin Glasgow`hun. Kyse ei ollut siitä, että professori olisi tullut katumapäälle. Koko muuttokuorma ei vain mahtunut pikkuruiseen autoon matkalla pohjoiseen.
Pohjoinen. Sitä Jacobs rakastaa.
Mary Shelley on kirjoittanut, että pohjoinen on tuntemattoman metafora. Meidän ihmisten on mentävä kohti tuntematonta, jotta oppisimme tuntemaan itsemme. Siitä on kyse myös tieteessä. Pohjoinen ja tiede ovat samanlaisia pakkomielteitä.”
Juuri noihin aikoihin pohjoinen ja tiede kietoutuivat Jacobsin elämässä tiukasti toisiinsa. Pois Skotlannista ajoi paperien pyörittely, joka vei jatkuvasti enemmän aikaa tutkimustyöltä Glasgow`n yliopistossa. Byrokratiaa lisättiin samaan aikaan kun yliopiston rahoitusta vähennettiin, aivan kuten Suomessa nyt, Jacobs huomauttaa.
”Uudistukset pilataan leikkaamalla resursseja ja lisäämällä täysin turhaa byrokratiaa. Jos haluaisin kerätä rahaa, työskentelisin hyväntekeväisyysjärjestössä.”
1990-luvulla oli toisin. Suomi rämpi syvässä lamassa, ja tiedettä ja teknologiaa pidettiin ainoina keinoina nousta kriisistä. Vaikka rahaa oli vähän, sitä annettiin yliopistoille.
Sana tieteen ihmemaasta kantautui Jacobsin korviin. Vielä jossakin saattoi tehdä riippumatonta ja vapaata tutkimusta. Se sai hänet ottamaan pestin Tampereelta ja pakkaamaan kuplavolkkarin.
Vuonna 2010 Jacobs ajaa yhä samalla kuplalla, mutta tieteessä hän vannoo muutoksen nimiin. Hän uskoo muutoksen ruokkivan luovuutta.
Jacobsin elämässä muutto Suomeen toi paitsi luovuutta myös menestystä. Tampereella Jacobs on muun muassa löytänyt miesten hedelmättömyyteen vaikuttavan geenin. Hänen tutkimusyksikkönsä on valittu kansalliseksi huippuyksiköksi ja palkittu Euroopan arvostetuimmalla tiedepalkinnolla.
Opiskelijoiden keskuudessa Jacobs tunnetaan erittäin vaativana opettajana, joka teetättää paljon työtä.
Monet pitävät hänen kurssejaan parhaimpina.

Oman tutkimuksen kukoistus ei riitä Jacobsille. Hän haluaa nostaa koko suomalaisen tieteen samalle tasolle.
Kun Jacobs tuli Tampereelle, hänen laboratorionsa väki tuntui muodostavan puolet kaupungin ulkomaalaisväestöstä.
Yksikkö on yhä Tampereen yliopiston kansainvälisimpiä, mutta se ei riitä.
Jacobs haluaisi Suomeen samanlaisen järjestelmän kuin Yhdysvalloissa. Siellä ei pidetä outona, jos suurin osa Kalifornian yliopiston professoreista on kotoisin New Yorkista, Alabamasta tai Kiinasta.
”Suomessa ihmeteltäisiin yhä, jos suurin osa professoreista olisi muualta kuin Suomesta.”
Suomeen muuton tiellä on tunnetusti esteitä: vaikea kieli, korkeat elinkustannukset, kylmä sää ja tuppisuiset ihmiset. Jacobsin mielestä ne ovat triviaaleja asioita, jotka voidaan voittaa.
Siihen tarvitaan kolme asiaa.
Ensinnäkin rahaa. Tutkijan pitää voida palkallaan ostaa perheelleen talo, kartuttaa eläkettä ja elää kaikin puolin tavallista elämää.
”Suomessa tarvitaan siis käytännössä maailman korkeimmat palkat”, Jacobs täräyttää.
Lisäksi tarvitaan ihmisiä, jotka raivaavat esteitä muuton tieltä: auttavat löytämään asunnon, työtä puolisolle ja koulun lapsille.
Kolmannella vaatimuksellaan Jacobs sohaisee tietoisesti muurahaispesään.
”Englannista on tehtävä opetuskielenä sääntö, ei poikkeus.”
No huh!
Professori ottaa esimerkin Kataloniasta, missä kaiken yliopisto-opetuksen on oltava katalaaniksi.
”Se on varmasti ylpeydenaihe katalonialaisille, mutta samalla se eristää heidät muusta maailmasta.”
Suunnitelma kuulostaa selvältä, mutta mistä siihen saadaan rahat?
”Veroista.”
Jacobs ei usko lukukausimaksuihin. Maksut sulkevat akateemisen maailman ovet monilta. Köyhille opiskelijoille ei ole tarpeeksi stipendejä, ja stipendit leimaavat niitä saavat köyhiksi.
”Lukukausimaksuista ei saada koskaan tarpeeksi rahaa. Niitä on vaikea korottaa erityisesti vaikeina aikoina, jolloin rahalle olisi eniten käyttöä.”
Niin kuin nyt. Jacobsin mielestä Suomen hallituksen pitäisi juuri nyt antaa yliopistoille lisää rahaa. Suomi on pieni maa, jolla ei ole merkittäviä luonnonvaroja. Suomalaisten aivot ovat sen suurin vahvuus.
”Koska meillä on maailman paras lukiokoulutus, meillä pitäisi olla myös maailman paras yliopistokoulutus. Silti Helsingin yliopisto on ainoa suomalainen yliopisto maailman 500 parhaan joukossa, ja se on sijalla 79. Se on merkki siitä, että järjestelmä ei toimi.”
Vaikka Jacobs kritisoi suomalaista tiedepolitiikkaa monesta asiasta, puheita huippuyliopistosta hän ei vastusta.
Hänen mielestään ei kerta kaikkiaan ole mitään järkeä tehdä muuta kuin huipputiedettä.
”Mitä muuta tiedettä edes on olemassa? En minä ainakaan halua tehdä kakkoslaadun tiedettä.”

Anna-Sofia Berner
Kuva Teemu Granström

KVG: Maiharimokaaja

Jos Googlea on uskominen, on Vuoden professorin titteli Howard Jacobsin suurin saavutus. Jacobs ei kuitenkaan halua kantaa arvonimeä yksin.
”Se on tunnustus työlleni, tiimilleni, perustutkimukselle ja ennen muuta mitokondrioille.”
Hänellä ei ole mitään arvonimen tuomaa mediahuomiota vastaan – kunhan se ei keskity vain epäolennaisuuksiin, kuten musiikkimakuun, vaatteisiin ja hiustyyliin. Huomion myötä Jacobs pääsee puhumaan tieteestä ja tiedepolitiikasta aiempaa suuremmalle yleisölle.
”Tittelin elitismi tuntuu vähän epämukavalta. Se ei ole kovin punkia. Mutta sen tuoma vastuu on pientä epämukavuutta tärkeämpää.”
Epäolennaisuuksiin keskityttiin sen jälkeen, kun Jacobs ilmestyi Linnan juhliin kiltissä ja maihareissa. Muun muassa Me Naiset esittelee nettisivuillaan Jacobsin ”Linnan juhlien kootuissa etikettimokissa”.
Jacobsin mielestä asun saama huomio meni överiksi. Hän uskoo ainakin presidentin arvostaneen sitä, että hän tuli paikalle omana itsenään.
Etkö muka yhtään nauttinut herättämästäsi pahennuksesta?
”No ehkä vähän”, professori virnistää.