05. helmikuuta 2010
Teksti:

Valmistuin yliopistosta, mutta tahdoin oppia lisää. Olen ollut runsaan vuoden ajan iltaisin tv- ja radiotyön aikuisopiskelija.
    En tiedä, onko eron syynä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välinen ero vai ensimmäisen ja toisen tutkintoni väliset vuodet. Joka tapauksessa ymmärrän vasta nyt, mitä portfoliosukupolvella oikein tarkoitetaan.

Yliopisto-opintojen alussa istuin kiltisti luennolla ja kuuntelin, mitä professorit kertoivat Thomas Hobbesin, John Locken ja Jean-Jacques Rousseaun ajatuksista. Innokkaimmat luennoijat yrittivät kannustaa meitä teoreettiseen väittelyyn.
    Nyt opintojeni keskipisteenä on maailman kiinnostavin ajattelija. Siis minä.
    Miten tän koin, mitä tästä sain, miltä musta tuntui, kun opin.
    Muutoksessa on toki paljon hyvää. Jatkuva oman oppimisen ja ammatillisen kehityksen miettiminen kasvattaa työelämään keskustelutaitoisia, heikkoutensa ja vahvuutensa tarkoin tuntevia, itseään kehittäviä ja osaamisensa tuotteistamiseen kykeneviä yksilöitä.
    Mutta olisihan se kieltämättä ollut aikamoinen yllätys, jos emeritusprofessori Tuomo Martikainen olisi yhtäkkiä kysynyt luennolla, että miltäs teistä nyt tuntuu, kun John Stuart Millillä oli tällainen kela. Että mitä se niinku teille antaa?

Viime aikoina olen tuijottanut omaa napaani tavallistakin enemmän. Sen takana majaileva vauva on vienyt itsetutkiskelun uusille kierroksille.
    Sukupolveni on saanut tottua kaikenlaisiin solvauksiin, joiden keksijöillä on ollut apunaan rikas mielikuvitus ja lennokas verbaliikka. Milloin olemme pullamössöjä, milloin vaadimme kaikkea mulle heti nyt. Uusin muotihokema on, että vanhemmuus on hukassa.
    En osaa sanoa, pitääkö väite paikkansa, mutta itse näen ympärilläni vain ihmisiä, jotka tuntuvat ainakin etsivän vanhemmuuttaan vimmatusti.
    Eräs kolmekymppinen tuttavani, pienen lapsen isä, on sanonut, ettei vanhemmuus ole taatusti koskaan ollut yhtä itsereflektiivistä. Hän on varmasti oikeassa. Nuoret portfoliovanhemmat pohtivat jatkuvasti onnistumistaan isänä ja äitinä.

Kävin syksyllä synnytysvalmennuksessa, jota nykyään kutsutaan perhevalmennukseksi. Olin saanut amerikkalaisista elokuvista käsityksen, että valmennuksessa opastettaisiin, miten lapsi ponnistetaan maailmaan. Tiedättehän: puhkumista, hengitysharjoituksia ja sellaista.
    Kattia kanssa.
    Meidät jaettiin ryhmiin ja kehotettiin keskustelemaan siitä, miltä lähestyvä synnytys meistä oikein tuntuu.
    Sen me kaikki osasimme sujuvasti. Tietenkin.

Veera Luoma-aho
Kirjoittaja on äitiysvapaalla oleva Ylioppilaslehden päätoimittaja.