22. tammikuuta 2010
Teksti:

Vaalealle paperille on painettu neljä värikästä, päällekkäistä suorakulmaa, jotka ovat ikään kuin haljenneet keskeltä.
Minusta ne näyttävät joltain rikkinäiseltä: hajaantuneilta palapelin paloilta tai murretuilta lääketableteilta.
Mainostoimisto on nähnyt logon toisin. Sen mielestä palasten väliin muodostuu polku. Alin, tummanharmaa palikka on rikos. Sininen palikka kuvaa seuraamusta, siis rangaistusta rikoksesta. Vihreä palikka on vapautumisvaihe – ja ylin, keltainen palikka on valoisa tulevaisuus.
Palikoiden murroskohtaan jäävä railo symboloi polkua vapauteen.
Se on Rikosseuraamuslaitoksen tehtävä.
Ylevää.

Uutta, monitulkintaista palikkalogoa esittelee minulle työhuoneessaan Helsingin Hietalahdessa Rikosseuraamuslaitoksen pääjohtaja Esa Vesterbacka.
Ulkona on tammikuinen pakkaspäivä, ja Vesterbackan johtama laitos on ollut olemassa viikon.
Vuodenvaihteessa rikosseuraamusvirasto, kriminaalihuoltolaitos ja vankeinhoitolaitos yhdistyivät yhdeksi uudeksi laitokseksi. Sen toivotaan pystyvän toteuttamaan entistä paremmin vuonna 2006 voimaan tulleen vankeinhoitolain tavoitteita.
Ja niitähän riittää.
Yksi vankeinhoidon tavoite on tietenkin se, että vankilat estävät vankia tekemästä rikoksia vankeusaikanaan. Se on tehtävistä ehkä helpoin.
Haastavampaa on, että uusi lainsäädäntö korostaa entistä selvemmin, että vankilan tulee lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan. Suomalaisen vankeinhoidon pitää jatkossa vähentää tehokkaammin uusintarikollisuutta, edistää vangin elämänhallintaa ja sijoittumista yhteiskuntaan.
Periaate on, että olot vankiloissa vastaisivat mahdollisimman pitkälle yhteiskunnassa vallitsevia yleisiä elinoloja. Vangilla pitää olla mahdollisuus ylläpitää vankilassa terveyttään ja toimintakykyään, ja vangin vapaudenmenetyksestä koituvia haittoja on pyrittävä estämään.
Yhtälö kuulostaa aika vaikealta.
Niin, tietenkin vankeuden pitää samalla olla myös rangaistus.

Vankeinhoidolle asetettujen tehtävien toteuttamista mutkistaa, että toistaiseksi kukaan ei oikein osaa mitata vankiloiden onnistumista.
Tiedetään, että suomalainen vankeinhoito toimii ilmeisesti paremmin kuin monessa muussa maassa. Kansainvälisissä piireissä moni tuntee etenkin Tapio Lappi-Seppälän tutkimukset. Niissä esitellään muun muassa pohjoismainen vertailu, joka näyttää, kuinka vankien määrä oli vielä 1950-luvun Suomessa muuta Skandinaviaa huomattavasti korkeampi.
Vankien määrä saatiin laskettua suurin piirtein yhtä alhaiseksi, mutta rikosten määrä ei kasvanut Suomessa sen kiivaammin kuin muissakaan Pohjoismaissa. Tutkimusta on käytetty yhtenä esimerkkinä siitä, ettei vankien määrällä näytä olevan juuri vaikutusta yhteiskunnassa tehtyjen rikosten määrään. Ainakin jotain on tehty oikein.
Jos haluaa tietää, miten suomalainen vankeinhoito vaikuttaa vankeihin, avuksi ei tunnu löytyvän selkeitä mittareita eikä tutkimustuloksia.
Ei auta kuin ottaa kartaksi uusi logo ja lähteä seuraamaan polkua vapauteen.

Palikka 1: Rikos

Kaikki lähtee rikoksesta. Niitä tehdään Suomessa kohtuullisen vähän.
”Meillä on vähän vankeja ja vähän rikoksia, ja aika harva voi pitää sitä huonona asiana. Itse yritän pitää tilanteen tällaisena, niin paljon kuin siihen vain voin vaikuttaa.”
Näin kiteyttää kriminaalipoliittisen linjansa oikeusministeriön kriminaalipoliittisen osaston päällikkö Jarmo Littunen.
2000-luvun puolivälissä kehitys näytti luisuvan toiseen suuntaan. Vankimäärä kasvoi selvästi ja tasaisesti koko vuosituhannen alun. Nyt se on saatu taas laskuun. Keskivankimäärä on alle 3€‰500, kun se vuonna 2005 oli pahimmillaan lähes 3€‰900.
”Silloin alkoi olla paikoista pulaa, ja vankilat olivat yliasutettuja. Henkilöstöä oli l­iian vähän, eikä se oikein jaksanut. Tilanne oli hyvää vauhtia kriisiytymässä.”
Littusen mukaan vankimäärän kasvu ei liittynyt niinkään rikosten määrän kasvuun, vaan tiukentuneisiin asenteisiin.
”Vankiluvun nousu sattui yhteen sen kanssa, että muutama kriminaalipoliittinen vaikuttaja esitti mielipiteitä liian matalasta rangaistustasosta”, Littunen uskoo.
Vankimäärän kasvu johtui myös siitä, että väkivalta- ja huumerikoksia tehtiin entistä enemmän. Onneksi osassa rikoslajeja rikosten määrä on myös laskenut.
Esimerkiksi moottorikulkuneuvon käyttövarkauksia – siis tuttavallisemmin autovarkauksia – tehdään huomattavasti entistä vähemmän.
Kerrankin johonkin asiaan on ihanan yksinkertainen selitys: elektroniset ajonestojärjestelmät ovat yleistyneet.
Teknologia on siis voittanut! Spontaanisti elämäänsä vauhtia kaipaava varas ei osaa enää murtautua autoon.

Millaiset ihmiset rikoksia sitten tekevät?
Ehkä helpointa on käsitellä heitä numeroina ja tilastoina:
Vankien keski-ikä on 35 vuotta. Kaksi kolmasosaa heistä on naimattomia. Vain kuusi prosenttia vangeista on naisia, mutta heidän rikoksensa ovat keskimääräistä rajumpia. Naisvangeista neljännes on tuomittu henkirikoksesta tai sen yrityksestä.
Ulkomaalaisia vangeista on alle kymmenen prosenttia.
Elinkautisvankeja on noin viisi prosenttia. 2000-luvulla heidän määränsä on yli kaksinkertaistunut, mikä johtuu osaksi asiantuntijoiden muuttuneesta linjauksesta syyntakeisuuden määrittelemisessä. Suurta osaa henkirikoksiin syyllistyneistä, joita ennen pidettiin alentuneesti syyntakeisina, pidetään nyt täysin syyntakeisina. Rangaistusten suhteen tämä tarkoittaa määräaikaisen vankeuden sijasta elinkautista.
Noin 90 prosenttia vangeista saa jonkinlaisen psykiatrisen diagnoosin. Yleisimpiä niistä ovat päihderiippuvuudet ja persoonallisuushäiriöt. Myös tarkkaavaisuushäiriöiden määrä on korkea.
Psykiatrisen vankisairaalan vastaavan ylilääkärin Hannu Lauerman mukaan joka kolmannella vangilla on dysleksia, eli vaikea neurologinen luku- ja kirjoitushäiriö, ja joka toisen vangin luku- tai kirjoitustaito on heikko.
Sen sijaan ”tyypillisiä” mielisairauksia, kuten skitsofreniaa ja maanis-depressiivisyyttä, ei vangeilla ole juuri sen enempää kuin siviileillä.
Vankiloiden tehtäviä vaikeuttaa, että vangit ovat keskimäärin aika surkeassa kunnossa. Ei ole kärjistys sanoa, että etenkin vankilakierteeseen joutuneet vangit ovat Suomen sairainta, köyhintä ja syrjäytyneintä väestönosaa.
Viime vuosina vankiaines on huonontunut entisestään. Tosin Jarmo Littunen ei halua käyttää sanaa vankiaines – hänestä vangeista pitää puhua ihmisinä.
”Vangit ovat muuttuneet kymmenessä vuodessa. Hyviä ammattimiehiä, kunnon rattijuoppoja ja varkaita, jotka osaavat tehdä käsillään jotain, on entistä vähemmän. Nykyään entistä useammat ovat syrjäytyneitä ja moniongelmaisia, jotka eivät koskaan ole tehneet töitä.”
Osaksi siitä syystä Littunen ei usko, että rangaistustason nostaminen vähentäisi rikoksia. Samaa mieltä ovat miltei kaikki asiantuntijat.
”Rangaistustason nostaminen ei vaikuta kuin korkeintaan hetkellisesti. Kriminaalipolitiikkaa kiristämällä saadaan vain lisää vankeja ja lisää ongelmia. Vaistonvaraisesti monet ihmiset ajattelevat, että kovennetaan, kovennetaan, se hillitsee. Mutta kun se ei vain ole niin.”
Jotainhan rikoksia tehneille ihmisille on silti pakko tehdä.

Oikeastaan ei ole itsestään selvää, että rankaisemme toisiamme juuri vankilalla. Suomeenkin rakennettiin nykyaikainen vankilaverkko vasta 1800-luvun lopussa, ja samalla vapausrangaistuksesta tuli ensisijainen rangaistusmuoto.
Pitkään käytössä oli muita keinoja: silpominen, häpeärangaistukset tai karkottaminen Siperiaan.
Miksi meillä oikein on vankiloita?
Jarmo Littunen ei pidä kysymystä typeränä, vaan vääntää vankiloiden idean rautalangasta.
Se menee jotakuinkin näin:
Peruskestävä syy on, että on ihmisiä, jotka ovat vaaraksi muille, eikä heitä saada lopettamaan rikoksia.
Heidät pitää siis saada jollain tavalla eristetyksi yhteiskunnasta. Lisäksi vankeudella on stigmatisoiva leima, joka vaikuttaa yleiseen moraaliin.
Kansalainen sisäistää tämän moraalin ja pidättäytyy tekemästä tekoja, joita saattaisi tehdä muuten – kännipäissään tai pöllöyksissään, kuten Littunen asian ilmaisee. Tätä kutsutaan rangaistusten yleistäväksi vaikutukseksi.
”Näistä kahdesta syystä emme pääse vankiloista koskaan eroon.”
Uskotaan.

Tätä nykyä Suomessa on 26 vankilaa. Vankilat ovat joko suljettuja vankiloita tai avolaitoksia. Jälkimmäiset ovat säännöiltään vapaampia, ja niihin sijoitetaan suhteellisen helppoja tapauksia: työhön tai kuntouttavaan toimintaan osallistuvia vankeja, joiden ei oleteta karkaavan.
Avovankilassa vangit sitoutuvat myös valvottuun päihteettömyyteen.
Suljetut laitoksetkin ovat keskenään erilaisia, kertoo Jarmo Littunen. Hänestä se on rangaistusten tasavertaisuuden kannalta ongelma.
Ei ole oikein, että rangaistus saattaa olla hyvinkin erilainen riippuen siitä, missä vankilassa sitä suorittaa.
Esimerkiksi lomille pääsemiseen vaikuttavat vankilanjohtajan linjaukset ja vankilakulttuuri.
”Toisissa vankiloissa on kuripainotteinen järjestysajattelu, toisissa ajatellaan, että lomilla saadaan paljon hyvää aikaan”, Littunen selittää.
Vankilomista vitsaillaan ja niitä arvostellaan nykyäänkin, mutta kovinta kritiikki oli 1970-luvulla.
”Aina joskus joku lomalainen jää palaamatta ja pahimmillaan tekee rikoksen. Aikoinaan niitä kutsuttiin K. J. Långin mukaan Långin longeiksi, pidennetyiksi vankilalomiksi. Niistä tuli ankaraa arvostelua.”

Niin, K.€‰J. Lång.
Entisellä, jo edesmenneellä vankeinhoidon ylijohtajalla oli vahvat, liberaalit näkemykset ja selkeä linja. Lisäksi hän oli tehtävässään pitkään ja esiintyi runsaasti julkisuudessa. Se johti siihen, että valtaa kasautui hurjasti yhdelle ihmiselle.
”Koko touhu henkilöityi häneen kauhean vahvasti. Nykyään julkisuusvastuu on jakaantunut, ja ministeri joutuu esiintymään paljon näissä asioissa”, Littunen miettii.
Ehkä juuri Långin pitkän varjon takia suomalainen vankeinhoito tuntuu nykyään vähän hahmottomalta. On vaikeaa nähdä, kuka vetää sen linjat ja piirtää visiot. Kuka päättää, millaisia suomalaiset vankilat ovat?
Vastaus on aika yksinkertainen. Suomalaisen vankeinhoidon linjat ja raamit päättää eduskunta. On vain yksi ongelma: vankeinhoito ei juuri kiinnosta poliitikkoja.
Ymmärtäähän sen. Kuka nuori poliitikko ottaisi vaaliteemakseen vankiloiden tilan, kun ääniä saa paljon helpommin vaikkapa terveydenhuollolla, päivähoidolla tai maahanmuutolla?
”Kun joku innokas nuori kansanedustajaehdokas menee tupailtaan tai työväentalolle ja sanoo, että nyt laitetaan vankien asiat kuntoon, ei sillä kerätä ääniä. Kun poliisi sen sijaan sanoo, että nyt tarvitaan lisää rahaa, kyllä ne sen yleensä saavat”, Littunen sanoo.
Jos poliitikkoja ei joku asia nappaa, valta valuu yleensä virkamiehille.
Julkisessa keskustelussa äänen saavat yleensä ne, jotka vaativat pidempiä rangaistuksia. Vankeinhoidon vastaavilla tahoilla, kuten Rikosseuraamuslaitoksella, on käsissään uusin tutkimustieto, mutta ei riittävästi rahaa eikä resursseja. Niitä eduskunnasta ei tipu.
Pääjohtaja Esa Vesterbacka muistuttaa, että muutama vuosi sitten uudistunut vankeinhoitolaki hyväksyttiin eduskunnassa silti yksimielisesti.
”Kansan syvät rivit tai sellaisina esiintyvät ovat sitä mieltä, että otetaan käyttöön kuolemanrangaistus tai pannaan rikolliset koppiin ja syötetään, jos muistetaan. Silti on ajateltava, että kansanedustuslaitos todella edustaa kansaa, ja siellä vankeinhoitolaki on hyväksytty”, Vesterbacka sanoo.
”Me täällä olemme oikeusministeriön ohjauksessa oleva laitos, joka toteuttaa eduskunnan ja oikeusministeriön yksimielisesti linjaamaa kriminaalipolitiikkaa. Se ei toki estä sitä, että aina kun jotain tapahtuu, joku poliitikko nostaa esiin, että miten tämä on mahdollista.”


Hämeenlinnan vankilan johtaja Tuomo Kärjenmäki esittelee eristysselliä, johon vanki voi joutua sääntörikkomuksen vuoksi.

Palikka 2: Rangaistus

Se on ihan tavallinen sininen muoviämpäri.
Sitä pitää kädessään Hämeenlinnan vankilan johtaja Tuomo Kärjenmäki.
Sininen ämpäri ei kuitenkaan ole ihan tavallinen. Koska mediaan mahtuu yleensä yksi asia kerrallaan, ämpäriin kiteytyy koko viime aikojen julkinen keskustelu suomalaisesta vankeinhoidosta.
Vankeinhoidossa muoviämpäriä kutsutaan jostain syystä paljuksi.
”No, palju on siis ämpäri. Yön aikana asiat­ tehdään siihen. En tiedä, onko missään tällaista systeemiä, että pitää ämpäriin päästää”, Kärjenmäki tuhahtaa.
Hämeenlinnan vankilan selleissä ei toisin sanoen ole wc-pönttöä, vaan ämpärit, joihin yöllä virtsataan ja ulostetaan. Siksi niitä kutsutaan paljuselleiksi. Paljusellejä on suomalaisissa vankiloissa jäljellä nelisensataa.
Kansainväliset tahot, kuten kidutuksen ja epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen estämiseksi toimiva eurooppalainen komitea CPT ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, ovat huomauttaneet Suomen paljuselleistä.
Erityisen nöyryyttävänä pidetään sitä, että jos sellissä asuu tilanpuutteen vuoksi kaksi vankia, he joutuvat tekemään asiansa ämpäriin toisen läsnä ollessa.
Paheksuntaa on herättänyt myös se, että paljuselliongelma on suurin Hämeenlinnassa, jossa on myös äitien ja lasten osasto.
Hämeenlinnassa koko paljuselliasiaan ollaan jo vähän kyllästyneitä.
”Kyllähän tämä lahoaa käsiin koko talo. En usko, että missään muussa työpaikassa siedettäisiin tällaisia olosuhteita. Tämä keskustelu kärjistyy paljuselleihin, mutta kyllä täällä tarvittaisiin esimerkiksi erilaisia, tarkoituksenmukaisempia tiloja”, Kärjenmäki sanoo.
Viimeksi paljusellit nosti esiin tämän vuoden alussa eduskunnan oikeusasiamiehenä aloittanut Petri Jääskeläinen.
”Voi sanoa, että paljuselliasiassa ihan jokainen päivä on liikaa. Yleensä kansainvälinen huomio saa Suomen ryhtymään toimenpiteisiin, mutta tässä tapauksessa sekään ei ole auttanut”, Jääskeläinen sanoo työhuoneessaan eduskunnan Pikkuparlamentissa tammikuussa.
Paljusellit eivät ole Jääskeläisenkään mukaan kaikkein suurin ongelma.
”Ongelmia on paljon. On rakenteellisia, laitoskantaan liittyviä ongelmia. On asenteisiin ja kulttuuriin liittyviä ongelmia. Nekin kiertyvät usein voimavaraongelmiin.”
Jääskeläisen mukaan vankiloiden yliasutus ja tilanahtaus aiheuttavat vankiloihin turhia jännitteitä.
”Ehkä pahin loukkauksista on se, että tietyille vankiryhmille ei pystytä järjestämään toimintaa ja he ovat 23 tuntia vuorokaudesta lukittuna selliin.”
Jääskeläisestä vankiloiden perusasetelma kulkee vankien oikeuksien ja vankiloiden turvallisuuden välillä. Yleensä vankilaturvallisuus vie voiton.
Vankiloiden kulttuurien ja asenteiden lisäksi kyse on koko Suomen yleisistä asenteista.
”Sitä tietenkin toivoisi oikeusasiamiehenä, että Suomi olisi etulinjassa näissä asioissa, mutta esimerkiksi paljuselliasiassa Suomi jää minimistandardienkin alapuolelle. Ihmisoikeusajattelu on vielä aika nuorta Suomessa”, Jääskeläinen sanoo.

Hämeenlinnan vankilan ympärillä ei ole muureja. Se näyttää avoimemmalta ja miellyttävämmältä paikalta kuin vanhat, Sörkan kaltaiset vanhat, punatiiliset vankilat korkeine muureineen.
Sisätiloiltaan vankila on aika karu, mutta muistuttaa silti enemmän nuhjuista yläastetta kuin synkkää vankityrmää.
Tuomo Kärjenmäelle Hämeenlinnan vankila on neljäs johdettava.
”Tämä on aika mielenkiintoinen paikka. Täällä on miehiä ja naisia, on vankiäitien lapsia ja on vankisairaala.”
Hämeenlinnan vankilassa eletään, sairastetaan, toisinaan kuollaan – ja melko usein synnytään.
Ei ole harvinaista, että vangit salaavat raskautensa. Kaikki eivät halua raskauden takia päihteettömälle osastolle, vaan viimeiseen asti käyttää päihteitä.
”Pyrimme suojelemaan lasta. Nämähän eivät välttämättä ole mitään huippuäitejä, koska ovat vankilassa. Toisaalta elämä saattaa siviilissä olla hyvinkin huonoa. Täällä turvataan sentään rauha.”
Vankilassa tehdään myös töitä. Vangit muun muassa nikkaroivat pihakalusteita ja leikkimökkejä, verhoilevat kalusteita, valmistavat rekisterikilpiä ja harjoittavat maataloutta.
Työstä maksetaan 70-90 senttiä tunti, joskus harvoin yli euron. Suljetuissa vankiloissa ei saa pitää rahaa. Palkka maksetaan vangin henkilökohtaiselle tilille. Sillä voi ostaa esimerkiksi tupakkaa ja karkkia kanttiinista.
Kärjenmäkeä harmittaa suuren yleisön käsitys siitä, että vankilat ovat lomakoteja.
”Ei kukaan tällaisessa paikassa halua olla eikä vankilassa ylipäätään. Kuka tuollaisessa pienessä sellissä haluaisi olla? Se on jotain vanhaa ajattelua.”

Palikka 3: Vapautuminen

Uuden vankeushoitolain mukaan vankiloiden pitäisi tukea vankien tietä vapauteen.
Eivätkä kaikki vangit vapautumisensa jälkeen suinkaan palaa vankilaan.
Usein luullaan, että vankilakierre on yhden vankilakeikan jälkeen todennäköinen.
Todellisuudessa uusintarikollisuuden luvut eivät ole aivan toivottomia. Ensikertalaisista noin 35-40 prosenttia palaa vankilaan.
Sehän tarkoittaa, että yli 60 prosenttia ei palaa!
Vuosittaisista vankiluvuista laskettuna se tarkoittaa myös, että noin prosentti suomalaisista on ollut joskus vankilassa. Se kuulostaa aika hurjalta.
Mutta mitä useammin vankilaan joutuu, sitä varmemmin sinne aina palaa. Joka viides vanki on ollut vankilassa vähintään kahdeksan kertaa.
Tuomo Kärjenmäen mukaan vankien terveydenhuollossa käytetään välillä vankien jaottelua kolmeen ryhmään: sad, mad ja bad.
”On masentuneet, perinteiset hullut ja kolmantena pahat. He ovat mitä ovat. On sanottu, että 17 ikävuoden jälkeen heihin ei enää oikein voi vaikuttaa. Sitten sellainen paketti tuodaan tuohon meidän portille ja sanotaan, että tehkää jotain.”

Kärjenmäen mielestä haaste on vankiloille liian suuri.
”Mutta eihän tässä olisi mitään järkeä, jos ei uskoisi, että voi vaikuttaa.”
Pitkään ajateltiin, ettei vaikuttaminen ole lainkaan mahdollista.
”Oli voimassa sellainen nothing works -ajattelu, että ei vankeinhoidossa voi tehdä enää mitään”, Esa Vesterbacka kertoo.
Sitten lähinnä Kanadasta tuli näyttöjä, että ehkä vankila-aikana voidaankin tehdä jotain.
Oikeusministeriön Jarmo Littusen mukaan nothing works perustui metatutkimukseen ja toisten tekemien tutkimusten väärintulkintaan.
Nyt vankilat yrittävät auttaa vankeja erilaisilla ohjelmilla.
Esimerkiksi Cognitive Skills -kursseilla opetellaan ongelmanratkaisua ja sosiaalisia taitoja. Seksuaalirikollisille on oma STOP-ohjelmansa.
Väkivallasta tuomituille tarjotaan suuttumuksen hallintaa opettavia kursseja.
Kriitikkojen mielestä vankiloissa puuhaillaan monenlaista, mutta johdonmukaisuus ja pitkäjänteisyys puuttuvat.
Kun vankeinhoidon ammattilaisten ei tarvitse puhua omalla nimellään, osa kertoo uskovansa, ettei monista ohjelmista näytä olevan juuri hyötyä.
Kun esimerkiksi seksuaalirikollisten ohjelmien vaikuttavuutta tutkiessa vakioidaan se, että kursseille osallistuvat muita motivoituneemmat vangit, tulokset jäävät laihoiksi.
”Jos on juuri oikea kohderyhmä ja tehdään asioita ohjeiden mukaan, voidaan saada tuloksia”, Jarmo Littunen kuittaa.
Yrittää toki kannattaa, mutta ohjelmien saati koko vankeinhoidon onnistumiselle ei ole mittareita – puhumattakaan siitä, että eri vankiloiden toimivuutta voisi vertailla keskenään.
”Ministeriö on asettanut tulostavoitteita vaikuttavuutta mittaavien mittareiden kehittämiseen. Tässä kehittämistyössä emme ole vielä kovin pitkällä”, Vesterbacka sanoo.
Uusintarikosten vertaaminen ei mittaa onnistumista kovin hyvin, koska sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä vankila-ajan kanssa. Kansainvälinen vertailu on vielä vaikeampaa.
”Kun esimerkiksi on verrattu Pohjoismaiden uusintarikoksia, tulokset kertovat lähinnä, kuinka eri tavalla käytämme vankeutta eri maissa”, Vesterbacka sanoo.
Norjassa ja Tanskassa uusintarikosluvut ovat parempia, koska siellä vankilaan laitetaan ihmisiä, jotka meillä saisivat ehdollisen tuomion.
”Se on ihan suora selitys”, Vesterbacka kuvaa. Hänestä tutkimusten kannattaisi uusintarikosten sijaan tutkia niitä muutoksia, joita vankila on vangissa aiheuttanut.
Mutta entä, jos rahaa olisi paljon ja kaikkeen olisi rajattomat mahdollisuudet – millaisia vankiloiden sitten pitäisi olla?
Tuomo Kärjenmäen mielestä tärkeintä olisi keskittää satsaukset päihdehoitoon.
”Koko touhuun tarvittaisiin ammattimaisempi ote. Nyt vedetään joku projekti ja sitten se loppuu. Täytyisi keskittyä.”
Kärjenmäen mielestä vankiloiden ohjelmien vaatimukset ovat usein turhan idealistisia reaalimaailmaan nähden.
”Meillä on kurssi, jolla opetetaan muun muassa piikittämään oikein. On tietenkin vaikeaa ajatella, että vankilassa opetetaan piikittämään. Vaatimustemme taso on laskenut. Hiv tai käden amputoiminen tulisi yhteiskunnalle kalliimmaksi. On muututtava vankien mukana.”
Kärjenmäen mielestä ihanteellinen vankila olisi hyvin osastoitu, ja siellä olisi avoimempia ja suljetumpia osastoja.
”Siellä voitaisiin elää sen mukaan, millaisia vangit ovat. Vanki etenisi suljetulta avoimempaan, ja samalla häneltä vaadittaisiin jotain. Rakennuksen pitää olla valoisa, en halua mitään bunkkeria.”
Esa Vesterbackan mukaan ajatus ihanteellisesta vankilasta on nykytilanteessa hyvin teoreettinen.
”En ainakaan tekisi vankiloista niitä viiden tähden hotelleja, joita niiden väitetään olevan. Panostaisin vapauttamisvaiheeseen, tukiasuntoihin, joissa olisi ohjausta yleisiin palveluihin. Sitä kautta vangit tulisivat valmiimpina takaisin yhteiskuntaan.”

Palikka 4: Valoisa tulevaisuus

Kaiken synkistelyn keskellä on helppoa unohtaa, että on vankiloissa nykyiselläänkin tapahtunut hyviä asioita. Rangaistusaikana tehdyt itsemurhat ovat vähentyneet: ennen vankiloissa tehtiin vuodessa kahdeksan itsemurhaa, nyt vain neljä.
Vielä dramaattisemmin ovat vähentyneet venttien veto ja romun syönti. Niin vankilassa kutsutaan itsensä viiltelyä ja terä­vien esineiden nielemistä. Ennen ne olivat tyypillistä käytöstä, mutta nyt vangitkin pitävät sellaista kummallisena.
Syiksi kehitykseen on epäilty vankiloiden yleisten olosuhteiden parantumista, kameravalvonnan kehittymistä ja entistä laadukkaampia masennuslääkkeitä.
Vankien tulevaisuudesta on silti vaikeaa sanoa mitään. Onneksi suomalaisen vankeinhoidon tulevaisuutta on vähän helpompi ennustaa.
Ikävä kyllä ennustukset eivät näytä häikäisevän valoisilta. Vankeinhoidossakin on jo päätetty sopeutua siihen, ettei tarvittavaa rahaa ole eikä tule.
”Pari vuotta sitten puhuttiin, että vankiloihin tulee lisää virkoja, mutta ei ole tullut. Ne tavoitteet jäivät jonnekin valtion tuottavuusohjelmaan. Emme oikeastaan odota mitään enää, vähän kyllästyttää koko itkeminen resursseista”, Tuomo Kärjenmäki heittää.
Myös pääjohtaja Vesterbackan mukaan koko rahakeskusteluun on vankeinhoidossa jo tympäännytty. Esimerkiksi paljuselliasian hoidossa on ollut kyse poliittisesta tahdosta, ja nyt sellaista ei vain ole ollut.

Sisäiset toimet ovat tarkoittaneet, että Konnunsuon huonoon kuntoon päässyt vankila lakkautetaan kokonaan ja Pelson vankilasta vähennetään paikkalukuja.
”Ison, vanhan vankilan sulkeminen säästi valtavasti rahaa. Se oli vaikea päätös ja otettiin tyrmistyneenä vastaan. Olin silti empimättä tukemassa sitä, vaikka tiesin, että siitä tulee vaikeuksia oman henkilökunnan kanssa.”
Tulevaisuuden linja on myös, että suljetuista laitoksista siirrytään kohti avolaitoksia ja yhdyskuntaseuraamuksia. Oleellinen muutos on, että vankilan ja sellien seiniä aletaan luoda sähköisesti.
Tulevaisuudessa vankeus ei välttämättä tarkoita fyysistä rajoittamista tiettyyn paikkaan.
”Investointi yhtä vankilapaikkaa kohti on 200€‰000 euroa, ja jalkapanta maksaa viisi euroa”, Esa Vesterbacka sanoo.
Hän korostaa, että muutokset eivät ole vain taloudellisia kysymyksiä, vaan ne lisäävät yhteiskunnan turvallisuutta.
”Voimme vähentää eristämistä laitokseen, jossa on kaikki laitoshaitat. Jalkapanta on aika tehokas valvontamuoto, kun tiedetään koko ajan, missä olet”, Vesterbacka huomauttaa.
”Tuomitulla itsellään on tämä tieto, ja sillä on ennaltaehkäisevä merkitys. Kuntouttavat toiminnat voidaan avovankilassa tai yhdyskuntaseuraamuksissa toteuttaa vähintään yhtä hyvin kuin suljetussa vankilassa.”
Vaikka Vesterbacka ei usko eduskunnan rahahanojen yllättäen aukeavan vankeinhoidolle, hän uskoo, että suomalainen kriminaalipolitiikka pysyy tulevaisuudessa perusteiltaan samana.
”Toiveena on, että kriminaalipoliittiset linjaukset pohjautuvat jatkossakin tutkimustietoon eivätkä tunnereaktioihin.”
Vesterbacka ei usko, että viime vuosien ampumatragediat kääntävät vankeinhoidon suuntaa.
”Tilanteessa, jossa tekijä tuomitsee itse itsensä kuolemaan, seuraamusjärjestelmällä ei ole vaikutusta.”
Ylijohtajan mukaan todelliset keinot ovat joka tapauksessa ennaltaehkäisyssä.
”Ei rangaistus ole muutenkaan hyvä tapa vaikuttaa rikollisuuteen”, hän sanoo.
”Silti rangaistukset ovat välttämättömiä.”

Vilkaistaanpa vielä Rikosseuraamuslaitoksen idealistista logoa.
Näyttää vähän siltä, että polku vapauteen takkuilee.
”Niin, tuosta logon rikkinäisyydestä on kyllä täälläkin keskusteltu. Että ei kai se ole hajoamassa”, Vesterbacka naurahtaa.
Ei sentään – moni asia on suomalaisessa vankeinhoidossa hyvin.
Silti mieli tekisi hyräillä 1990-luvun alun kornia hittiä: Ei polku tää vie mihinkään.
Onneksi kukaan ei sentään puhu umpikujasta. Pakkohan sitä on uskoa, että se vie jonnekin.
Ja muistaa Tuomo Kärjenmäen sanat. Eihän tässä muuten olisi mitään järkeä.

Teksti Veera Luoma-aho
Kuvat Teemu Granström