Suo, kuokka ja Matti: Pesäpallosta

T:Teksti:

89 vuotta sitten, 14. marraskuuta 1920, Kaisaniemen kentän ohi sattumalta kävelleet saivat seurata omituista näytelmää. Alkutalvisen harmaaseen, koleaan säähän, pienelle kuraiselle hiekkakentälle olivat pakkautuneet pioneeripataljoonalaiset ja Hämeenlinnan suojeluskuntalaiset.
Miesten keskellä seisoi lapsellisen innostuneessa vilkkaudessaan, lakki päässään Lauri ”Tahko” Pihkala. Hän esitteli sotilaallisille miehille heille jo ennestään tuttua pallonlyöntipeliä nimeltä pitkäpallo, johon tehtäisiin mullistava uudistus: Lisättäisiin kolmas ulkopesä!
Näin syntyi pesäpallo sellaisena kuin me sen nyt tunnemme.

Tahko Pihkala oli hieno mies, joka tiesi, mitä nuori kansakunta tarvitsi. Elämänsä aikana hän visioi yleisurheilukäyttöön suunnitellun stadionin, urheiluopistojärjestelmän ja koulujen hiihtoloman, mutta pesäpallo oli hänen elinaikansa suurin menestystarinansa.
Pihkala tiesi, että kansakunta tarvitsisi oman kansallispelin, joka perustuisi yhteistoimintaan, yllätyksiin ja vastustajan pienempien heikkouksien hyväksikäyttöön. Pesäpallon pelaaminen vahvisti kansallista yhtenäisyyttä, paransi maanpuolustustaitoja, kohensi fyysistä kuntoa ja kasvatti nuorisoa. Peli, jota venäläiset eivät ymmärtäneet eivätkä osanneet pelata, edusti kaikkea, mitä äärioikeistolainen Pihkala toivoi. Vain murtomaahiihto oli pesäpalloakin jalompaa.
Pihkala oli visionääri, jolle pesäpallo ei ollut vain peli, vaan filosofinen järjestelmä. Hän näki pesäpallon ulkokentän Suomena pienoiskoossa. Pesäpallo on aluepoliittinen peli. Kaikki eivät voi olla pakkautuneena kotipesän tuntumaan. Taito pitää hajauttaa. Valppainkaan lukkari ei pärjää, jos ykkösellä, kakkosella ja kolmosella ei ole osaamista. Takakentän haja-asutusalueen pelaajillakin on tehtävänsä. Pesäpallossa on tilaa monenlaisille pelaajille – niin kuin Suomenmaassa on tilaa meistä jokaiselle.

Ylioppilasnuoriso innostui tästä uudesta pelivillityksestä. 1920-luvun lopussa sadat ylioppilaat olivat seuraamassa opiskelijajärjestöjen välisiä pesäpallo-otteluita Kaisaniemen tai Hesperian kentällä, siinä missä nykyään on Finlandia-talo. Ylioppilasnuorison välityksellä peli levisi ympäri maan, niin kuin sähly tai salibandy teki myöhemmin 1980-luvulla.
Vaikea sanoa, mitä Pihkala sanoisi, jos näkisi, missä tilassa pesäpallo tällä hetkellä on. Ylimmän pesäpallosarjan Superpesiksen joukkueet ovat hajautuneet maakuntiin ja maamme urheiluhuomion marginaaliin. Kaisaniemen Tiikerit, 90-luvun loppupuolen yritys tuoda pesäpallo takaisin kotikentälleen, kariutui sopupeliskandaaleihin.
Ehkä Pihkala olisi salibandyvalmentaja. Se on nykyisin se tarkkuutta ja kuntoa vaativa, nuorisoa liikuttava joukkuepeli, jossa me suomalaiset olemme parempia kuin venäläiset.

Matti Markkola
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimittaja.