Historian unohtamat – valtaväestö ei tiedä saamelaisista mitään

Mediassa on toisteltu vuosia, ettei valtaväestö tiedä saamelaisista mitään, ja että tilanteen pitäisi muuttua. Mutta mitä saamelaisista oikein pitäisi tietää?

T:Teksti:

K:Kuvat: Suvi Suitiala

Alta on noin 15 000 asukkaan kaupunki Pohjois-Norjassa Jäämeren rannikolla. Sen vieressä Jiepmaluoktassa (pohjoissaamea, suomeksi Hyljelahti) on ulkoilmamuseo, jossa on tuhansia kalliopiirroksia. 

Lähellä merenrantaa kiertelee noin kolmen kilometrin kävelyreitti, osin maastossa, osin puusilloilla. Reitin varren kiveen hakatuissa piirroksissa on peuroja tai poroja, hirviä, karhuja ja ruijanpallaita. Yhdessä piirroksessa ihmishahmo käyttää hirven vieressä jonkinlaista työkalua, joko metsästys- tai rituaalitarkoituksessa. Toisissa piirroksissa peuroja on aidattu, joko hoitoon tai metsästykseen. Osa piirroksista on värjätty löytämisen jälkeen oransseiksi, jotta ne erottuisivat paremmin. Mikäli piirroksilla oli joskus jokin alkuperäinen väritys, se on kadonnut.

On piirroksia veneistä, joista näytetään mahdollisesti heitettävän mertoja. On piirroksia laivoista, joilla on parikymmentä ihmisiä ja joilla pystyy todennäköisesti matkustamaan pitkiäkin matkoja. Kaksi hirveä päällekkäin, ilmeisesti parittelemassa. Näistä kaikista piirroksista saa hyvin selvää. Sitten on erilaisia kuvioita, joista kukaan ei tarkkaan tiedä, mitä niillä yritetään sanoa. Ehkä paikalla tehtiin joskus šamanistisia rituaaleja, ehkä osa piirroksista on syntynyt vain taiteellisesta kunnianhimosta. Kukaan ei tiedä.

Vanhimmat piirrokset ovat 6000 vuoden takaa, nuorimmat noin 2500-vuotiaita. Yhteensä kalliopiirroksia on Altan alueelta löydetty yli 6000 ja niistä on tehty Unescon maailmanperintökohde.

Kävin katsomassa kalliopiirroksia heinäkuussa 2018. Aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta, lämpötila oli kivunnut hellelukemiin ja meri murtui verkkaan rantaan. Muinainen historia teki hetkellisen vaikutuksen, mutta ei aiheuttanut suurempaa pohdintaa.

Ulkoilmamuseon vieressä sisätiloissa esiteltiin paikallisen saamelaiskulttuurin historiaa. Tutustuin näyttelyyn, mutta sekin meni ohi enemmittä huomioitta. Enemmän kiinnosti Altan toisen maailmansodan aikainen historia, jolloin Altanvuonossa oli natsi-Saksan laivastotukikohta ja taistelulaiva Tirpitz.

Jokin kuitenkin tarttui päähän ja iski kunnolla vuotta myöhemmin: miten voi olla, etten tiennyt ennen Altaan saapumista ja museon ohi ajamista tuhansien esihistoriallisten kalliopiirrosten olemassaolosta? Mitä ylipäätään tiedän pohjoisen Pohjois-Euroopan historiasta? Mitä tiedän saamelaisista, alueen alkuperäiskansasta?

En käytännössä mitään.

Siinä en eroa keskivertosuomalaisesta. Peruskoulussa ja lukiossa saamelaisista ei ole kerrottu juuri mitään muuta kuin että he ovat alkuperäiskansa (itse asiassa ainoa alkuperäiskansa Euroopan unionin alueella). Silmäilin tänä syksynä läpi Sanoma Pron Historia ajassa 3 -lukiokirjan, joka käsittelee Suomen historiaa autonomian ajan lopulta nykypäivään. Saamelaisista ei ollut yhtään mainintaa.

Syyskuussa Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio Ecri julkaisi Suomea koskevan raportin. Ecri painotti, että Suomen kouluissa tulisi opettaa enemmän saamelaisista ja että saamelaistuntemusta pitäisi lisätä valtaväestön keskuudessa. Vaatimus ei ole uusi. Ecri sanoi samaa myös edellisessä Suomi-raportissaan vuonna 2013.

Ei sillä, että peruskouluun tai lukioon täytyisi yhtäkkiä saada kokonainen kurssi saamelaisten historiasta. Aikaa sellaiselle ei ole. Mutta eikö ole paradoksi, jos suomalaiset saavat koulussa enemmän tietoa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista kuin Suomen alkuperäiskansasta?

”On. Vähimmäisvaatimus olisi, että saamelaisista saataisiin yhtä paljon tietoa”, sanoo Máren-Elle Länsman. Hän on kiertänyt Oulun seudun yläkouluissa kertomassa saamelaisuudesta osana Dihtosis-hanketta, jonka tavoitteena on lisätä valtaväestöön kuuluvien nuorten tietoisuutta saamelaisista ja heidän kulttuuristaan saamelaisnuorten kouluvierailujen avulla.

Länsmanin mukaan vierailut ovat osoittaneet, että nuoret eivät tosiaan tiedä saamelaisista juuri mitään. Suurin osa työpajan tiedosta tulee uutena asiana.

”Nuoret ovat kuitenkin olleet pääosin hyvin vastaanottavaisin mielin työpajassa ja monia erilaisia oivalluksia on syntynyt.”

Yleensä Länsman jakaa nuoret aluksi ryhmiin ja pyytää kirjoittamaan, mitä heille tulee mieleen sanasta saamelaiset tai mitä he tietävät saamelaisista. Vastaukset vaihtelevat hyvin paljon ryhmittäin.

”Sieltä voi nousta esiin, että saamelaiset ovat alkuperäiskansa, kielestä tiedetään, että on oma saamenkieli, usein tosin ei tiedetä, että kieliä on enemmän kuin yksi, sitten vaatetus on tosi yleinen vastaus, tosi näkyvä osa saamelaista kulttuuria. Porot, tietenkin. Sitten tulee yleisiä assosiaatioita pohjoisesta, kylmyys, revontulet.”

Nuorten mielikuvat saamelaisista ovat Länsmanin mukaan lähes poikkeuksetta joko neutraaleja tai positiivisia. Mediaa seuraamalla voisi kuvitella toisin, Länsman sanoo ja viittaa muidenkin haastateltavien esiin nostamaan seikkaan: suomalainen media käsittelee saamelaisia lähinnä silloin, kun kyse on eriasteisesta kiistelystä valtaväestön ja saamelaisten välillä tai saamelaisten itsensä kesken.

Länsmanin mielestä Dihtosis-hankkeen luoma työpajakokonaisuus on sisällöltään sellainen, mikä kaikkien valtaväestöön kuuluvien olisi syytä saamelaisista vähintään tietää.

Helmikuussa alkanut hanke on Saamelaiskäräjien nuorisoneuvoston ja Nuorten akatemian yhteinen. Rahoitus tulee opetus- ja kulttuuriministeriöltä.

”Norjassa toimii samanlainen projekti, ja Suomeen on pidempään haluttu samanlainen”, Länsman sanoo.

Kouluvierailut ovat organisoituja, ja niistä maksetaan korvaus. Materiaalina käytetään hankkeen luomaa menetelmäpakkaa. Yhden vierailun aikana tehdään 2–3 tehtävää.

Esimerkki tehtävästä: kuunnellaan räppäri Ailu Vallen kappale Nunnuka-lai-laa ja mietitään ryhmissä, mikä on kappaleen viesti, mitä sanat kertovat saamelaisista ja mitä ennakkoluuloja ne kyseenalaistavat. Kyseinen kappale on tehty suomeksi, mutta yleensä Ailu Valle räppää pohjoissaameksi.

”Minulle on tärkeää nostaa vierailujen aikana esiin, että saamelaiskulttuuri elää ajan mukana, että se on myös nykyaikaista ja ottaa siitä vaikutteita, ettei jää vaikutelmaa, että kyse on pysähtyneestä kulttuurista”, Länsman sanoo ja kehuu Dihtosis-hanketta menestyneeksi.

”Sen huomaa siitä, millaista palautetta sekä opettajat että nuoret antavat ja miten paljon vierailupyyntöjä tulee. Syksy on hädin tuskin alkanut, ja vierailupyyntöjä on jo viitisentoista. Viime kaudella kaikkiin kouluihin ei voitu lähteä, koska rahoitusta ei ollut tarpeeksi. Kysyntää on enemmän kuin tarjontaa.”

Menetelmäpakkaa jaetaan kouluille ilmaiseksi, eli periaatteessa asiasta kiinnostunut opettaja voi lisätä nuorten tietoa saamelaisista myös ilman sovittuja kouluvierailuja.

”Oma suosikkini on harjoitus, jossa jaetaan saamelaisuuteen liittyviä kuvia, ja nuoret voivat valita niistä mieleisensä ja pohtia, mikä niissä herättää kiinnostusta. Niistä huomaa, mikä nuoria kiinnostaa ja samalla hoksaa, mitä ei ehkä itse osannut kertoa. Se on nuorista lähtevää toimintaa. Luennointi on tylsää eikä välttämättä jää mieleen”, Länsman sanoo.

Dihtosis-hanke on kuitenkin nimensä mukaan hanke. Hankkeilla on tapana loppua. 

Pidemmän aikavälin tavoitteena onkin saada opetussuunnitelmaan useampia mainintoja siitä, että saamelaiskulttuuri on muistettava opetuksessa. Ehkä silloin oppikirjoihinkin saataisiin pitempiä tekstejä saamelaisista.

”Toisaalta eipä Lapin sodan historiastakaan kerrota juuri mitään”, Veli-Pekka Lehtola sanoo.

Saamelaisnuorten kouluvierailut ovat erittäin tervetulleita, mutta miten niiden vaatimat henkilö- ja muut resurssit saadaan pysyviksi, on jo toinen kysymys, sanoo Veli-Pekka Lehtola. Hän on saamelaisen kulttuurin professori Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa.

Sinänsä kouluvierailut voisivat olla jo riittävä tapa lisätä suomalaisten nuorten tietoutta saamelaisista. Tärkeintä on, että tieto kerrotaan kiinnostavalla tavalla, Lehtola sanoo.

”Suomalaisilla on niin kapea kuva saamelaisista, että vaikka pitäisi aloittaa perustiedoista, niin kuin että saamelaisia on Suomessa 10 000 ja koko maailmassa 100 000, niin kiinnostaako tämmöinen tieto lapsia ja nuoria?”

”Pitäisi mennä syvemmälle, että päästäisiin kokemushistoriaan, ettei läiskittäisi vuosilukuja tai otettaisi hirveän isoja käsitteitä kuten kolonialismi”, Lehtola sanoo.

Oma kysymyksensä on koulujen historianopetus, joka on edelleen varsin kansallista: on Suomen tapahtumat, ja on maailman tapahtumat.

”Saamelaisilla historia voidaan kytkeä kansalliseen historiaan, niin kuin suomensaamelaisten historia. Mutta peruslaadultaan se on rajojen yli menevää historiaa. Tämä rajoittaa sitä, mitä käytännössä voidaan kertoa”, Lehtola sanoo.

Jos puhutaan suomensaamelaisista, silloin opetuksessa saisi tulla esiin, että Suomessa on kolme tai neljä (riippuu määrittelystä) eri saamelaisryhmää, joilla on hieman erilaiset historiat, Lehtola sanoo. Saamelaisten historiassa on moniäänisyyttä niin, että esimerkiksi kolttasaamelaisten historia poikkeaa pohjoissaamelaisten historiasta.

Toisaalta on yleisiä historiallisia tapahtumia, kuten rajasulut, joilla saamelaisia rajattiin eri kansallisvaltioihin. Ilman näitä tapahtumia ei voida edes puhua suomensaamelaisten historiasta, Lehtola huomauttaa.

Lisäksi kysymykseen tulevat toisen maailmansodan tapahtumat, jolloin saksalaiset hävittivät niin Suomen Lapin kuin Pohjois-Norjankin ja Petsamo menetettiin Neuvostoliitolle. Näiden takia esimerkiksi kolttasaamelainen väestö on lähes kokonaisuudessaan joutunut jättämään alkuperäisen kotiseutunsa.

”Toisaalta eipä Lapin sodan historiastakaan kerrota juuri mitään”, Lehtola sanoo.

Kun siis jo Lapin sota on valtaväestön kannalta perifeerinen asia, ei ole ihme, että tieto saamelaisista on myös perifeerinen asia.

”Tämä liittyy myös rajattuun saamelaiskuvaan. Ajatellaan tietyssä kapeassa kehyksessä, että mitään mielenkiintoista ei ole, kunhan normaalit asiat saadaan kerrottua, niin asia on sillä hoidettu”, Lehtola sanoo.

Mutta jos – siis jos, sillä pitkään saamelaisista ei ole kerrottu yhtään mitään – normaalit asiat kerrotaan normaalilla tavalla, harva niitä muistaa.

”Kun saamelaisten historiaa ei kokonaisuudessaan ole mahdollista tuoda esille suomalaisen opetuksen rajatussa tilassa, niin pitäisi tuoda tiettyjä teemoja esiin, jotka voisi kytkeä erilaisiin historiallisiin käänteisiin. Sitten joku, joka kiinnostuu asiasta, voi alkaa tutkia enemmän”, Lehtola sanoo.

Mitä nuo historialliset käänteet voisivat olla?

Saamelaisten historiasta kertomisen voisi kytkeä vaikka jo mainittuihin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historiaan, sanoo Irja Seurujärvi-Kari, saamen kielen ja kulttuurin tutkimusseuran puheenjohtaja.

”Jos puhutaan kolonialismista, saamelaisten kohdalla rajasulut ovat nimenomaan esimerkki siitä. Niiden takia perinteinen yhteiskunta hajaantui, perinteinen siida-järjestelmä eli sosiaalinen ja oikeudellinen järjestelmä hajosi.”

”Saamelaisilla on kahdeksan vuodenaikaa, ja elämänrytmi liittyy tähän. Syklinen aikakäsitys, saamelainen ei välttämättä ajattele lineaarisesti.” – Irja Seurujärvi-Kari

Vuonna 1809 Suomi liitettiin sodan jälkeen osaksi Venäjän imperiumia, mikä tarkoitti Suomen ja Ruotsin välisen rajan vahvistumista ja lapinkylien jakaantumista omiin valtioihinsa. Venäjän ja Norjan Näätämön yhteisalue purettiin 1826. Paimentolaisilta kiellettiin pääsy rajan yli, ja Suomen puolen asukkailta kiellettiin kalastus Varanginvuonolla.

Kieltoja ei juuri noudatettu, ja erimielisyyksien takia Venäjä sulki Norjan ja Suomen rajan kokonaan vuonna 1852. Kun Suomen ja Ruotsin raja suljettiin 1889, katkaisivat rajasulut perinteiset pitkät muuttoreitit, joiden mukaan porosaamelainen yhteiskunta oli useamman vuosisadan ajan toiminut. Samalla keskeisille saamelaisvesistöille tehtiin kalastusrajoituksia. Suomen puolelta ei ollut enää asiaa Jäämerelle. Poronhoitajien oli valittava, minkä valtion asukkaiksi he ryhtyivät. Tilanne pysyi sekavana kauan, osa menetti poronsa, jotkut saivat karanneista poroista uuden omaisuuden alun.

Kansallisvaltioiden syntyminen ja vakiintuminen Pohjois-Euroopassa on saamelaisten historian kannalta oleellista: saamelaiset hajotettiin neljään eri maahan, ja tämä muutti elinkeinot ja elämäntavat.

Ja kun puhutaan elinkeinoista ja elämäntavoista, voi opetuksesta tehdä heti mielenkiintoisempaa puhumalla vuodenajoista, Seurujärvi-Kari sanoo.

”Saamelaisilla on kahdeksan vuodenaikaa, ja elämänrytmi liittyy tähän. Syklinen aikakäsitys, saamelainen ei välttämättä ajattele lineaarisesti.”

Näin konkreettisista asioista, talvesta ja kesästä voi päästä nopeasti abstrakteihin ja kiinnostaviin asioihin, jotka vaikuttavat ihmisissä edelleen.

”Samalla tavalla on edelleen poronhoitajia, samalla tavalla he ajattelevat syklisesti elämäntapansa ja asioiden hoitamisen.”

Seurujärvi-Kari on itse poromiessuvusta, ja hänen veljensä poika on poromies.

”Vapaa-aika ja työ ovat poromiehelle yhtä. Niitä ei eroteta. Vaikka miten liikkuisi vapaa-ajalla, aina miettii, missä tokka on, onko se hajaantunut, pitäisikö se koota parempaan paikkaan.”

Tähän liittyy paikkojen tuntemus. Ei moottorikelkalla kuljeta talvella missä lystää, vaan täytyy kulkea tiettyjä jälkiä ja osata suunnistaa tuntureilla.

”Olen ollut kevättalvella poromiesten mukana, ja kaikki näyttää samalta valkoiselta. En erota yhtään huippuakaan, mutta poromiehillä on hyvin tarkka suuntavaisto sielläkin.”

Vanha perinnetieto elää nykyisyydessä. Kertomalla saamelaisista voi samalla kertoa myös suomalaisista. Mennyt elää, oli kyse alkuperäiskansasta tai ei.

Kieli on täynnä merkkejä menneestä. Voisi kertoa saamen kielien sukulaisuudesta suomen kieleen, Seurujärvi-Kari sanoo. Suomi on saamen läheisin sukukieli (mutta suomen läheisimpiä sukukieliä ovat viro ja karjala). 

”Kielen rakenne on samanlainen, ja vanha arkaainen sanasto on yhteinen. Kielellinen identiteetti suomalaisilla ja saamelaisilla on yhteinen.”

Voisi puhua myös kielten uhanalaisuudesta, miksi osa saamenkielistä on kadonnut, mitä uhanalaisuus ylipäätään tarkoittaa ja miksi asiasta puhutaan toisinaan lehdistössä, Seurujärvi-Kari sanoo.

Kokemus Oslossa oli ”niin valtava, että sitä on vaikea edes kuvata”, Seurujärvi-Kari sanoo.

Niin, miksi monet saamenkielistä ovat uhanalaisia? Koska niin Norjassa, Ruotsissa kuin Suomessa on harjoitettu sulauttamispolitiikkaa. Norjassa koululaki kielsi vuonna 1898 käyttämästä saamea saamelaisalueen kouluissa. Kielto kumottiin vuonna 1959, mutta asenteet säilyivät pitkään.

Suomessa niin sanottu sosiaalidarwinistinen ajattelu oli muotia vasta 1920- ja 1930-luvulla. Piti rakentaa ja korostaa kansallista identiteettiä, ja niinpä tutkimuksissa alettiin rakentaa rajoja venäläisiä, ruotsalaisia ja ”alkeellisia” sukulaiskansoja vastaan. Perustukset ajattelulle oli luotu jo autonomian aikana.

Skandinaavisia rotuteorioita ja pakkoassimilaatiota käsittelee esimerkiksi pari vuotta sitten julkaistu Saamelaisveri-elokuva.

Lokakuussa julkaistiin puolestaan kirja Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta (S&S). Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirjoittamassa kirjassa käsitellään maiden menetystä, saamelaisen maailmankuvan demonisoimista, saamelaisten kokemuksia rotuantropologisista tutkimuksista, asuntolakokemuksia ja kielen menetystä sekä sen takaisin ottamista.

Teoksessa paneudutaan pitkällisesti asuntolakoulukokemuksiin 1950- ja 1960-luvuilla. Kirjassa haastateltu Aslak Pieski kertoo, että keskikoulun aikana vain kaksi koululaista, hän ja Utsjoelta tuttu tyttö, tunnustautuivat saamelaisiksi, vaikka arviolta yli puolet Ivalon asuntolakoulun 200 oppilaasta oli saamelaisia.

Asuntolan ilmapiiristä Aslak muistaa eniten pelon, koti-ikävän ja ahdistuksen. Ikävä iski pahimmin yleensä iltaisin omassa sängyssä, asuntolan kolkossa huoneessa. Muutaman neliön kokoisiin huoneisiin mahtui peräkkäin kaksi sänkyä, ikkunoissa roikkui vaaleat verhot, joissa oli paksut, tumman ruskeat pystyraidat. Kun verhot iltaisin suljettiin ja ulkoa paistoi katuvalo, näytti kuin ikkunoissa olisi ollut kalterit. ’Olen varma, että siellä on itketty aika paljon koti-ikävää’, Aslak arvelee.

Oppilaat asuivat arkipäivät koulujen asuntoloissa lähinnä taloudellisista syistä. Perheiden rahat olivat tiukassa, joten oli vain järkevää antaa koululaitoksen ruokkia lapset ensin koulussa ja sitten asuntolassa.

Saamen kielen käytöstä asuntoloissa saatettiin rangaista. Oulun Giellagas-instituutissa työskentelevän Minna Rasmuksen tutkimuksen mukaan esimerkiksi Utsjoella rangaistuksena puhumisesta oli eristäminen muusta ryhmästä. Saamea puhuneet lapset joutuivat seisomaan nurkkaan tai käytävälle.

Koulu oli monille luontaistalouteen ja liikkuvaan elämäntapaan tottuneille saamelaislapsille šokki, jossa olemassaolo, kieli ja kulttuuri kiellettiin ja oli nopeasti omaksuttava uudet tavat. Usein tämä tarkoitti myös sukupolvelta toiselle välittyvien perinteisten tietojen tai taitojen katkeamista. Asuntoloihin ei saanut tuoda henkilökohtaisia tavaroita.

Asuntolakoulujen seurauksena ”vanhemmat saivat lomille kodin piiristä ja töistä vieraantuneet lapset, ja lapset puolestaan olivat hämillään ollessaan kulttuurin parissa, jonka heille oli kerrottu olevan kuolemaisillaan”, kirjassa kerrotaan. Moni lapsi koki oman kodin vieraaksi.

Moni saamelaisvanhempi päätti opettaa lapsilleen vain suomea, tulevaisuuden takia.

”Asuntolakouluja voidaan pitää yhtenä rankimmista assimilaation eli sulauttamisen muodoista Suomessa, vaikka asiaa ei säädetty virallisilla päätöksillä, kuten naapurimaissamme. Norjassa sulauttaminen oli kirjattu poliittiseksi toimenpideohjelmaksi, ja opettajat saivat jopa palkankorotuksen jokaisesta norjalaistetusta oppilaasta.”

Koulukokemukset saattoivat olla myös positiivisia. Irja Seurujärvi-Kari on hänkin käynyt assimilaatiokoulun.

”Itse lähdin mielelläni ja omaehtoisesti keskikouluun Ivaloon. En kuullut siellä paljoakaan soraääniä. Kertaakaan en kuullut saamen kielen puhumisen kieltämistä. Ihmisten kokemukset ovat vaihtelevia.”

Keskikoulun ylimmillä luokilla Seurujärvi-Kari sai ensimmäisen kerran saamenkielistä opetusta.

”Olisiko ollut lauantaisin [1960-luvulla kouluviikko oli kuusipäiväinen] yksi tunti vapaaehtoista opetusta, jossa luettiin saamenkielistä lehteä ja opeteltiin vähän kieltä. Se oli ainut opetus, jonka sain.”

Seurujärvi-Kari tuli kuitenkin saamenkielisestä ympäristöstä, ja hänellä oli koko kouluajan saamenkielisiä kavereita, joiden kanssa puhuttiin aina saamea.

Lisää saamea Seurujärvi-Kari opiskeli yliopistossa ja alkoi opettaa Oulussa 1970-luvun puolenvälin jälkeen. Samaan aikaan hän lähti Osloon, jossa ”oli aivan toisenlainen meininki kuin täällä”.

”Siellä oli hyvin aktiivinen saamelaisyhdistys, jossa toimivat paitsi opiskelijat myös muut Oslossa asuvat saamelaiset, oli paikkoja, joihin kokoonnuttiin viikonloppuisin ja myös pohjoisesta tulleet saamelaiset tapasivat siellä.”

Kokemus Oslossa oli ”niin valtava, että sitä on vaikea edes kuvata”, Seurujärvi-Kari sanoo.

”Kokemus siitä, miten itse voi olla mukana liikkeessä, jossa rakennetaan kansaa, kohotetaan identiteettiä ja edistetään taidetta, koulutusta, kielenvaihtoa. Tehtiin politiikkaa, mutta ei puhuttu rahasta. Sillä ei ollut mitään merkitystä.”

Taiteilija Ingunn Utsi muisteli tapahtumia myöhemmin: ”Tämä on kuin sotaa – omia kansalaisia vastaan.”

Saamelaisten aktiivisuus Oslossa liittyi osin Altaan. Alta-Koutokeino-vesistö aiottiin padota. Ehdotus vesivoimaloista tehtiin vuonna 1968. Seuraavien yli kymmenen vuoden aikana vastustus kasvoi niin suureksi, että Norjan parlamentin edustalle ilmestyi nälkälakkolaisia. 

Kansanliikkeessä yhdistyivät luonnonsuojelu ja saamelaisten oikeudet omien alueidensa hallintaan. Mukana oli myös suomensaamelaisia.

Tammikuun puolivälissä 1981 taistelu Altasta huipentui. Norjan hallitus vei väkivalloin tahtonsa läpi rakentaa pato. Altaan lähetettiin yli 600 poliisia, jotka tyhjensivät mielenosoittajien muutamaa kuukautta aiemmin perustaman vakituisen leirin työmaan lähellä Stillassa.

Taiteilija Ingunn Utsi muisteli tapahtumia myöhemmin: ”Tämä on kuin sotaa – omia kansalaisia vastaan.”

Poliisit tulivat Altaan laivalla, ja tuloa verrattiin puheissa ja kirjoituksissa saksalaisten miehitysjoukkojen saapumiseen keväällä 1940.

Vielä maaliskuussa 1982 tapahtumat saivat käänteen, kun kaksi saamelaista yritti räjäyttää patotöitä varten rakennetun sillan. Valokuvaaja Niillas A. Somby menetti toisen kätensä ja otti sen propagandakäyttöön kuvaamalla irtokäden Norjan lakikirjan päällä. Kuvasta tuli Alta-kiistan kuuluisimpia.

Saamelaiset hävisivät taistelun padosta, mutta samalla viranomaisten kovat otteet saivat erityisesti nuoret saamelaiset aktivoitumaan ja monet taiteilijat kokivat taistelun kansallisena herätyksenä. Sinipunakeltainen saamenlippu liehui mielenosoittajien leirissä Stillassa.

”Kansallinen herääminen” tapahtui siis vain noin 40 kilometrin päässä tuhansia vuosia vanhoista kalliopiirroksista. Samalla se muutti Norjan virallisen politiikan, joka oli siihen asti ollut saamelaisten suhteen kovaotteisinta koko Pohjoismaissa. Valtio oli saanut vähemmistöasioissa niin suuren lommon koko kansan silmissä, ettei vaihtoehtoja juuri ollut.

Seuraavien kymmenen vuoden aikana Norjassa toteutettiin suuri osa niistä uudistuksista, joita saamelaiset Alta-kiistan aikana vaativat. Saamelaiset saivat perustaa saamelaiskäräjät, kielilaki rukattiin uuteen uskoon ja saamelaiset hyväksyttiin Norjan perustuslaissa alkuperäiskansaksi. Lisäksi he saivat Norjan hallitukseen oman neuvonantajansa.

Nykyisin saamelaistietous on Norjassa läpäissyt koko yhteiskunnan, Seurujärvi-Kari sanoo. Ero Suomeen pistää silmään.

”Yksi syy voi olla, että saamelaisten lukumäärä on Norjassa niin paljon suurempi, 40–50 000 vähintään. Mutta luulisi, että Suomessakin voisi mainita useammin, ettei maa ole niin yksikulttuurinen vaan moniääninen ja -kulttuurinen alue.”

Ympäri Suomea on paikkoja, erityisesti vesistöjä,
joiden nimet ovat mitä todennäköisimmin saamelaisperäisiä.

Yleensä vähemmistöt ovat historiassa näkymättömiä. Suomi ei ole tässä poikkeus, sanoo Veli-Pekka Lehtola.

Ilmassa on kuitenkin merkkejä, että kulttuuri muuttuu vähitellen. Yhdysvalloissa vanhoilla orjaplantaaseilla on alettu kertoa historiasta orjuutettujen ihmisten näkökulmasta vasta viime aikoina. Se laittaa kauniin arkkitehtuurin ja huolitellut pihapiirit uuteen valoon. Ehkä arkkitehtuurista ei kannata paljoa edes puhua.

Helsingissä Kansallismuseo uudistaa perusnäyttelyään. Kun sen viimeinen osa Toista maata vuonna 2021 valmistuu, näyttely tuo aiempaa paljon laajemmin esille, kuinka kansainvälistä ja monimuotoista Suomen alueen historia on ollut. Suomen eri vähemmistöt saavat näkyvämmän roolin, jos heille oli aiemmin roolia edes annettu. 

Myös Inarin saamelaismuseo Siida uudistaa perusnäyttelynsä. Samalla Kansallismuseo palauttaa sille saamelaisesineiden kokoelmansa.

Dihtosis-hanke on sekin merkki muutoksesta, ainakin pienestä. 

Ehkä vielä Suomessakin päästään tilanteeseen, jossa saamelaiset eivät tarvitse mediassa eivätkä muualla niin sanottua erikoishuomiota, vaan historiasta, nykyisyydestä, perinteistä ja politiikasta puhutaan luontevasti, sanoo Irja Seurujärvi-Kari.

”Kuten Nils-Aslak Valkeapää sanoi, olemme kansa muiden kansojen joukossa, emme sen huonompia emmekä sen parempia.”

Jutussa on käytetty lähteenä Veli-Pekka Lehtolan kirjaa Saamelaiset – Historia, yhteiskunta ja taide (Puntsi, 2015).