Grungen piti tappaa se kokonaan, mutta nyt, kahden vuosikymmenen kuluttua, se tulee taas. AOR eli adult oriented rock on nousemassa uudelleen siksi stadionien ja listojen hallitsijaksi, joka se oli 80-90-lukujen taitteessa.
Uutinen saa monen yli 30-vuotiaan rockfanin kiljumaan, eikä suinkaan riemusta. 1980-luvulla katu-uskottavan punkin, uuden aallon ja metallin rinnalla AOR oli rock-poliiseille kauhistus.
Näyttää siltä, että he joutuvat kohtaamaan sen jälleen. Pelkästään ironiset ja nostalgiset fanit eivät riitä selittämään musiikkilajin uutta suosiota. Yhtäkkiä Journeyn levyistä on kiinnostunut yleisö joka ei ollut niiden ilmestyessä vielä syntynyt. AOR soi muodikkailla klubeilla, sitä samplataan hip hop- ja house-hitteihin ja siitä sauhutaan keskustelupalstoilla. Moni 80-luvun bändi on kasannut rivinsä ja täyttää jälleen areenoita – tai ainakin saleja.
Alkujaan AOR on amerikkalainen radioasematermi. Yhtä lähellä ovat määritelmät soft rock, classic rock sekä fm-rock. Radio onkin elimellinen osa AOR:n syntymistä: Reaganin Yhdysvalloissa radioasemat vetosivat keski-ikäistyvään demografiaan. Ne lakkasivat soittamasta uusia bändejä ja pitäytyivät aikuisten pehmeissä, särmättömissä suosikeissa.
AOR on vaikea määrittää tarkasti. Otsikon alle päätyneistä Steely Dania ja Chicagoa pidetään jazz-rockin edelläkävijöinä, kun taas Electric Light Orchestra tai Kansas vetoavat progediggareihin.
Pikemmin kuin musiikillinen karsina, AOR on esteettinen laatumääre. Esimerkiksi Toto ammensi vaikutteita lähes kaikista musiikkilajeista. Muut soittivat mitä osasivat, AOR-miehet mitä halusivat.
Jo sana aikuisrock kertoo, miksi genre herätti inhoa. Kapinallinen, auktoriteetteja vastustava rock kesyyntyy siinä faijamusiikiksi. Aikuisuus tuo vastuun, työpaikan ja vauvat. Kuka niitä haluaisi rockiin sotkea?
AOR:n imago-ongelmaa ei auttanut maine pop-jazz-opiskelijoiden suosikkimusana. Moni muukin sitä kuunteli, vaikkei myöntänyt. 1970- ja 80-luvun taitteessa kun punk kuohui kaduilla, Amerikan myyntilistalla juhlivat AOR-nimet, kuten Boston, Fleetwood Mac ja Foreigner.
Lopulta kyse on vain rockista. AOR:n paras puoli on lähestyttävyys. AOR-bändit eivät halunneet tehdä taidetta, vaan hittejä keinolla millä hyvänsä. Suosituimpien bändien muusikot olivat usein menestyksekkäitä studiomuusikoita tai eri genreissä arvostettuja biisintekijöitä, tuottajia ja sovittajia. Silti kovimmat paukut säästettiin omalle bändille. Esimerkiksi Toto soittaa lähes täydessä kokoonpanossa Michael Jacksonin Thrillerillä. Ja paljon vetoa, että jätkät kelasivat studiossa vain seuraavia Toto-treenejänsä.
Teemu Fiilin
Tunne AOR-klassikot
Toto: IV (1982)
Kalifornian kovapalkkaisimpien studiomuusikoiden perustaman AOR-superbändin soundi oli alusta asti viimeistelty. Megahitin Africa sisältänyt neljäs albumi räjäytti pankin todellisena maailmanlaajuisena menestyslevynä.
Fleetwood Mac: Rumours(1977)
Entisen bluesrockbändi Fleetwood Macin pop-kauden mestariteos ja kaikkien aikojen kymmenenneksi myydyin albumi sai polttoaineensa suhteiden päättymisestä – joista peräti kaksi tapahtui yhtyeen sisällä.
Boston: Boston (1976)
Boston oli multi-instrumentalisti Tom Scholtzin luomus. Lihaisaa stadion-hardrockia ja eteerisiä harmonioita naittavan albumin tekeminen vei vuosikausia, mutta palkittiin yli 17 miljoonan kappaleen myynnillä.
Journey: Escape (1981)
Jo 1970-luvun alussa progebändinä aloittaneen Journeyn seitsemäs levy poiki eeppisen hitin Don`t Stop Believin`, joka kuultiin muutama vuosi sitten Sopranos-sarjan päätösjakson viime minuuteilla.
Don Henley: Building The Perfect Beast (1984)
Eaglesin perustaja ja biisintekijä Don Henley palkkasi Los Angelesin parhaat sessiomuusikot luomaan pehmeän syntikkaisen tuotannon. Erottuu kriittisillä sanoituksillaan.
Broadcast: Broadcast (1981)
”Munkkiniemen Toto” oli kuunnellut jenkki-esikuvansa tarkasti. Suomen ainoan vakavasti otettavan AOR-bändin miehet Kim Lönnholm, Edu Kettunen ja Esa Kaartamo päätyivät kotimaisen popin peruskiviksi.
