Se, joka luopuu vapaudestaan saadakseen turvallisuutta, ei ole ansainnut vapautta eikä turvallisuutta.
Oikeastaan ne sanat olivat alun perin Yhdysvaltain kolmannen presidentin Thomas Jeffersonin. Tällä kertaa ne sanoi valkokankaalla näyttelijä Leea Klemolan roolihahmo Ruut. Sanojen välillä oli kaksisataa vuotta, mutta kuulijoihin ne tekivät yhtä kaikki vaikutuksen.
Oli vuosi 2000, ja Auli Mantilan ohjaama Pelon maantiede oli tullut elokuvateattereihin. Se perustui kirjailija Anja Kaurasen viisi vuotta aiemmin ilmestyneeseen samannimisen romaaniin. Siihen Kauranen, nykyään Snellman, oli lainannut rennolla kädellä muun muassa tutkija Hille Koskelan kirjoituksia.
Kirja, elokuva ja Koskelan tutkimukset kertoivat muun muassa siitä, miten pelko saa etenkin naiset rajoittamaan liikkumistaan kaupungissa.
Vuosi Pelon maantieteen ensi-illan jälkeen televisiouutisissa lentokoneet lensivät yhä uudestaan ja uudestaan päin Manhattanin pilvenpiirtäjiä.
Siitä tiistaista tuli juuri kuluneeksi kahdeksan vuotta. Sinä aikana turvallisuudesta on tullut kuin huomaamatta vielä talouttakin enemmän politiikkaa määrittelevä sana.
Oikeastaan turvallisuus on laajentunut määrittämään meidän kaikkien arkea. Eikä enää kyse ole vain siitä, kävelemmekö kotiin pimeän puiston läpi vai emme.
Nyt on kyse asioista, jotka ennen olisivat tuntuneet absurdeilta: vuonna 2009 on täysin normaalia, että lentokentällä deodoranttiasi on syytä epäillä tuhoisan kansainvälisen terrori-iskun välineeksi.
Sitten olivat tietenkin koulusurmat. Meidän, jotka kävimme koulumme niitä ennen, on mahdotonta kuvitella, millaista on istua pulpetissaan peläten, että se vähän outo luokkakaveri voisi ihan oikeasti ottaa esiin ihan oikean aseen ja ampua sinut.
Tällainen pelko saattaa olla kokonaisen uuden sukupolven avainkokemus. Ja sekös vasta onkin pelottavaa.
Turvallisuudesta on tullut aikamme suuri kertomus, väittää tutkija Hille Koskela nyt. Hänen elokuussa ilmestynyt kirjansa Pelkokierre jäsentää ensimmäistä kertaa monipuolisesti ja perinpohjaisesti, kuinka turvallisuus on levinnyt yhä useammalle elämämme alueelle määrittäen miltei kaikkea seksistä lasten kasvatukseen.
Koskelan mukaan pelko vaikuttaa siihen, miten ihmiset kohtaavat ja kohtelevat toisiaan. Pelko asettuu perheisiin, koteihin ja työpaikoille. Se ohjaa kriminaalipolitiikkaa ja mediaa.
Ja kyllähän sen huomasi esimerkiksi viime kunnallisvaaleissa: kuinka monen ehdokkaan vaalilauseisiin kuuluikaan turvallinen arki? Juontaja ja valtiotieteiden maisteri Jaana Pelkonen halusi tehdä oikean tuplavarmistuksen: Turvataan Helsingin turvallisuus.
Koskela esittelee kirjassaan pelon paradokseja. Turvallisuuden nimissä tuotetaan kaupunkiin ja yhteiskuntaan ennakkoluulojen ja vihan kulttuuria. Samalla kun pelko kasvaa, kasvaa myös välinpitämättömyys muita kohtaan. Ja kun pelon takia lisätään yhteiskunnallista kontrollia, sosiaalinen vuorovaikutus jäykistyy. Pelosta seuraa helposti muiden elämäntapojen tuomitseminen. Toisten turvallisuuden parantaminen merkitsee toisten syrjäytymistä.
Poliittisesti turvallisuuteen pyrkiminen johtaa Koskelan mukaan konsensukseen, jossa poliittiset erot ja arvoerot kutistuvat olemattomiin. Argumentteja yksinkertaistetaan, suhteellisuudentaju katoaa. Se näkyy esimerkiksi lasten ympärille rakentuvana turvavarusteluna ja hysteriaksi yltyvänä pedofiliapaniikkina.
Tulkintaa tulevaisuudesta ei määritä toivo, vaan uhka, Koskela väittää. Elämme turvayhteiskunnassa, jolle on olennaista kaikkialle tunkeva erottelujen tekemisen välttämättömyys.
Yksi olennaisimpia asioita on, että pelko myy hyvin. Kun me pelkäämme, joku hyötyy. Tässä jutussa esittelemme ihmisiä, joiden työhön ja elämään liittyy läheisesti se, että me pelkäämme enemmän ja luotamme vähemmän.
Heidän syytään pelon leviäminen ei kuitenkaan ole.
Halusimmekin kirjoittaa lopuksi rohkeuden manifestin. Me nimittäin voimme ihan hyvin lopettaa itse pelon kulttuurin. Se kun on ihan yksinkertaista.
Lopetamme pelkäämisen.
Veera Luoma-aho
Puhejudon saarnamies
Toimitusjohtaja Totti Karpela kertoo meille, miten riehuja rauhoitetaan.
Jos joskus näet kaupan myyjän ajavan takaa kadulla varasta, voit hyvillä mielin miettiä, miksi myyjä tekee niin.
Mikään omaisuus ei ole sen arvoista, että oma hipiä kannattaa vaarantaa. Parempi antaa varkaan poistua paikalta. Hän jää kuitenkin kiinni ennemmin tai myöhemmin.
”Anna suurin seteli ryöstäjän käteen ja pyydä bonuskorttiakin, niin ryöstäjälle jää hyvä mieli”, kookas mieshenkilö hauskuuttaa S-ryhmän valmennuskeskuksessa Helsingin Jollaksessa.
Kolmi-nelikymppisistä naisista koostuva yleisö nauraa. Vaikka välillä on hauskaa, asia on vakava.
Meneillään on Suomen Punaisen Ristin Turvapassi-koulutukseen kuuluva kaupanalan asiakaspalvelutilanteiden turvallisuutta käsittelevä osuus.
Puhutaan ryöstöistä ja näpistyksistä, väkivallalla uhkailusta ja niistä selviämisestä. Kuulijoina olevat naiset toimivat myyjien esimiestehtävissä Helsingin Sokoksissa.
Mies, joka puhuu, on Totti Karpela, entinen poliisi ja ylikonstaapeli, nykyinen Mielenrauhaa koulutuspalvelut Oy:n toimitusjohtaja. Karpelan yritys tuottaa turvallisuuskoulutuksia ja on alallaan Suomen suurin.
Pääkouluttaja kiertää puhumassa aiheesta ympäri maailmaa. Hän on juuri palannut viikon työmatkalta Espanjan aurinkorannikolta, missä hän kävi puhumassa kansainvälisten koulujen henkilöstölle.
Karpela on tottunut puhuja, joka tuntee alansa. Koulutus vilisee mielenkiintoista tietoa. Pitkäripaisten suurimpia näpistelijäryhmiä ovat eläkeläisrouvat, jotka vievät väkevää viiniä. 70:ää prosenttia ihmisistä ei haittaa ostaa kirpputorilta tavaraa, joka on pöllitty kaupasta.
90 prosenttia ryöstöistä tapahtuu syrjäisessä paikassa sijaitsevassa liikehuoneistossa, jossa ei ole kameravalvontaa ja jossa on töissä vain yksi ihminen, yleensä nainen. Silti Helsingin useimmin ryöstetty kioski on eduskuntatalon kupeessa Helsingin ydinkeskustassa.
Kotimainen ryöstäjä on lähes poikkeuksetta sekakäyttäjä, joka käyttää saaliinsa päihteiden tai huumeiden hankintaan. Toiminta ei ole suunniteltua, mikä tekee siitä myös vaarallista.
Suomalainen väkivalta on spontaania. Suomalaiseen ryöstöön ei kuulu väkivallan käyttö, mutta kylläkin sillä uhkailu.
Tästä päästääkin Karpelan suosikkiaiheeseen. Miten tyynnyttää kiihtynyt ihminen?
Uhkaavien tilanteiden pelon vuoksi moni harrastaa jotain jiu-jitsu-, aikido- tai judotekniikkaan pohjautuvaa itsepuolustusta. Erityisessä suosiossa on nyt Israelin armeijan kehittämä krav maga. Myös naisia on kontaktilajien kursseilla enemmän kuin koskaan.
Karpelan ratkaisumallilla on huvittava nimi: puhejudo. Puhejudo on yhdysvaltalaisen professorin George Thompsonin 1970-luvulla poliisin tarpeisiin kehittelemä vuorovaikutustyyli, jossa tilanne yritetään rauhoittaa puhumalla. Karpela toi puhejudon Suomeen kymmenisen vuotta sitten. Periaatteessa puhejudossa on kyse asenteesta. On osattava tarkastella ongelmatilannetta siten, että toisen henkilön hyöty ja etu otetaan rauhoittelun lähtökohdaksi.
Kun toinen puhkuu raivoa ja kiukkua, pui nyrkkiä ja solvaa kirosanoja päin naamaa, on maltettava mielensä ja sanottava:
”Kyllä. Olet aivan oikeassa. Aivan oikein sanottu!”
Ja päälle myötätuntoista nyökyttelyä ja mutinaa.
Tunnepitoiseen riehumiseen ei saa vastata tunteella.
Karpelan mukaan hankalatkin ihmiset tykkäävät kehumisesta. Toistakymmentä vuotta poliisina ollessaan hän rauhoitti ihmiset yhdellä lauseella: ”Olet sen verran fiksun oloinen ihminen, että…”
Kun näin aloittaa, pahimman luokan rähinäviinaakin juonut perttiperusinsinöörikin rauhoittuu.
On kaksi sanaa, joita Karpela ehdottomasti kieltää käyttämästä: ”rauhoitu” ja ”kuuntele”. Ne ovat myös kaksi yleisintä sanaa, joita ihmiset käyttävät, kun yrittävät rauhoitella kiihtynyttä ihmistä.
”Niiden tehottomuuden voi kokeilla jo omassa parisuhteessakin. Seuraavan kerran kun riitelette oman pupuliininne kanssa ja juuri kun on isot kirjaimet käytössä, katsokaa puolisoanne silmiin ja sanokaa: kuuntele!”
Yleisö nauraa taas.
Miksi kaupan myyjille pitää opettaa puhejudoa? Karpela myöntää, ettei asiakaspalvelijoiden työ ole muuttunut turvattomammaksi.
”Kyse on siitä, että esimerkiksi virastoissa ja terveyskeskuksissa asiakasmäärä on kasvanut, mutta henkilöstö ei samassa suhteessa. Tätä kautta tulee luonnollisia ja ymmärrettäviä klikkejä enemmän. Kun on väsynyt asiakaspalvelija, tunnepitoinen reaktio saattaa tulla helpommin”, Karpela sanoo koulutustilaisuuden päätyttyä.
Asiakaspalvelutilanteessa rauhoittelu on helpompaa, sillä siinä on selkeä neuvottelutilanne. Niin hyvältä kuin puhejudo kuulostaakin, siitä ei valitettavasti ole tavallisten ihmisten itsepuolustukseksi.
Ainakaan joka tilanteeseen.
”On vaikeampaa, kun E-junassa istuu rähinäpullaa syönyt kaveri, joka on vain ärsyyntynyt sun pärstästä. Ei siinä tämä toinen ihminen välttämättä halua neuvotella.”
Matti Markkola
Kodinturvaaja
Myyntipäällikkö Teemu Ikonen kauppaa meille hälytysjärjestelmiä.
Kun näit ensimmäisen kerran vartijan lähikaupassasi, varmasti hätkähdit. Turvallisuutta luomaan palkattu vartija
aiheuttikin turvattomuuden tunteen.
Jos nyt näkisit vartijan kotisi rappukäytävässä, ehkä taas hätkähtäisit. Onko tämä enää turvallinen paikka asua?
Vartija yleisellä paikalla on jo arkipäivää. Vartija kotipiirissä ei ole yhtä lailla arkipäiväistynyt. Ainakaan vielä.
Kotitaloudet ja taloyhtiöt ovat vartiointi- ja turvallisuuspalveluja tarjoavien firmojen ykköskohde. Syy on se, että yritykset ovat jo turvallisuuspalveluiden käyttäjiä. Vartiointifirmojen on vaikeaa löytää toimistoaulaa, jossa ei sihteerin sijaan istuisi vartijan koulutuksen saanut vastaanottovirkailija, teollisuusaluetta, jolla ei partioisi paikallisvartija tai toimistotalon hissiä, jota ei jo valvoisi valvontakamera.
Vartijoiden määrä on kymmenen viime vuoden aikana kaksinkertaistunut. Vartiointi- ja turvallisuuspalveluja tuottavien yritysten reaalinen liikevaihto on samana aikana 2,5-kertaistunut. Jotta kasvu pysyisi samoissa lukemissa, on tähyiltävä kotitalouksien suuntaan.
”Ensiostajat ovat jo ostaneet palvelun. Nyt se on jalkautumassa tavallisten ihmisten pariin”, kertoo myyntipäällikkö Teemu Ikonen Turvatiimistä.
Turvatiimi on suurin kotimainen turvallisuusalan yritys. Firma työllistää noin 750 ihmistä ja sillä on ympäri maata noin 24 000 palveluliittymää, joista suurin osa on yrityksiä.
Turvatiimin LähiTurva-niminen palvelu on räätälöity erityisesti kotitalouksille. 25 eurolla kuussa – laajakaistan hinnalla, Ikonen huomauttaa – ihmiset ovat hommanneet kotiinsa ympärivuorokautisen hälytysvalvonnan ja valvonnasta kertovan tarran.
Omaa päivystävää vartijaa sillä rahalla ei sentään saa.
Mutta jos maksaisi 500 euroa lisää, saisi järeämmän turvallisuuspaketin: langattoman hälytysjärjestelmän, liike-ilmaisimen ja muita kaukosäätimellä toimivia herkkuja. Myös hätäkutsupainikkeellinen kaulariipus kuulostaa kätevältä.
”Jos haluaisit nukkua yösi rauhassa, laittaisit ovimagneettijärjestelmän päälle. Kukaan ei kulkisi ovesta tietämättäsi”, Ikonen kehuu.
Jos tulisi ongelmia, Turvatiimin hälytyskeskus saisi siitä tiedon ja kotiin kipittäisivät firman vartijat. Sellaista temppua tavallinen rautakaupasta ostettu pärisevä hälytyslaite ei osaisi tehdä.
”Muistan ensimmäisen hälytyslaitteeni. Olimme lähdössä mökille. Laitoin kodin oven kiinni ja näpyttelin koodin, että laite meni päälle. Oikein pysähdyin oven ulkopuolelle miettimään,
että hitsi, tämä tuntuu oikeasti tältä. Enää ei tarvinnut olla huolissaan siitä, että kotona on kaikki kunnossa. Yksi huoli oli vähemmän”, Ikonen muistelee myyntipäällikön elkein.
Turvallisuus kiinnostaa. Se myy hyvin, koska hinnat ovat halventuneet. Entisestä rikkaan eliitin tuotteesta on tullut keskiluokan kulutustuote.
Silti kasvunvaraa on vielä runsaasti. Vuonna 2007 vain yli kymmenen prosenttia helsinkiläisistä kotitalouksista käytti vartiointipalveluita.
Mutta joka kerta, kun maassa tapahtuu tragedia, koulusurma tai lööppiin asti pääsevä törkeä ryöstö, pirisee myyntipäällikön puhelin entistä ärhäkkäämmin.
Sama juttu, kun naapurustossa tapahtuu murto tai korviin kantautuu uutinen sukulaisesta, joka on joutunut ilkivallan kohteeksi.
Turvallisuuspalveluita hankkivat erityisesti omakotitaloasujat. Tyypillisin asiakas on kolmi-nelikymppisten perhe. Omakotitaloissa koetaan suurta turvattomuutta, vaikka tilastojen mukaan asuntomurrot ovat vähentyneet ja niistäkin 70 prosenttia tapahtuu kerrostaloissa.
Onko yhteiskunta muuttunut turvattomammaksi kuin ennen?
”Ei ole”, Ikonen myöntää.
”Mutta ennen ympäristö tuki turvallisuuden tunnetta. Nyt tukea ei enää ole niin paljon, kun ei ole sidosryhmiä. Ei välttämättä tiedetä, kuka seinän takana asuu.”
Pelko myy, vaikka murto on kotia uhkaavista riskeistä kaikkein epätodennäköisin.
Turvatiimin järjestelmää ei olekaan luotu vain rikollisuuden torjuntaan. Samalla järjestelmällä voi valvoa vesivuotoja, palovahinkoja ja muita uhkia.
Ennen kodin vara-avain annettiin naapurille. Nyt palvelun voi ulkoistaa yksityiselle vartiointifirmalle. Mummolle kun antaa hätäpainikkeellisen kaulariipuksen, ei hänen luonaan tarvitse käydä kyläilemässä. Kyllä mummo sitten painaa nappia, jos hänellä on jokin hätä.
Voi olla, että tulevaisuudessa turvallisuuslaskun maksaminen on yhtä arkipäiväistä kuin sähkö- tai puhelinlaskun.
Tarra ovenpielessä kertoo, että tämä koti on suojeluksessa.
”Murtovahinkoja ajatellen tarrat ovat edelleen paras ennaltaehkäisijä”, Ikonen sanoo.
”Jotkut aina välillä kysyvät, että jos saisi pelkät tarrat. Mutta kyllä myyntimies niille aina hinnan keksii.”
Matti Markkola
Takapihan puolustaja
Kaupunginosa-aktiivi Saara E. Tolonen siivoaa puolestamme Kallion.
”Ei työ meitä uuvuta vaan se, mikä on vielä tekemättä”, lukee oranssissa paperissa Kallio-seuran kerhohuoneessa Saara E. Tolosen kotitalon kellarissa.
Työtä Tolosen elämässä on riittänyt. Hänet tunnetaan muun muassa Karhupuiston siistimiskampanjasta, katuprostituution häätämisestä Kallion Harjusta sekä Töölönlahden sorsien virallisena ruokkijana.
Jos Toloselta kysyy, paljon on vielä tekemättä.
Nyt vetämässä on asukasvetoomus Fleminginkadun ja Helsinginkadun siistimiseksi. Asukkaat haluaisivat Hurstin leipäjonon pois Kalliosta.
”Narkkareiden vatsa ei vedä paljon. Kun niille annetaan kassillinen ruokaa, ne heittävät sen pitkin puistoja, koulunpihoja ja porraskäytäviä. Ja ne ulostavat siihen Fleminginaukiolle. Housut vain nilkkoihin. Olen ottanut siitä valokuvia”, Tolonen perustelee.
Lisäksi Kallioon pitäisi saada vanhustentalo kalliolaisille vanhuksille. Tolosen mielestä se sopisi Diakonissalaitoksen päihderiippuvaisten asuntolan tai Fenno-hotelliin sijoitetun turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen tilalle.
Niin. Tolosen tekemistä lisää se, että viimeisen neljän vuoden aikana Kalliosta on tullut sen asukkaiden mielestä entistä turvattomamman tuntuinen paikka.
Kallio on trendikäs kaupunginosa ja esimerkiksi opiskelijoiden ja mediaväen suosiossa. Samalla alueella sijaitsee päihdeongelmaisten asuntoloita, neulojen jakelupiste, mielenterveyskuntoutujien tukityökeskus, Fennon vastaanottokeskus ja kaksikin leipäjonoa.
Ne ovat sellaisia palveluita, joita juuri kukaan ei halua naapurikseen.
Ei-minun-pihalleni -ilmiö eli nimbyismi on viime vuosina voimistunut Suomessa. Ihmiset eivät halua kohdata kotialueellaan mitään pelottavaa. Myös alueen maineen heikkenemisestä johtuva asunnon hinnan lasku pelottaa.
Tyypillinen nimby on vähintään keski-ikäinen, koulutettu ja hyvin toimeentuleva asunnonomistaja, joka on vakiinnuttanut asemansa jossain yhteisössä ja joka uskaltaa haastaa hallintojärjestelmän.
Koti mielletään linnoitukseksi pahaa vastaan. Pelottavaksi ja pahaksi koetaan usein ihmiset, joilla ei ole mitään.
Viime vuosina laajasalolaiset ovat vastustaneet syrjäytyneiden nuorten asuntolaa, ullanlinnalaiset raitiovaunua Korkeavuorenkadulle, siltasaarelaiset asuntolaivoja ja Huvila-telttaa, töölöläiset asunnottomien ja marjaniemeläiset kehitysvammaisten asuntolaa.
Tolonen vastaa monella tapaa aktiivisen kansalaisen ihannetta. Hän pyörittää reilusti yli kuusikymppisenä omaa tilitoimistoaan ja toimii 14 eri kansalaisjärjestössä. Joka päivä hän hoitaa Karhupuistossa istutuksia Karhupuiston Kummit ry:n kanssa. Tolonen ja hänen vetämänsä hankkeet ovat saaneetkin lukuisia palkintoja. Toisaalta Tolosta voi pitää kävelevänä ei-minun-pihalleni-ilmiönä.
Itse Tolonen näkee asian näin: sotkun ja häiriköinnin riivaamat kalliolaiset pyytävät apua ja hän auttaa. Ottaa yhteyttä viranomaisiin, kerää nimilistoja, järjestää kokouksia.
”Kärsiä ei saisi kukaan, koska kaikki maksavat veroja. Ei voi ajatella, ettei tämä koske minua. Turvallisuus ja viihtyvyys koskevat jokaista. Jos joku on hädässä, muiden täytyy auttaa. Minulla on hätä toisten puolesta.”
Joku voisi silti pitää esimerkiksi leipäjonon häätämispyrkimyksiä sydämettöminä. Tolonen helähtää nauruun kuullessaan ajatuksen.
”Sehän on pohjimmiltaan mitä lämpimintä rakkautta! Elämä on niin lyhyt, ettei kannattaisi nuokkua umpihumalassa koko ajan. Ottaa leipää leipäjonosta, panna raha humalassa olemiseen ja olla sotkussa. Ei se ole elämän arvoista.”
Kun Toloselta kysyy, missä sekakäyttäjät, narkomaanit, hörhöt ja alkoholistit voisivat asua, vastaus yllättää.
Tolonen ei nimittäin huoli heitä pelkästään pihalleen vaan kotitaloonsa.
Samaan, jonka kellarissa ollaan, tosin yksi, hyväkäytöksinen kerrallaan. Talossa on ollut 30 vuoden ajan Helsingin asuntohankinnan päihdeongelmaisille varaama asunto.
”Nytkin siellä asuu ihana herrasmies. Kun he ovat muuttaneet taloon, olen sanonut, että teillä on ihana talo, kun ette tuo tänne toisia alkoholisteja tai narkomaaneja. Meillä ei ole ollut mitään ongelmaa”, kertoo Tolonen ja alkaa kuulostaa enemmän sosiaalitantalta kuin piinkovalta nimbyltä.
”Olisi heille ja koko yhteiskunnalle parempi, ettei heitä laitettaisi satoja samaan yksikköön.”
Ninni Lehtniemi
Portinvartija
Toimittaja Jarkko Sipilä valitsee, mistä rikoksista luemme kahvipöydissä.
Poliisi varoittaa tuhopolttajista.” (Iltalehti 9. syyskuuta 2009.)
Kun etsitään syyllistä pelon kulttuurille, syyttävä sormi kohdistuu mediaan.
Se johtuu siitä, että media kutistaa tilaa. Kansainväliset tragediat tuodaan lähelle. Lähiympäristön pelot yleistetään kaiken kattaviksi.
Väitetään, että median välittämä kuva ei vastaa todellisuutta. Median rikosuutisten sanotaan synnyttävän turvattomuutta, lietsovan pelkoa.
”Kai se johtuu siitä, että jos et tiedä jonkun asian olevan olemassa, et osaa sitä pelätä”, kuittaa MTV3:n rikostoimittaja Jarkko Sipilä syytökset.
”Mieluummin ammutaan sanansaattaja kuin korjataan itse asia, joka on siellä taustalla.”
Jarkko Sipilä on paitsi menestyksekäs dekkarikirjailija myös pitkän uran tehnyt, tv:stä tuttu rikostoimittaja ja alan yhdistyksen Oikeustoimittajat ry:n monivuotinen puheenjohtaja.
Sipilän mukaan olisi omituista, jos jostain asiasta, mikä yhteiskunnassa tapahtuu, ei kerrottaisi ollenkaan. Edesmennyt Neuvostoliitto oli kaukana rikoksettomasta yhteiskunnasta, vaikka julkisesti siitä ei puhuttukaan.
Sen hän myöntää, ettei media kohtele rikoksia tasa-arvoisesti. Joukosta valikoidaan mielenkiintoisimmat, järkyttävimmät tai valtaan liittyvät jutut, jotka herättävät huomiota.
Siitä voi syntyä väärinkäsityksiä. Vaikka sellaisia, että kaikki poliitikot olisivat ryvettyneet vaalirahasotkuissa tai että ihmisten sieppaukset olisivat Suomessa jotenkin yleistyneet.
Toisaalta.
”Olisi erikoista, jos niihin ei reagoitaisi ollenkaan”, Sipilä sanoo.
”Vuodessa tapahtuu 35 000 pahoinpitelyä ja niistä päätyy Maikkarin tv-uutisiin ehkä yksi tai kaksi. Loput jäävät raportoimatta, koska niissä ei ole kiinnostavuutta. Annetaanko me sitten oikea kuva pahoinpitelyrikollisuudesta?”
Sipilä muistuttaa, että toimittajan tehtävä on kertoa asioista. Jos jotain ei kerrota, siihen on oltava peruste.
Syyksi ei kelpaa se, että joidenkin mukaan media mässäilee yksityiskohdilla.
Sipilän mukaan tilanne on päinvastainen. Media käsittelee rikoksia liian kliinisesti.
”Jutuissa pitäisi pystyä kertomaan myös rikoksen seurauksista. Siitä, että uhria kaivataan ja hänellä on surullisia omaisia. Koskaan ei näytetä edes sitä, miltä pahoinpitelyn jäljet näyttävät.”
Mutta eikö se olisi aika rajua?
”Lukijat jättävät lukematta, jos se on heille liian rankkaa, mutta näin kuva rikoksen seurauksista olisi todellinen.”
Rikosuutisointi on kasvanut. Se näkyy Sipilän työpaikallakin, Maikkarin
uutistoimituksen yläkerrassa.
1990-luvulla telkkari kiinnostui rikosuutisoinnista. Kymmenisen vuotta Sipilä hoiti käytännössä yksin kanavan rikosuutisoinnin. Nyt hänellä on kaksi kollegaa.
Syy kasvuun on internet. Jokainen lehteen päätyvä yksipalstainen uutinen on lehden karsinnan tulosta.
Tv:n 20-minuuttiseen uutislähetykseen päästäkseen pitää rikoksen olla jo erityisen kiinnostava.
Nettiin mahtuu loputon määrä bulkkiuutisia. Sinne voi laittaa kaiken.
”Tiedotusvälineet hakevat klikkejä, ja rikosuutiset ovat usein luetuimpien listoilla.”
”Mutta on väärä käsitys, että rikos myy. Hirveä kaksoismurha ei saa ihmistä ostamaan lehteä”, Sipilä vetoaa iltapäivälehdistä tehtyyn tutkimukseen.
”Rikosuutisointi on henkilöitynyt journalismin mukana. Jos joku julkkis, vaikka Matti Nykänen, tekee rikoksen, niin silloin se myy”, Sipilä sanoo ja muistuttaa puhtaiden rikoslehtien, kuten Alibin, kadottaneen kymmeniätuhansia lukijoita sitten huippuvuosiensa. Sekin on luultavasti netin syy.
Jostain lisääntyneet rikosuutiset tulevat. Onko rikollisuus kasvanut?
Ei, rikoksia tehdään samaan tahtiin kuin ennenkin, mutta viranomaisten tiedottaminen on avautunut, Sipilä kertoo. Vielä 1990-luvulla jokainen media soitti erikseen poliisille ja ruinasi uutismateriaalia. Nyt kuka tahansa voi tilata poliisiaseman tiedotuskirjeen sähköpostiinsa.
Niissäkin on eroja. Kun Kuopion poliisi kertoo 12-vuotiaan varastaneen kaksi suklaapatukkaa tai jonkun varastaneen bensaa huoltoasemalta, Helsingin poliisin tiedotuskynnys ylittyy vasta, jos joku on puukotettu tai on tehty muu vakavampi rikos.
Varmaa on vain se, että rikostoimittajilla riittää töitä.
Matti Markkola
Varmuuden kauppias
Vakuutuspomo Lasse Palovaara myy meille mielenrauhaa.
Lasse Palovaara tarjoaa kahvit Pohjolan kellarin työmaakahvilassa. Vieraan on turha nykiä ovea auki kahvilan sisäpuolelta. Sen avaamiseen tarvitaan henkilökortin magneetti.
Vakuutusyhtiössä turvallisuusnäkökohdat otetaan ilmeisen tosissaan.
Palovaara työskentelee Pohjolan henkilövakuutustuote- ja hinnoitteluyksikön päällikkönä. Hänen mukaansa ihmisten pelot vaikuttavat vakuutusbisnekseen vain mutkan kautta.
”Pelko ei ole asia, jolla suoraan myydään vakuutuksia. Se on hyvinvoinnin turvaaminen. Se, että ihmisellä on turva elää vapaasti. Varmuus, että jos jotain sattuu, elämä ei mene mullin mallin”, hän muotoilee.
Tutkimusten mukaan esimerkiksi ruotsalaiset pelkäävät kodin ulkoa tulevaa uhkaa paljon enemmän kuin suomalaiset.
Suomalaisia huolestuttaa vanhusten hoitopalveluiden heikentyminen, ympäristön saastuminen ja ilmastonmuutos, kertoo Pohjolan viimevuotinen turvallisuusbarometri.
Tämä ei ole estänyt turva-alan yritysten ja vakuutusyhtiöiden yhteistyökuvioita.
Tapiola alkoi tammikuussa 2008 antaa kymmenen prosentin alennusta niille kotivakuutusasiakkaille, jotka ovat hankkineet vartioimisliikkeen palo-, vuoto- ja murtoturvajärjestelmän valvontoineen.
Yhtiöllä on yhteistyösopimus G4S Security Services Oy:n kanssa, joka puolestaan antaa Tapiolan asiakkaille alennusta turvapalveluistaan.
Palovaaran mukaan vastaavaa kuviota on pohdittu Pohjolassakin, mutta asiassa ei ole toistaiseksi edetty.
Eurooppalaisittain suomalaiset eivät ole järin kovia vakuuttamaan itseään tai omaisuuttaan. Erityisesti opiskelijoilta ja muilta nuorilta vakuutus usein puuttuu.
Vakuutusyhtiö TrygVestan tekemän yhteispohjoismaisen kyselyn mukaan yli kolmanneksella 18-28-vuotiaista suomalaisnuorista ei ole kotivakuutusta. Myös tapaturmavakuutus puuttuu yli kolmasosalta nuorista.
”Meillä on suhteellisen hyvä julkinen terveydenhuolto, eli ihmiset eivät koe vakuutusta niin tarpeelliseksi. Vastakohtana on esimerkiksi Yhdysvallat, missä koko järjestelmä perustuu sairausvakuutukselle.”
Palovaara arvelee, että luottamus on murenemassa.
”Suomessakin ihmiset alkavat pikku hiljaa herätä siihen, että julkiset rahat eivät riitäkään, vaan aletaan karsia. Luultavasti muutos tapahtuu, mutta hirveän hitaasti.”
Silti muutoksesta saattaa jo näkyä merkkejä. Yksityiset sairausvakuutukset ovat kasvussa. Joka kolmas suomalainen on jo ottanut sellaisen.
Ilmastonmuutos ja ympäristöuhat ovat asioita, joihin vakuutusala varautuu nyt maailmanlaajuisesti. Suomessa on harkittu, että tulvavakuutuksesta tulisi lakisääteinen, asumiseen liittyvä pakollinen vakuutus.
Sen lisäksi mietitään myrskytuhoja. Tuleeko niitä lisää? Miten niihin pystytään varautumaan?
Entä vanhuus? Ei ihme, että vanhuus pelottaa.
Ensinnäkin: se tulee vääjäämättä. Toiseksi: se tekee avuttomaksi ja voimattomaksi. Kolmanneksi: kuulemme lakkaamatta kauhutarinoita huoltosuhteen heikkenemisestä, vanhuksista, joita makuutetaan märissä, haisevissa vaipoissa, joille annetaan liikaa ja vääränlaisia lääkkeitä ja liian vähän kaikkea muuta.
Vanhusten hoitopalveluiden heikkenemisestä oli erittäin tai melko huolestuneita 55 prosenttia Pohjolan turvallisuusbarometrin vastaajista.
”Se on varmaan aika paljon pelkoa muiden puolesta. Vastaajina oli muitakin kuin vanhoja ihmisiä. Tai ehkä pitkällä tähtäimellä ajatellaan, että joskus on vanha ja kuka sitten pitää huolta”, pohtii Palovaara.
Väestön vanhenemiseen varaudutaan vakuutusalallakin. Hyvää, turvallista, tervettä vanhuutta myydään ehkä pian muutenkin kuin eläkevakuutusten muodossa.
”Yhä suurempi osa väestöstä on yhä iäkkäämpiä. Samaan aikaan veronmaksajien joukko suhteessa vähenee. Se on sellainen yhtälö, että on vahva syy epäillä, etteivät yhteiskunnan rahat millään riitä ylläpitämään sitä terveydenhuollon ja vanhustenhoidon tasoa”, sanoo Palovaara.
Mutta entäpä jos käykin niin, että viestimet pitävät vanhusten julkisen hoidon tilaa esillä, ja kansalaiset pelästyneinä ostavat yksityisen vakuutuksen vanhuudenturvaksi.
Silloin julkista vanhustenhoitoa voidaan heikentää, mikä tuo lisää pelkoa ja lisää ihmisiä, jotka turvautuvat vakuutukseen. Lopuksi julkisilta vanhuslaitoksilta viedään kaikki rahoitus, koska päätös koskee vain niitä, jotka eivät tajunneet vakuuttaa itseään tai joilla ei ole siihen rahaa. Ja laitosten ulkopuolella tulvii ja myrskyää ilmastokaaos.
”Ihan hyvä kysymys, mutta en uskalla sanoa tuohon liittyen mitään. Siinä on varmasti poliittinen päätöksenteko vahva tekijä ja se, mikä on milloinkin tahtotila ja mihin hallitus ryhtyy”, Palovaara vastaa.
Pelottavaa. *
Ninni Lehtniemi
Lähteenä jutuissa on käytetty Hille Koskelan kirjaa Pelkokierre (Gaudeamus 2009).
Rohkeuden manifesti
Päätä tehdä toisin.
Hyviä uutisia! Suomalainen pelon kulttuuri on vielä nuori, joten siitä on paljon helpompi murtautua ulos kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.
Ota selvää.
Analysoi pelkosi. Mieti, mikä on se vieras, vaarallinen tai paha, jota pelkäät. Jos vastaus on itsellesi vieras nuoriso- tai muu kulttuuri, hanki siitä tietoa.
Uskalla välittää.
Opettele kysymään luontevasti, tarvitseeko joku kohtaamasi ihminen apua.
Puolusta heikkoja.
Alkoholistit, huumeiden käyttäjät, mielenterveysongelmaiset ja kovassa humalassa liikkuvat lapset ja
nuoret tarvitsevat apua. Heitä ei tarvitse pelätä.
Grillaa poliitikkoja.
Kaikki haluavat turvallisuutta, sen ääneen sanominen on tyhjää puhetta. Turvallisuuden edistämisen keinot on politisoitava. Keinojen priorisointi kuuluu poliitikoille.
Kanna vastuuta.
Älä ajattele, että vastuu on jollain muulla, kuten viranomaisilla.
Ota kaupunki omaksi.
Liikkumalla paljon ja laajalti vahvistat omaa turvallisuuden kokemustasi. Samalla tuotat läsnäolollasi turvallisempaa kaupunkitilaa myös muille.
Luota omaan arviointikykyysi.
Uskalla sanoa: ”Täällä on yleisesti ottaen turvallista.” Erottele vasta sen jälkeen pienet vaarat.
Sano ei ghetoille ja linnakkeille.
Rikkaita ei saa linnoittaa omille alueilleen. Sen sijaan on edistettävä erilaisten ihmisryhmien kohtaamista ja edistettävä turvallisuutta kaikkein köyhimmillä ja riskialttiimmilla alueilla.
Anna yllättää.
Suhtaudu joutomaihin, hylättyihin ja tilapäiseen käyttöön vallattuihin taloihin yllätysten, älä pelon tiloina.
Älä osta turvaa.
Turvallisuus ei ole kulutushyödyke. Laajalle ulottuva turvallisuuden tunne on tärkeämpää kuin yksittäiseen kohteeseen ostettu turvallisuusimago.
Ota riskejä. Muista, että kaupunki on aina ollut myös flirtin, huvin, valojen, musiikin ja tanssin paikka. Riskien ottaminen ylläpitää kaupunkia mahdollisuuksien tilana.
Poista varmistin.
Suhtaudu kriittisesti kaikkeen, mitä sinulle myydään sanalla turvallisuus.
Kuvat Teemu Granström
