Arkistosta | Aikuisten oikeesti

T:Teksti:

Ylioppilaslehti julkaisee uudelleen vanhoja hyviä juttuja. Tämä Antti Järven, Ninni Lehtniemen, Veera Luoma-ahon, Matti Markkolan juttu on julkaistu alun perin Ylioppilaslehdessä 9/2009 ja verkossa 15.5.2009.

Ensin varoitus: tässä jutussa keskiluokkaisista taustoista tulevat nuoret aikuiset puivat ikäkriisiään.

Älä naura, ensimmäisen vuoden opiskelija! Perässä tulet!

Kaksikymmentävuotiaana sitä julistaa, ettei koskaan halua muuttaa omakotitaloon Espooseen, ettei halua kahta lasta eikä kultaistanoutajaa. Ihan tavallinen aikuisen ihmisen keskiluokkainen elämä on ehkä kuvottavinta ja kamalinta, mitä saattaa kuvitella.

Vuosia myöhemmin tajuaa, että elämässä voi tapahtua hirvittävämpiäkin tragedioita kuin talopaketti, lisääntyminen ja lapsirakas koira.

Yksilöksi julistautuminen näistä asioista kieltäytymällä tuntuu vähemmän omaperäiseltä ja enemmän omahyväiseltä. Onko espoolainen perheellinen muka automaattisesti vähemmän kiinnostava kuin helsinkiläissinkku?

Muutama vuosi sitten muotitermi oli kidults: lapsenomaisesti käyttäytyvät Peter Pan -henkiset täysi-ikäiset, jotka eivät halua koskaan kasvaa aikuisiksi.

Kidultin käsite kertoo ehkä aikuisuuden käsitteen ahtaudesta.

Mitä vikaa on siinä, että käyttää tienaamansa rahat pelikonsoleihin ja surffausmatkoihin Balille?

Loputon nuoruuden rippeisiin takertuminen on kuitenkin noloa.

Nelikymppisenä toivoisi jo määrittävänsä identiteettinsä muiden asioiden kautta kuin sen, että mullapa ei muuten ole bonuskorttia.

Jokin aikuisessa arjessa ahdistaa – ja paljon.

Kun teimme luetteloa sen pelottavista puolista, huomasimme olevamme samanlaisia massaindividualisteja kuin vastustaessamme kultaistanoutajaa.

Tavat, joilla me, kiistatta aikuiset ihmiset, haluamme erottua tavallisista, oikeista aikuisista, ovat myös – aika tavallisia. Päättelimme, että on aika kohdata aikuisen arjen ahdistus.

Tätä juttua varten matkustimme oman mukavuusalueemme ulkopuolelle. Ennakkoluulot osoittautuivat osin oikeiksi. Emme pitäneet kaikesta mitä löysimme. Silti pelon kohtaaminen lievensi ahdistusta. Ehkä löydämme omat tapamme elää aikuista arkea.

Luku I

jossa Antti tutustuu omakotitaloasumisen ihmeelliseen maailmaan.

Onnen asuinsijoilla

Isä nukkuu raukeana sohvalla, vaikka kolme lasta pomppii hänen päällään. Olohuone on vaalea ja avara kuin sisustuslehdissä.

”Elämänlaadun rakentaja”, rakennusyhtiön kyltissä lukee.

Sivakoin kävelysauvojeni kanssa nopsasti ohi. Suurin osa suomalaisista haluaa asua omakotitalossa. Tällaisissa taloissa kuin täällä Keravan uudella asuinalueella Virrenkulmassa.

Pellolle on rakennettu vieri viereen puisia taloja, joissa on valkoiset kuistit ja koristeelliset ikkunat. Maa on vielä savea ja hiekkaa, mutta parissa pihassa jököttää jo sinireunainen trampoliini.

Omakotitaloasujat ovat oma heimonsa, joilla on omat tapansa, omat kauppansa, ravintolansa ja aikakauslehtensä.

Kuvittelen, kuinka ihmiset täällä aamuisin heräävät, syöttävät lapsensa ja lähtevät autoilla töihin.

Illansuussa he palaavat, tekevät päivällisen ja jähmettyvät tv:n siniseen valoon. Viikonloppuna saunan jälkeen he saattavat pohtia, pitäisikö pihaan ostaa pensashanhikkia, kun naapurillakin kukkii niin nätisti.

Myönnän, että minulla on asenneongelma omakotitaloasumista kohtaan.

Uudellamaalla siitä on tehty aivan liian hankalaa. Suuri osa taloista sijaitsee alueilla, joille ei ole asiaa ilman autoa.

On näissä alueissa hengeltäänkin jotain hämärää. Senhän tietää jokainen, joka on joskus katsonut kotimaisia tv-sarjoja, lukenut kotimaista proosaa tai kuunnellut kotimaista musiikkia.

Voin hyvin kuvitella, kuinka kohta takavasemmalta ohitseni sivakoi kaksilapsisen perheen kotiäiti, Tahdon asian Nenna Tiutinen, kireässä ponnarissaan ja tekopyhää hymyä pingottaen.

Ja jossain tuolla pihamaiden keskellä lymyää Juoksuhaudantien Matti Virtanen, joka kuvittelee pelastavansa perheensä hankkimalla oman talon.

Mutta kas, keskeneräisen kivitalon edessä päivää paistattelee kolmihenkinen, hymyilevä perhe.
Päivää, oletteko te onnellisia?

”Kyllä varmaan, kun projekti joskus valmistuu”, Anita Järvinen naurahtaa.

Perhe rakentaa 240 neliön taloaan jo kolmatta kesää. Valmista pitäisi olla viimeistään puolentoista vuoden päästä. Aiemmin perhe asui keravalaisessa kerrostalossa.

Kannattiko?

”Ainakaan en ole nyt herännyt kertaakaan naapurin metelöintiin. Entisen asuntomme yläkerrassa asui vanhempi pariskunta, jonka ukko alkoi siideriä naukkailtuaan soittaa kolmelta yöllä bongorumpuja”, perheenisä Rauno Kaikkonen kertoo.

Joka vuosi 15 000 suomalaista perhettä päättää rakentaa omakotitalon. Rakentaja on tyypillisesti 30-39-vuotias, jolla on 40 000-60 000 euron vuosibruttotulot.

Perheeseen kuuluu jo lapsia tai sitten lapsi on vasta tulossa.

Rauno Kaikkonen rakentaa talonsa itse, mutta hänenlaisensa alkavat olla harvassa.

Suurin osa perheistä valitsee kotinsa suoraan talotoimittajien katalogeista. Niiden mainoslauseet markkinoivat asuintilan parantavan elämisen laatua ja perheen hyvinvointia:

”Olohuoneessa ja ruokailutilassa on todellakin tilaa elää.”

”Suurien terassien ja avarien kuistien myötä tilat jatkuvat myös ulkopuolelle jatkaen perheiden tunnelmallisia illanviettoja pitkälle syksyyn.”

On aika kohdata pelot, heittää sauvat nurkkaan ja lähteä talo-ostoksille.

Vantaan Tammistossa jalankulkija joutuu odottamaan vihreää valoa kauan.

Tarjoustalot ja outletit kansoittavat harmaita elementtihalleja. Lipputangoissa riehuvat räikeänväriset mainokset, ja taivaanrannassa kohoaa Sokos Hotel Flamingon teräksinen seinämä.

Olen täällä siksi, että ostoskeskuksessa nimeltä Tammistonportti sijaitsee Suomen suurin Kastelli-talojen myymälä. Ja Kastelli on viimeiset viisitoista vuotta ollut Suomen ostetuin talopakettimerkki.

Sisältä myymälästä löytyy pieni kuja puisia taloja, joissa on valkoiset ikkunanpielet. Ne ovat työntekijöiden työhuoneita.
Päivää! Haluaisin ostaa talon.

Hymyilevä ja rempseä talokauppias Johanna Pösö ohjaa minut huoneeseensa. Hän ojentaa minulle pinon esitteitä. Niissä valkohampaiset vanhemmat hymyilevät pellavapäisten lasten kanssa.
Ihmisten onni näyttää yhtä aidolta kuin pesuainemainoksissa.

Ostimme puolisoni kanssa puolitoista vuotta sitten Käpylästä 55 neliön kaksion 168000 eurolla. Millaisen talopaketin sillä saa?

”Sillähän saa vaikka mitä”, Johanna Pösö nauraa ja kaivaa esiin hinnaston.

”Muuttovalmiina sillä saisi esimerkiksi Hovineito 86:n, Hoviherra 100:n, Economy 80:n, Kartano 89:n yläkertavarauksella…”

Ulokkeet ja erkkerit eivät minua miellytä.

Pullantuoksuiset puiset perinnetalot suorastaan pelottavat. Kuisteineen ja koristeellisine laudoituksineen ne näyttävät ryppyotsaisen insinöörin visiolta suomalaisesta kodikkuudesta.

Yllätyksekseni katalogeista löytyy myös ajattomamman oloisia taloja, joiden suorat, selkeät linjat ovat ookoo. Johanna Pösö saa minut vakuuttumaan siitä, että voisin melko joustavasti yhdistellä erilaisista vaihtoehdoista haluamani kokonaisuuden.

Pösö muistuttaa, että talopaketti on vasta osa rakentamisen kokonaiskustannuksista. 168000 eurosta minulle jäisi silti rahaa talon viimeistelyyn, tonttitöihin ja vastaavan mestarin palkkioon.

Mutta sitten pitäisi vielä ostaa tontti.

Ja siinä tulee pääkaupunkiseudulla ongelma. Täällä normaalituloinen ihminen ei voi rakentaa omakotitaloaan minne tahansa.

Tavallinen pulliainen päätyy todennäköisesti jonnekin taajamaan pellon keskelle, kauas kaupungin menoista. Ja sinne minä en halua.Johanna Pösö on asunut Helsingin keskustassa mutta on myöhemmin muuttanut omakotilähiöön.

Kerropa nyt, mitä hyvää pellolla asumisessa oikein on?

”En kaipaa Helsingin kaikuvia kivipihoja, enkä sitä, että auto pitää kaivaa lumikinoksesta. Nyt lapsillani on tilaa juosta ja palloa pystyy potkimaan huoletta”, Pösö perustelee.

”Siellä on se oma rauha. Oma tupa, oma lupa. Siinä se oikeastaan on.”

Kun pääministeri Matti Vanhanen viime syksynä esitteli hajakeskitetyn puutarhakaupunkimallinsa, nousi älämölö siitä, missä ihmisten on hyvä elää.

Kaupunkilaiset syyttivät pientaloasukkaita luontoa tuhlailevasta elämäntyylistä, omakotitalojen asukkaat taas kaupunkilaisia siitä, että näiden perhe kärsii kivihelvetissä.

Minulla ei lapsia ole, mutta uskoisin voivani kasvattaa heidät molemmissa ympäristöissä. Kerrostalossa säästyisi ehkä enemmän aikaa perheelle.

Mutta muutamaa asiaa en pientaloasumisessa kestä. Omakotitalossa asuakseen pitäisi pääkaupunkiseudulla hankkia auto. Nyt voin sujahtaa parissakymmenessä minuutissa bussilla Helsingin teattereihin, museoihin ja baareihin.

Ja vaikka suurin osa suomalaisista toivoo kotinsa sijaitsevan väljästi rakennetulla alueella, minä kaipaan tiivistä rakentamista ja urbaania kulttuurimiljöötä.

Se on minusta kaunista.

Enkä kestä sitä ylemmyyttä, joka omakotitaloasujien puheista paistaa.

Asenne on tuttu jo lapsuudestani.

Rivi- ja kerrostaloissa asui aina se epäilyttävä väki, joiden lapset rikkoivat leikkikentän kiipeilytelineen. Kunnon perheet asuivat omakotitalossa. Sillä omakotitalohan on koti. Rivitaloissa ja kerrostaloissa asutaan vain asunnoissa.

Ja lopuksi toivoisin, että tämä onnellisuuden tuputtaminen loppuisi. Ei minulla ole mitään onnea ja sen tavoittelua vastaan, kunhan touhussa säilyy jokin realismi.

Omassa talossa ei välttämättä asu onnellinen perhe. Nämä samat pientalot, jotka talotoimittajien katalogeja koristavat, kuvittavat useimmiten myös uutisia suomalaisista murhenäytelmistä.

En halua olla suvaitsematon.

Saahan sitä kaikessa rauhassa ajella Prismaan, lojua kotiteatterin pauloissa ja popsia makkaraa grillikatoksessa.
Sillä välin minä jatkan sauvakävelyä Kumpulan puistossa.

Luku II

jossa Ninni hankkii S-etukortin ja nauttii bonuskuoharia.

Asiakasomistajan tunnustukset

Kosmetiikkamyyjä tuijotti epäuskoisena.

”Mutta saisit sillä tämän puoleen hintaan.”

Meikkivoide oli törkykallis, mutten vain pystynyt siihen.

Ottamaan S-etukorttia.

Moni baari-ilta on hetkellisesti latistunut, kun tiskin takaa on kysytty: ”Onko S-etukorttia?”

Kysymys herättää kolme perusajatusta:

Onko tämäkin ketjupaikka? Pitää alkaa käydä muualla.

Tuleeko joku baariin bonusten kiilto silmissä? Täällä ollaan rentoutumassa eikä säästämässä rahaa, prkl! Ja: ehkä elämässäni ei ole kovin suuria ongelmia, jos ahdistun tästä kysymyksestä.

Sukupolveni määrittää itseään kuluttajuuden kautta. Ostamme, tai ainakin uskottelemme ostavamme, luomua, reilua kauppaa, hiilineutraalia, vegaanista, lähellä tuotettua, vintagea ja kierrätysmateriaalista valmistettuja pikkudesignerien uniikkituotteita.

Saatamme keskustella tuntitolkulla tomaattien tai lenkkitossujen sosiaalisista ja ympäristövaikutuksista.

Kuluttajuus, jonka tarkoituksena on säästää rahaa tai kerätä itselle etuuksia, on meille outo ajatus.

Tämän ideologian tyrkyttäminen ahdistaa, kun työpäivän päätteeksi yrittää ostaa tuopillisen maailman toiselta laidalta raahattua indie-panimon luomuolutta.

Seison S-pankin luukulla. Aion hankkia sen. Vain yksi vuoronumero erottaa minut vihreästä kortista.

Seuraavan viikon ajan elän S-etukorttielämää: asioin S-ketjun liikkeissä aina kun se on mahdollista.

Vaalea nainen varmistaa, eikö minulla tosiaan ole ennen ollut korttia. Vakuutan, että näin on.

Kysymys on aiheellinen. Kuluttajaryhmä, jonka nyt jätän taakseni, on häviävän pieni. S-etukortin omistaa 2,8 miljoonaa suomalaistaloutta. Vain seitsemän prosenttia suomalaisista ei omista mitään etukorttia.

Allekirjoitan neljä paperia. Maksan 35 euroa ja sujautan nimelläni varustetun S-etukortin kukkarooni. Minusta on tullut asiakasomistaja.

Suomen ensimmäiset osuuskaupat perustettiin 1800-luvun lopussa. Ajatuksena oli tarjota osuuskunnan jäsenille laatutavaraa kohtuuhintaan.

Asiakasomistajuus on enemmän kuin kanta-asiakkuus. Maksamani 35 euroa on osuusmaksu, joka tekee minusta S-omistajan. Osa S-ryhmän tuotosta käytetään hyväkseni palvelujen ja tarjonnan kehittämiseen.

Tarjontaa on tosin vaikea kuvitella paljon laajemmaksi. Ryhmään kuuluu ruokakauppa-, market-, tavaratalo-, ravintola-, baari-, puutarhaliike-, rautakauppa-, hotelli-, autokauppa- ja huoltoasemaketjuja.

Bonusta saa optikolta, vakuutusyhtiöstä, matkatoimistosta, puhelinoperaattorilta, hammaslääkäriltä, kuntokeskuksista, laivayhtiöstä, vartiointiliikkeeltä, kampaamosta, laskettelukeskuksesta ja autovuokraamosta.

Alennuksen kortilla saa museoista, huvipuistoista ja kulttuuritapahtumista.

Suomessa on vaikea hengittää hyödyttämättä S-ryhmää. Eikä hengittäminenkään ole välttämätöntä. Helsinkiläisen S-ihmisen saattaa ikuiseen lepoon HOK-Elannon hautauspalvelu.

”Kätevää. Jos kerää koko elämänsä ajan bonuksia, sukulaisten ei tarvitse maksaa hautajaisista”, ironisoi ystäväni.
Nyt olen osa tätä kaikkea.

S-etukorttineitsyyteni vie Alepan söpö kassapoika. Kun kaivan kortin esiin, hän katsoo minua jotenkin säälivästi. Ajattelee, että tuokin raukka on luovuttanut.

Kadulla suhteellisuudentajuni palaa. Itsesääliähän se oli.

On kesän ensimmäinen päivä, ja nuori mies olisi taatusti halunnut puistoon ostosteni, sixpäkin ja jäätelön, kanssa.

Tästedes S-ryhmä tietää, missä ostan ja kuinka paljon. Järjestelmä rekisteröi loppusummat, muttei sitä että ostin juuri olutta ja jäätelöä.

K-kauppojen Plussa kerää tarkemmat tiedot. Sen Ravintokoodi-palvelu antaa Plussa-ostosten perusteella palautetta kotitalouden ruokavaliosta. Kammottavaa.

Puhelin soi. Ystävä pyytää Linnunlaulun kahvilaan. Unohdan muistuttaa, että olisihan tuossa Coffee House ja sieltä saisi niitä bonuksia.

Matkalla joogasta kotiin pitää käydä ruokakaupassa. Siwa olisi lähempänä, mutta pakottaudun Alepaan.
Ojennan kortin kassalla jo rutiinilla – piilossa pankkikortin alla.

Seuraavana päivänä haen Coffee Housesta lounaaksi wrapin ja ison latten. Poistuessani huomaan ovesta asiakasomistajatarjouksen: wrap ja talon kahvi puolella hinnalla siitä, mitä maksoin.

Olen kehno asiakasomistajuuden hyödyntäjä, mutta ehkä kyse on vain tottumattomuudesta.

Kolmannen S-päiväni Memphis-lounaalla huomaan heti asiakasomistajan kuohuviinitarjouksen. Virkanainen sisälläni herää vastustamaan ajatusta lounaskuoharipullosta.

Sen sijaan käyn lounasseuralaiseni kanssa iltapäivällä Tornin Ateljeebaarissa skumppalasillisilla.

Bonus ei voisi kertyä mukavammin.

En ole vuosiin kiinnittänyt huomiota kauppojen ja ravintoloiden erikoistarjouksiin. Periaatteessa olisi kannattanut, sillä tienaan verrattain surkeasti. Syy on se, että tarjousten alareunassa lukee ”Vain Plussa-kortilla” tai ”Asiakasomistajille”.

Tämä ärsyttää bonuskortittomia. He maksavat perushinnoissa kortillisten bonukset, plussat ja erikoistarjoukset sekä etuuskoneistojen pyörittämisen.

Etukortteja voi vastustaa myös eettisistä syistä. S- ja K-ryhmät ovat Suomen Walmart.

Jättimäiset ABC-huoltoasemat tyhjentävät maaseutua palveluista. Prisman tai Citymarketin avaaminen vie pikkukaupat konkurssiin ja perheet autolla pellon keskelle ruokaostoksille.

Moni tutuistani varttui pikkukaupungissa, jonka ainoa ravintola on Rosso. En saa houkuteltua ketään heistä Rosso-lounaalle.

Ehkä pakenimme Helsinkiin juuri rossoja ja citymarketteja. Täällä uskomme olevamme yksilöitä.

Prisman ja Citymarketin jättimäiset oviaukot tuijottavat toisiaan espoolaisessa kauppakeskus Isossa Omenassa.
Lounastamme niiden yläpuolella Suomen ensimmäisessä Wok Up -ravintolassa. Se sijaitsee vakiintuneemman S-ravintolan, Chico`sin, naapurissa.

Teinit mättävät nuudeleita naamaan tottuneesti puikoilla. Wok Upeille voi povata menestystä. Mitä Espoo edellä, sitä S-Suomi perässä.

Auringonvalo tulvii käytäville kattoikkunasta. Kummastelen ihmisten hellevaatteita.
Onko täällä joku ulkovaatenarikka?

Seuralaiseni huomauttaa, että paksummat vaatteet luultavasti odottavat autoissa alakerran parkkihallissa.

Jos Prisman jättikärryt lataisi ruualla, setin kantoon tarvittaisiin pari rinkkaa ja muutama vetolaukku. Ruoka ei mahtuisi
keittiöni kaappeihin.

Valtava on myös Prisma itse.

Päästäkseen ruokaosastoille on taitettava yli kilometri tavaran täyttämien hyllyjen keskellä.

Isä nappaa lelua mankuvan pikkulapsen kainaloonsa. Varhaisteini sovittaa pääkallolippistä.

Joka toinen naisasiakas on raskaana. Ehkä he ovat nimimerkki Paavon kohtalontovereita.

”Ennen joulua totesin Prismassa, kun katsoin riiteleviä lihavia perheitä, ettei meistä ainakaan tule tuollaisia. Mahaa jo on, vauvaa pukkaa ja todennäköisesti sen itku saa vanhemmat kireiksi.

Nyt on tilattu se helevetin poonuskortti”, tilitti Paavo etukortteja vastustavassa Facebook-ryhmässä.

Toivon, että Paavolla on jo parempi mieli. Tuore isä tuskin ehtii ahdistua vihreästä muovinpalasta.

Kassalla kärryssä kyhjöttää vain muutama tavara: pölypusseja, pesuainetta, parmesanpala, norilevyjä ja perunoita.
Mikään ei ole asiakasomistajatarjouksessa.

Kokeiluviikolla asioin kymmenessä S-ketjun paikassa. Käytin niissä 113,32 euroa. Jos käyttäisin rahaa samaan tapaan koko kuukauden ajan, minulle maksettaisiin 2,5 prosentin bonukset, eli 11,30 euroa.

S-elämä jää nyt taakse. Otan S-etukortin pois lompakosta ja piilotan sen kirjahyllyyn.
Päätän kuitenkin olla leikkaamatta sitä kappaleiksi.

Meikkivoide alkaa olla vähissä.

Luku III

jossa Veera kokee vapauden huuman Toyota Corollan ratissa.

Teuvon matkassa

Teuvo!

Olen elämäni ensimmäistä kertaa autokaupassa, ja automyyjäni nimi on sama kuin
Leevi & the Leavingsin maanteiden kuninkaan.

Toyota Autotalojen liike Itäkeskuksessa on valoisa ja tilava. Autokaupan vieressä on valtavin koskaan näkemäni Prisma.
Vaikka metro on vain kivenheiton päässä, täällä näyttää vähän samalta kuin New Jerseyssä. Prismaan, jättimäiseen Hesburgeriin, Rosso Expressiin saati sitten Toyota Autotaloihin ei taatusti polkaista Jopolla.

Yritän näyttää siltä, miltä kuvittelen vakavien autonostajien näyttävän. Selailen esitteitä, katselen autoja mietteliäästi ja harkitsevasti.

Auton rengasta en sentään potkaise. Eivätkö jotkut tee niin autoa ostaessaan?

Ei, avokkaissa se näyttäisi vähän nololta.

Mutta Teuvo Hakala ei näytä ollenkaan tyypilliseltä autokauppiaalta. Itse asiassa hän näyttää tummassa puvussaan sympaattiselta Mikael Liliukselta.

Ja Teuvo on niin sydämellinen, että tunnustan heti etten tiedä autoista juuri mitään, ja itse asiassa koko liikkeessä olo lähinnä ahdistaa.

”Olen tehnyt autokauppaa myös Ruotsissa, ja suomalaiset pelkäävät kyllä eniten”, Teuvo lohduttaa lievällä riikinruotsalaisella korostuksella.

Sitten Teuvo tekee oloni mukavaksi. Teuvo ei kysy, mitä vaadin auton suorituskyvyltä, korin kestävyydeltä, turvallisuudelta tai ajonvakautusjärjestelmältä.

Teuvo ei edes kysy, haluanko bensiini- vai dieselmallin.

Sen sijaan Teuvo kyselee, miten juuri minä käyttäisin autoani. Minne sillä ajelisin, kuinka usein ja kenen kanssa.

”En halua antaa tuoteoksennusta, vaan haluan, että asiakkaat lähtevät täältä onnellisina”, Teuvo sanoo ja kuulostaa uskottavalta.

En raaski kertoa Teuvolle, että olen silkkaa ajan haaskausta. Todellisuudessa en halua ostaa autoa koskaan.

Autottomuuteeni on monia syitä.

Yksi tärkeä syy on ekologinen. Yksityisauton ostaminen tuntuisi viimeistenkin periaatteiden hylkäämiseltä.

En ole ympäristötietoisuudessa esimerkillinen, päinvastoin. Lennän joka vuosi ulkomaille ja joskus ostoskassiini saattaa livahtaa Aasiassa ommeltu trendirätti. Koska en tahdo luopua matkustamisesta, yritän uskotella itselleni luopuvani edes jostain.

Kuljen kävellen, pyörällä ja julkisilla ja maksan suurta asuntolainaa keskusta-asumisesta.

Salaa lainailen joskus isäni Volvoa.

Toinen syy autottomuuteeni on identiteetti. Olen kaupunkilaistyttö! Olen viettänyt pitkiä aikoja Lontoossa ja New Yorkissa, ja siellä kuljetaan metrolla ja kävellään kaikkialle! Auton omistaminen olisi yhtä kuin nuoruuden viimeisistä rippeistä luopuminen, muuttaminen pellon laitaan rakennettuun nukkumalähiöön.

Todellisuudessa olen asunut nuoruudestani yli kymmenen vuotta Keravalla. Nenän nyrpistäminen nurmijärveläisille on siis kohdallani enemmän kuin epäuskottavaa.

Keravalla autokouluun mentiin jo alle 18-vuotiaana. Pääkaupunkiseudun kupeessa ajokortti oli sosiaalinen välttämättömyys, sillä viimeinen yöjuna lähti Helsingistä kotiin Saviolle puoli kolmelta. Pilkkua edeltävä kuhina jäi kokematta, ellei joku kaveriporukasta uhrautunut kuskiksi.

Isä opetti minut ajamaan Toyota Corollalla, ja nyt haluan ostaa sellaisen Teuvolta.

”Miksi ostaisit ison auton, jos 95 prosenttia matkoistasi on lyhyitä? Osta pieni Toyota iQ. Sitten kun lähdetään porukalla mökille, vuokrataan tila-auto ja nostetaan tunnelma kattoon!” Teuvo yllättää.

Se olisi kieltämättä järkevää.

Mutta minä haluan juuri Toyota Corollan.

Vielä 1980-luvulla Suomen myydyin auto oli neuvostoliittolainen Lada.

Parissakymmenessä vuodessa suomalainen autokanta on mullistunut. Viime vuoden myydyin automalli oli Volkswagen Golf. Sen perässä seurasivat Å koda Octavia, Toyota Corolla, Kia Ceed, Ford Focus, Volkswagen Passat ja kolme muuta Toyota-mallia.

Kia Ceed on viime vuosien suursuosikki. Se kilpailee menestyksekkäästi markkinoista juuri Corollan kanssa. Vielä muutama vuosi sitten Toyota Corolla oli Suomen myydyin automalli, mutta nyt sen myynti on romahtanut.

Mutta minä en aio hylätä Toyota Corollaa. Se ei koskaan jäänyt talviseen parkkihalliin, kuten äidin beige kuplavolkkari. Se ei edusta porvarillista muka-ruotsalaisuutta, kuten keskiluokkainen Volvo.

Toyota Corolla on ajattelevan aikuisen ihmisen järkivalinta. Se kestää suomalaisia talviolosuhteita, varaosia on helppo saada ja sen voi vielä korjattavaksi muihinkin kuin merkkiliikkeisiin.

Lisäksi se on maailman eniten samalla mallinimellä valmistettu auto, jota on myyty kymmeniä miljoonia kappaleita. Suomeen on vuosien varrella tuotu satojatuhansia Toyota Corollia.

Jos se kelpaa sadoilletuhansille suomalaisille, miksi se ei kelpaisi myös minulle?

Teuvo lyö käteeni avaimet ja lähettää minut koeajolle. Ajan pois Itäkeskuksesta, Vuosaaren sataman kautta kohti Sipoota.

Uusi auto tuntuu alla ihanan kevyeltä. Kehätiellä kaasuttaessani tunnen oloni huolettomaksi ja vapaaksi.
Tällaista se yksityisautoilu olisi.

Kaupunki muuttuu nopeasti pelloiksi ja mäntymetsiksi. Landbo, Karhusaari, suuruudenhullut omakotitalot, Sipoon merenrannat!

Täällä ilma on raikkaampaa ja meri kirkkaampi kuin Tokoinrannassa. Eikä matka kaupunkiin nyt loppujen lopuksi olisi ollenkaan mahdoton.

Siis jos minulla olisi auto.

Rakastan autolla ajamista niin paljon, että jos omistaisin auton, ajaisin taatusti kaikkialle. Juhlimaankin, koska en jaksaisi öistä taksirumbaa. Bileistä tulisi pian aikuisia illanistujaisia.

Autoilu on ihan liian mukavaa. Ja kasvanut mukavuudenhalu on nuoruuden kuolinisku. Mitä epämukavammin elän, sitä enemmän tunnen olevani elossa.

Kun palaan koeajolta, teen mielestäni aika sujuvan taskuparkkeerauksen ja toivon, että Teuvo näkisi sen autoliikkeen ikkunasta.

Ei tässä turhaan Keravalla ole eletty.

En aio ostaa Corollaa, mutta Teuvo tietää, mistä narusta kannattaa vetää.

”Oletko ajatellut Toyota Priusta”, hän kysyy.

Prius on maailman ensimmäinen massatuotantona valmistettu hybridiauto.

Amerikkalaisen Stuff White People Like -blogin kirjoittajien mukaan Toyota Prius kuuluu samaan kategoriaan kuin Moleskinen muistikirjat, hummus, poliittiset vangit, minimalistiset huonekalut, Juno-elokuva, vintage, ironia, Applen tuotteet, Barack Obama ja kahvilat, joissa tarjotaan aamiaisia.

Niistä keskiluokkaiset länsimaiset kaupunkilaiset pitävät.

Blogin mukaan Toyota Prius on täydellisin valkoisten ihmisten tuote ikinä:

”Se on kallis, se antaa tunteen siitä, että autat ympäristöä, eikä se vaadi muuta sitoutumista tai elämänmuutoksia kuin rahaa.”

Olen ennalta-arvattava, mutta en välitä.

Toyota Priusin esittelylehtisessäkään ei ole kuvia ahdistavista lapsiperheistä. Kuvissa on vaalea, pisamainen nainen, jolla on kaulassa ruskeat puuhelmet. Ja 30-gigainen iPod, joka on yhdistetty autostereoihin.

En ole osannut odottaa, että saatanallinen autobisnes on näin ovelaa. Ensin sympaattinen autokauppias, nyt auto, jota myydään minulle popmusiikilla, sinkkuelämällä ja ympäristötietoisuudella.

En osta Toyota Priusta. Voin väittää itselleni, että syynä ovat nuoren kaupunkilaisen identiteetti ja huoli ilmastonmuutoksesta.

Kolmas syy on proosallisempi. Prius maksaa yli 30 000 euroa. Tililläni on summasta alle prosentti.

On pirun kallista ryhtyä aikuiseksi.

Luku IV

jossa Matti yrittää löytää itsestään radionovalaisen.

Arjen radio

Olen katsonut kuinka kulkee
Kitumalla aika mun kelloissa

Viikon olen käyttänyt vapaa-aikani kuunnellen Radio Novaa ja miettinyt, mikä kanavassa minua niin vituttaa.
Olen herännyt Novan aamushow`hun, kuunnellut töissä Jokisen eväitä ja iltaisin, jos jaksanut ja ehtinyt, vielä iltaohjelmia.

Tehtävä on ollut vaivalloinen. Nova onnistuu iskemään hermoon, johon mikään muu media ei osu.
Pystyn vaivattomasti lukemaan Seiskan kannesta kanteen ja katsomaan Ylen vaivaannuttavia koko perheen viihdeohjelmia.

Jaksan kuunnella Radio Rockin äijäurpoilua niin pitkään kuin haluan. Olen myös niin vakava ihminen, että tilaan Suomen Kuva-lehteä. Kotiin.

Olen median suurkuluttaja, mutta silti ennätykseni yhtäjaksoisessa Novan kuuntelussa on noin 45 minuuttia. Se oli alkuun helppo suoritus. Uutiset, sää, jotain löpinää, muutama mitäänsanomaton kappale. Kesäkaluste- ja grillausmainoksia.

Sitten tuli pitkä keskustelu aiheesta: tarkoittaako petaamaton sänky sitä, että ihminen on epäsiisti?

Kuuntelijat soittivat ja olivat puolesta ja vastaan. Sitten soitettiin Stingin Fields of Gold. Tämä kaikki putkeen! Minut oli murrettu.

Sting on helppo selitys Novan sietämättömyydelle: musiikkivalinnat. Kaltaiselleni, ei edes oikeasti niin hirveän eriskummallisen, mutta valikoituneen rock-pop-elektro-musiikin ystävälle Novan kuuntelu on kuin olisi ala-asteikäisenä koulun diskossa, jossa oma isä soittaa iskelmää.

”Please, iskä, soita nyt jotain hyvää!”

Ei auta. Nova soittaa tasan sitä, mitä Suomen kansa haluaa kuulla.

Novan syyttäminen huonon musiikin soittamisesta on kuin boikotoisi lähikauppaa, koska se myy perunoita.

Novalla kuulee 1,5 miljoonan suomalaisen musiikkimaun, eikä sen maun pitäisi olla kenellekään yllätys. Joku ne Helmut Lottin coverlevyt ja Samuli Edelmannin virsiulinat levykaupoistakin ostaa.

Nyt kuumintahottia on löysän aikuisrockin uusi kuningas Juha Tapio. Nova-viikkoni aikana olen kuullut ainakin kuusi kertaa Minä olen, sinä olet -kappaleen.

Nova-kansassa on voimaa. Se äänestytti Koop Arposen Idols-voittajaksi ja entisen juontajansa Pertti Salovaaran kansanedustajaksi.

Heidän Volvonsa, Å kodansa ja Toyotansa täyttävät Suomen valtatiet perjantaisin ja sunnuntaisin.

Monet heistä ovat uskollisia kuuntelijoita, jotka kolarin nähdessään soittavat ensin Novalle ja vasta sitten poliisille. Novalla on siis ystäviä. Miksi en pysty olemaan yksi heistä?

On maanantai 4. toukokuuta ja kello 13.36.

Sää on puolipilvinen, melko navakkatuulinen. Olen Pasilassa Radio Novan isossa neuvotteluhuoneessa kanavan luovan suunnittelun päällikön Ninja Huhtamäen kanssa.

Olemme juuri kiertäneet Huhtamäen kanssa Novan tilat. Näin avokonttorin, missä juontajat tuottajineen suunnittelevat ohjelmiaan. Käytävällä tuli vastaan radiojuontaja Ile ”Jokisen eväät” Jokinen.

Piipahdimme studiossa kuuntelemassa, kun Sari Seppälä teki suoraa päivälähetystä.

Meneillään oli Kaapinpaikka-kilpailu, joka on Novan toukokuun niin sanottu superteema. Kaapinpaikassa laitetaan miehet ja naiset kilpailemaan toisiaan vastaan leikkimielisenä tavoitteena selvittää, kumpi sukupuoli on parempi.

Ihan oikeasti. Tytöt vastaan pojat. Tulee ihan ala-aste mieleen.

”Ehkä tehtävän asettelu oli vähän miehinen”, Seppälä lohduttaa naista, joka häviää kilvan.

Siinä piti keksiä Suomen lätkäjoukkueelle kannustushuuto.

Mutta ei hätää, leikkiähän tämä vain.

Kaikki nauravat. Lähetys soljuu sujuvasti eteenpäin. Kesäkalustemainoksia. Kanavatunnari. Pete Parkkosen uusi biisi. Heti perään klassikko. Pölinää. Ja taas Juha Tapiota:

Minä olen odottanut sinua kauan
Minä olen valvonut pitkän yön

Noora ja Valtteri kuuntelevat tyytyväisinä.

He ovat noin 35-vuotiaita ja asuvat lähiössä omistusasunnossaan. Valtteri on koulutukseltaan puuseppä, jolla on oma yritys. Noora on tiedottaja suurehkossa firmassa. Heillä on kaksi pientä alle kouluikäistä lasta ja kaksi autoa.

He eivät ole musadiggareita, mutta Valtteria miellyttää kotimainen rock ja pop, Nooraa kasariballadit.

Noora ja Valtteri ovat Radio Novan kuvitteellisia mallikuuntelijoita. Heille Novan noin 30-henkinen ohjelmaryhmä suuntaa lähetyksensä.

”Lisäksi otamme huomioon Nooran vähän vaativamman pikkusiskon. Hän saa meidät miettimään myös erikoisohjelmia, matkailuohjelmia, eikä niissä ole kohteena vain Kanariaa ja Kreikan saaristoa vaan vähän erikoisempaakin”, uusia ohjelmaideoita Novalle työkseen keksivä Ninja Huhtamäki selittää.

Noora ja Valtteri kuulostavat mukavilta ihmisiltä. He luultavasti elävät melko onnellista, tasapainoista elämää.

Mutta, espoolainen omakotitalopariskunta, jonka vaimolla on vähän villi pikkusisko.

He kuulostavat myös aika… Miten sen nyt sanoisi. Tylsiltä.

Pariskunnalta, joka saapuu kotibileisiin omalla autolla ja ostaa Juha Tapion levyjä.

Tuleeko minustakin joku päivä Valtteri, joka kuuntelee Radio Novaa?

”Ai Novan kuuntelu on kauhukuvan maalaus? Pelkäätkö että siinä on tulevaisuutesi?” Huhtamäki naurahtaa mutta vaikuttaa hitusen ärtyneeltä.

Saan kuulla kevyen läksytyksen siitä, kuinka toisten elämäntyyliä ei saa kritisoida, ellei sitä ole itse kokeillut. Totta.

Mutta mistä Novan kuuntelijat oikein tulevat? Tutkimusten mukaan kanava on 25-54-vuotiaiden aikuisten keskuudessa mieluisin radiokanava. Silti en tunne ketään ikäistäni tai nuorempaa Novan kuuntelijaa.

”Kuuntelijamme ovat tuiki tavallisia suomalaisia. He ovat pitkälti äitejä tai isiä, ja usein lasten myötä erikoisuudentavoittelu loppuu. Olet löytänyt oman roolisi ja paikkasi jostain muualta”, 38-vuotias Huhtamäki sanoo ja ottaa esimerkiksi itsensä.

”Olen todennut, ettei kaiken tekemiseni tarvitse olla niin helvetin makeeta ja erikoista. Ihmisille Nova on rinnallakulkija. Monet oikeasti taimaavat päivittäiset asiansa meidän mukaan. He tietävät, että ovat ajallaan, kun uutiset starttaavat samaan aikaan kun käännät autoon virran. Siitä tulee turvallinen fiilis. On oikea aika lähteä töihin.”

Nyt olen oppinut, ettei Nova vituta, se pelottaa.

Se pelottaa, koska kanava edustaa keski-iän arkea.

Radio Nova ei kuitenkaan ole portti arkeen. Jos kuuntelee Novaa, on jo arjen rattaiden hampaissa – eikä enää ole paluuta takaisin.

Jos Radio Nova olisi väri, se olisi beige. Beige on arjen juhlaväri.

Voi olla, että olen vain kateellinen. Onhan Juha Tapionkin levyn nimi Suurenmoinen elämä.

Antti Järvi, Ninni Lehtniemi, Veera Luoma-aho, Matti Markkola
Kuvat Teemu Granström