20. maaliskuuta 2009
Teksti:

Ylen ajankohtaistoimituksen studiossa istuu sekalainen joukko ihmisiä. Äänenpainot ovat kiihkeitä, ja puheenvuoron saa varmimmin huutamalla.
Muutama viikko aiemmin opiskelija on ampunut Kauhajoen koulukeskuksessa kymmenen ihmistä ja itsensä. Meneillään on kasvatusilta, jossa pohditaan, mikä nuoria vaivaa.
Ismo Kiesiläinen, 27, Pääkaupunkiseudunnuorten ääni -toimituksen tuottaja, istuu eturivissä sinisessä kauluspaidassaan. Keskustelu tuntuu pahalta ja liian monesti kuullulta.
Se koskee internetiä. Sekä Kauhajoen että Jokelan kouluampujat olivat keskustelleet aikomuksistaan verkossa. Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri Miriam Kalland on huolissaan nuorten mielenterveydestä:
”On tapauksia, joissa nuoret haluavat rekisteröidä suhteensa virtuaalihahmoon.”
Kansanedustaja ja Suomen yrittäjien puheenjohtaja Eero Lehti ehdottaa internet-yhteisöille vastaavaa päätoimittajaa.
Kiesiläinen ja studioon kutsutut nuoret vääntelehtivät istuimillaan.
Sukupolvien välinen digikuilu ammottaa tv-studiossa. Sen laidoilla internet tarkoittaa täysin eri asioita.
Vallanpitäjien sukupolven internet on joukkoviestin, jossa joku lähettää viestin yleisölle ja jota voi valvoa siinä missä muitakin joukkoviestimiä. Nuoria pitää opettaa internetin käyttöön. Muuten he voivat luulla siellä syntyviä ja sen kautta ylläpidettäviä ihmissuhteita oikeiksi.
Nuorten internet on väline yhteydenpitoon ystävien kanssa. Aikuisten tapa puhua internetistä paljastaa, etteivät he tajua siitä mitään.
Rotkon yli on vaikea rakentaa siltaa. Kiesiläinen kannustaa puheenvuorossaan vanhempia nettiyhteisöihin.
”Nettiyhteisöt syntyvät niistä, jotka siellä toimivat. Vanhemmat eivät ole olleet mukana luomassa niitä. On pistetty lapset, nuoret ja suuryhtiöt samaan tilaan ja sanottu, että rakentakaa yhteiskunta, vähän Kärpästen herran hengessä. Se ei valitettavasti toimi.”

Kolme kuukautta myöhemmin Kiesiläinen muistelee koulusurmien aiheuttamaa moraalista paniikkia helsinkiläisessä kahvilassa hieman kyynisen oloisesti.
”Jos päätetään, että ongelmat ovat verkossa, sen voi hoitaa rajoituksilla, jotka eivät maksa mitään. Jos taas pistetään oppilashuolto kuntoon, se maksaa”, hän sanoo ja kieputtaa sormissaan lautasliinasta taittelemaansa pötköä.
Nuoret itse esittivät Kauhajoen jälkeen saman kysymyslistan kuin usein ennenkin: Miksei koulusta saa apua mielenterveysongelmiin? Ja jos koulupsykologilta saakin jotain apua, miksi ei ole paikkaa mihin mennä sen jälkeen?
Nuoret toivovat kouluihin lisää keskustelua. Toivomus tyrmätään yhä uudelleen.
”Vaikka nuorilla olisi selkeitä, ilmaisia ratkaisuja, niistä ei välitetä. Ajatellaan, että aikuisilla on kaikki asiantuntemus”, Kiesiläinen sanoo jokseenkin lakonisesti.
Aikuisiksi ei niin vain tulla 2000-luvun Suomessa. Niitä, jotka sijoittuvat kärjellään seisovan ikäpyramidin laihaan kohtaan, otetaan harvoin vakavasti. 1970-luvun alussa syntyneitä esitellään nuorten taiteilijoiden näyttelyssä. Kolmekymppiset kohtaavat pojattelua ja tytöttelyä.
Nuoria, jotka haluavat vaikuttaa yhteiskuntaan, ei käy kateeksi.
Nuorten äänen toimittajat kohtaavat hankalia aikuisia.
Sellaisia kuin Espoon opetustoimen koulupsykologipalveluiden päällikkö, joka pakeni toimistoonsa, kun häneltä yritettiin kysyä, mihin katosi nuorisovaltuuston tekemä aloite kaikille pakollisesta tutustumiskäynnistä koulupsykologille.
”Ei meillä ole aikaa typerien pikkutyttöjen typeriin kysymyksiin”, vastattiin Helsingin opetusvirastosta haastattelua pyytäneelle nuorelle naiselle.
Kiesiläinen huokaa syvään. Tuntuu ristiriitaiselta työskennellä kaupungin projektissa, joka kannustaa nuoria osallistumaan, kun kaupungin työntekijät eivät suostu keskustelemaan asioista, joista nuoret haluaisivat puhua.
”Välillä tuntuu, että tehtäväni on saada työnantajani näyttämään huonolta.”

Helsingin nuorisoasiainkeskuksen Hattutehtaalla on koolla innokas työryhmä, joka suunnittelee inserttiä Kuningaskuluttajaa varten. Conversen ja Adidaksen tennarit on parkkeerattu lattialle sohvan viereen.
Viimeisen vuoden aikana Nuorten ääni -toimituksen toiminta on laajentunut: Helsingin Sanomien lisäksi nuoret tekevät juttuja myös Ylen ajankohtais- ja asiaohjelmiin ja tuottavat yhteiskunnallista materiaalia ja vaalikoneita IRC-galleriaan.
Ismo Kiesiläinen ei lukeudu niihin tennareissa ja huppareissa maleksiviin, trendiläppää heittäviin nuoriso-ohjaajiin, jotka pidentävät nuoruuttaan työnsä kautta. Sileäksi silitetty raidallinen kauluspaita on jätetty napittamatta. Sen alla on harmaa yksivärinen t-paita.
Nuoret kutsuvat Kiesiläistä Imsoksi. Hän seuraa palaveriä ja tekee toisinaan huomautuksia.
”Onko teillä jo aikataulusuunnitelma?” hän kysyy.
”On meillä, siinä ei vain ole päivämääriä”, kuuluu vastaus.
Vilkkain keskustelu syntyy, kun yritetään sopia seuraava tapaaminen. Sitä on hankala sovittaa tanssi- ja soittotuntien, valokuvauksen, johtajakoulutuksen, koulun johtokunnan kokouksen ja toisten Nuorten ääni -työryhmien kokoontumisien väliin.
”On myytti, että nuoret ovat laiskoja vetelehtijöitä. Etenkin ne, jotka haluavat saada jotain aikaan ja muuttaa maailmaa, tekevät hirveästi kaikkea, eivätkä saa siitä edes palkkaa”, Kiesiläinen kertoo.

Hattutehtaan projektit ovat kaukana ensimmäisistä 1990-luvun mediakasvatustunneista.
Silloin äidinkielenopettajat pyysivät oppilaita kirjoittamaan oma mediahistoriansa. Kiesiläinenkin muistaa harjoituksen.
”Nykyään olisi järjetöntä pyytää tuollaista, kun kaikki ovat koko ajan jossain.”
Kokeillaan silti.
Tokaluokkalaisen pikku-Ismon elämässä tapahtui jotain mullistavaa. Naapuri hankki vhs-videokameran, jolla kaverukset pääsivät leikkimään.
Vantaalaisella Rekolan ala-asteella oli edistynyt opettaja, joka teetti oppilailla myös videotöitä. Esimerkiksi esitelmän sai tehdä videona.
”Naapurilla oli omenapuita. Teimme prosessikuvauksen, jossa omenat poimitaan, mennään mehupuristamoon ja niistä tulee mehua.”
Elokuvanteko on edelleen Kiesiläisen rakkain harrastus.
1980-luvun lopussa kotiin tuli Commodore 64. Kiesiläinen pelasi, ohjelmoi, piirsi ja teki sillä musiikkia.
Vuonna 1995 Kiesiläinen alkoi käydä MikroBitti-lehden lukijapurkissa, Mbnetissä. Nettikulttuuri oli syntymässä ja Kiesiläinen löysi samanhenkistä väkeä.
Nettiyhteys otettiin puhelinlinjaa pitkin, mikä oli kallista. Sitä saattoi käyttää korkeintaan tunnin päivässä.
Itse tekeminen ei ole Kiesiläisen mediahistoriassa sattuma – se on missio. Hän haluaa mediakasvatuksesta median tekemisen koulutusta.
”Nykyisin keskitytään siihen, osataanko lukea viestiä oikein. Kyynikko voisi sanoa, että pyritään kasvattamaan parempia television katsojia.”
Kiesiläinen haluaa visuaalisen median teosta kansalaistaidon, samanlaisen kuin kirjoittaminen on nykyisin.
”Jos meillä olisi vain lukutaito, muttei kirjoitustaitoa, eläisimme aika erilaisessa yhteiskunnassa.”

Tammikuu 1999. Joukko nuoria ryömii kokonaiseksi päiväksi Helsingin rautatieaseman säilytyslokeroihin. Yhteydenpito lokerosta toiseen hoituu kannettavilla tietokoneilla ja sarjakaapelinettiyhteydellä. Nuoret väittävät tätä keskusteluksi.
He kertovat olevansa Irti Elämästä -järjestöstä, jonka tehtävänä on tylsyyden, epäviileyden ja nörttiyden edistäminen.
Yhteen lokeroon on sulloutunut yksi tapahtuman pääjärjestäjistä, 17-vuotias Ismo Kiesiläinen.
Tempaus päätyy Ylen, MTV3:n ja FST:n pääuutislähetyksiin sekä Ruben Stillerin keskusteluohjelmaan.
”Tuskin koskaan aiemmin mikään näin tylsä asia oli saanut näin paljon huomiota mediassa”, ironisoivat sittemmin lakkautetun Irti Elämästä -järjestön kotisivut.
Mediahuomiota on tosiaan vaikea ymmärtää tästä päivästä käsin. Nörtit olivat mystisiä, shamaanimaisia hahmoja, jotka hallitsivat hieman pelottavia tietokoneita ja rikastuivat niiden avulla. Se, että joku keskustelisi tietokoneen avulla, oli kummallista.
”Olen ajatellut näyttää niitä uutispätkiä nuorille, mutten tiedä miten selittäisin, miksi se oli uutinen. Nykyisin on aika erikoinen nuori, jos ei käytä nettiä keskusteluun kavereiden kanssa. Ja siitä on vain kymmenen vuotta aikaa”, Kiesiläinen pohtii.
Tuossa ajassa on muutakin vaikeasti selitettävää. Kuten se, miksi Kiesiläinen ei tuolloin olisi voinut kuvitella työskentelevänsä nuorisotyöntekijänä.
Kiesiläisen kanssa samaan aikaan Kallion lukiota käynyt muistaa tämän flanellipaitaan pukeutuvana nörttinä.
”Ei ehkä hiljaisena, mutta nörttinä yhtä kaikki.”
Kiesiläinen itse kuvaa teinivuosiaan näin:
”1990-luvulla nuorisokulttuuri oli massakulttuuria. Minua ei oikein puhutellut se asetelma.”
On vaikea sanoa, kumpi on muuttunut kymmenessä vuodessa enemmän: nuorisokulttuuri vai Kiesiläinen. Lopputulos kuitenkin on selvillä.
”Ymmärrän paljon paremmin nuoria kuin silloin. Tai ainakin haluan ymmärtää.”

Ninni Lehtniemi
Kuva Juha Peurala

KVG: Koko kansan lemmikki

”Mä tykkään sun kuvista”, huokaa harmaantunut mies selaillessaan teinitytön IRC-galleriakuvia videopätkässä Mian yleisö.
Sen ohjasi Mannerheimin lastensuojeluliitolle ja IRC-gallerialle Ismo Kiesiläinen.
Kiesiläinen ei myönnä itse kontrolloivansa netissä hänestä olevaa materiaalia.
”Päinvastoin on epäilyttävää, jos Googlella ei löydä mitään jostain ihmisestä.”
Hakukone löytää Kiesiläisen kotisivut, runsaasti mediakasvatus- ja indie-leffasivustoja.
”Ismo Kiesiläinen, tuleva superjulkkis ja koko kansan lemmikki.”
Mikä ihme tämä on?
”Ai, tuokin löytyy vielä. Se on vanha kotisivuni, nuortenlehtiparodia”, Kiesiläinen selittää eikä vaikuta yhtään nolostuneelta.
Kiesiläinen googlettaa itsensä säännöllisesti.
”On kiinnostavaa seurata, mihin kaikkialle joutuu. Huolestuttavaa kyllä, melkein kaikki linkittyy nykyään jotenkin työhön.”