12. joulukuuta 2008
Teksti:

Aivan ensimmäiseksi huomaa merinäköalan. Katajanokkalaisen kerrostalon viidennen kerroksen asunnosta näkee kauas Sörnäisten vanhaan satamaan.
Tai näkisi, ellei sitä olisi siirretty Vuosaareen. Satamamaiseman menettäminen harmittaa asunnon omistajaa, joka muistelee kaiholla lapsuutensa elämälle maistunutta Helsinkiä – sen rantoja, satamia ja romukauppoja.
Mutta tästä asunnosta on aika pitkä matka 1940-luvun lopun Punavuoreen, jossa työläisperheiden avainlapset leikkivät raunioissa ”ilman sosiaalidemokraattista ulkotoimenjohtajaa”.
Olohuoneessa on huolettomia designhuonekaluja, seinällä nykytaidetta, keskellä huonetta vanha jukebox. Aallon tarjoilukärry on lastattu viski- ja konjakkipulloilla.
Keittiö on jokaisen kulinaristin unelma.
Työhuone – se on toivoton kaaos.
Kaikkialla 155 neliön asunnossa tuoksuu siltä, ettei tässä kodissa vieraita todellakaan häädetä tupakoimaan parvekkeelle räntäsateeseen.
Jotakuinkin tältä näyttävät Helsingin kantakaupungin ylemmän keskiluokan ja kulttuuriväen kodit.
”Mä olen kaappidemari ja elämäntapakokoomuslainen”, kuittaa asunnon omistaja, toimittaja ja kolumnisti Aarno ”Loka” Laitinen , ja tarjoaa sumppikahvin sijaan erinomaisen cappuccinon.
Yhtä ristiriitaisesti miehen näkee myös ympäröivä maailma.
Siksi on paras aloittaa faktoista.

Hän on 65-vuotias. Hän syntyi sivistystä arvostaneeseen työläisperheeseen Helsingin Uudenmaankadun teollisuuskortteliin.
Hän opiskeli valtiotieteellisessä, mutta keskeytti opinnot, kun tuli valituksi Sanomien toimittajakouluun.
Hän työskenteli Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimiehenä ja sai potkut 1982.
Lempinimen Loka antoi entinen verohallituksen pääjohtaja ja oikeusministeri Mikko Laaksonen .
Hän on ollut 38 vuotta naimisissa Seija Sartin kanssa, joka on Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen maineikas toimittaja – se oli työpaikkaromanssi.
Hänen intohimonsa on poliittinen historia. Siitä hän tietää kaiken.
Hän on erinomainen kokki ja Marttojen kunniajäsen.
Hän sairastaa diabetesta ja siihen nähden polttaa keittiössään punaista norttia kerta kaikkiaan aivan liikaa.
Tupakkamerkki sopii hyvin Laitiselle. Alun perin North State -savukkeita suosivat herrasmiehet ja upseerit, nykyään norttia polttavat R-kioskilla veikkauskuponkeja täyttävät Kallion gubbet.
Samalla tavalla kaksijakoisia merkityksiä täynnä on Laitinen itse.
Sivistyneistön vihaajaksi hän on hyvin huolestunut yleisestä sivistystasosta. Yksinäiseksi sudeksi hän on sosiaalinen ja hauska seuramies.
Laitista pidetään sovinistina, mutta naiskollegoiden ja nuorten naiskansanedustajien mielestä hän on tasa-arvoisempi kuin monet.
Hän pilkkaa nuoria vihreitä naisia, mutta kehuu estoitta Anni Sinnemäkeä .
Mielikuva Laitisesta kertoo kapakkapöytien kantaveikosta, mutta toimittajakollega Anneli Sundberg ei ole nähnyt häntä koskaan varsinaisesti humalassa – ei edes 70-luvulla, kun kaikki muut olivat pipo kallellaan.
Vaikka Laitinen on terävä sanankäyttäjä, itseensä kohdistuneiden loukkauksien suhteen hänen varoitetaan olevan pikkumainen.
Hän on usein valtaa pitävien miesten puolella, mutta silti ikuisesti oppositiossa.
Sieltä hän on sohinut itselleen koko joukon vihollisia.
Nyt hän istuu edessäni keittiössä, jonka huonekorkeus hipoo neljää metriä ja kaataa lasiini viiniä.
”Monet nuoret naistoimittajat ovat helvetin aggressiivisia. Haistan sen, että he inhoavat minua”, Laitinen sanoo ja näyttää hetken epäluuloiselta.
Turhaan. Hänen tarinansa ovat mahtavia.
Laitisen omassa elämässä yksi tarina on tunnetuin.

Se alkoi tenniskentältä.
Vuonna 1981 Aarno Laitinen oli pelaamassa tennistä alaisensa Janne Virkkusen kanssa.
Perkele, millaiseksi presidenttipeli on mennyt, he kirosivat. Kekkosen huono terveydentila oli julkinen salaisuus. Silti Helsingin Sanomien päätoimittaja Simopekka Nortamo oli estänyt aihetta käsittelevän artikkelin julkaisun.
Onko teillä lääkärintodistus, hän oli kysynyt.
Eikö muka riittänyt, että omin silmin näki, kuinka ulalla mies oli?
Mitä jos kirjoitettaisiin kirja, kaksikko mietti. Olisi ihmisten hyvä tietää muitakin asioita – kuten nyt vaikka se, että seuraajaehdokas Ahti Karjalainen oli juoppo. Laitinen innostui ja rekrytoi mukaan lähes koko politiikan toimituksensa. Hirveän hauska jengi, Laitinen muistelee nyt.
Nimen kirjalle keksi Anneli Sundberg.
Se olikin erinomainen nimi: Tamminiemen pesänjakajat.
Presidentinvaaleihin piti olla aikaa vielä muutama vuosi.
Sitten Kekkonen jäi sairaslomalle.
Laitinen editoi nopeasti luvut, päivitti kirjan esipuheen ja etsi kustantajan. Kirjoittajaksi laitettiin Lauantaiseura.

Julkisuudessa kirja lytättiin.
Se oli nimimerkkien takaa kirjoitettua alatyyliä, julistivat monet kolumnistinimimerkit.
Eikä siinä ollut mitään uutta, mitätöivät toimittajakollegat.
Kirjaa myytiin 160 000 kappaletta: R-kioskeista, Suomalaisessa kirjakaupassa suoraan trukkilavalta.
Kun Helsingin Sanomien johdolle kanneltiin, kuka kirjan takana oli, Laitinen sai potkut.
Myöhemmin oikeus totesi irtisanomisen laittomaksi. Korvausrahoilla Laitinen lähetti vaimonsa turkkiostoksille.
Seija Sartin kollegat kutsuivat turkkia sananvapauden soopeliksi.
Mutta mitä tapahtui politiikan toimitukselle, joka jäi Hesariin Laitisen lähdettyä?
Se putosi kuin kivi kaivon pohjaan.
Näin sanoo Sundberg, joka oli lähtenyt talosta melko pian Tamminiemi-kohun jälkeen. Kun hän palasi lehteen takaisin 1985, toimitus oli yhä syvästi masentunut.
”Ympärillä olevat ihmiset olivat äärimmäisen vahingoniloisia. Meidät saarrettiin. Aarnolle se taisi olla loppujen lopuksi paha paikka, yksi elämän suuria pettymyksiä. Katastrofi.”
Mutta ei Laitisen myöhempiä vaiheita kyllä minään epäonnistumisena voi pitää.
Ystävänsä Lasse Lehtisen kanssa hän käsikirjoitti yhtä suomalaisen poliittisen satiirin merkkipaalua, Hyviä herroja.
”Tein kauppaneuvos Paukusta vittumaisen yrittäjän, joka halveksi muita ihmisiä, täydellisen kapitalismin pahan rengin, mutta siitä tuli aivan hirveän suosittu.”
Kanavan viihdetoimituksen suosiossa sarja ei ollut – Laitisen mukaan siksi, että sillä oli puolitoista
miljoonaa katsojaa.
”Jotkut tulivat valittamaan, että pitäisi saada enemmän päivittäistavaroiden ostajia katsojiksi. Miten helvetissä kirjoitetaan repliikkejä, joiden ansiosta katsojat menisivät ostamaan jotain hernesoppaa.”

Mutta millaiseksi Aarno Laitisen ura olisi muodostunut ilman Tamminiemen pesänjakajia?
Laitinen maistaa leipää ja on pitkään hiljaa.
”Oli vähän sen tyyppisiä viritelmiä, että ne olisivat saattaneet tehdä minusta päätoimittajan”, hän sanoo sitten.
Totta, mutta parempi näin, uskovat useat kollegat. Heidän mielestään Laitisen persoona ei olisi sopinut päätoimittajan rooliin – luultavasti hän olisi saanut aikaan uusia näyttäviä konflikteja.
”Hauskempaa on ollut hullutella kuin taivaan lintu”, Laitinen sanoo itsekin.
Katkeruutta hänen äänessään on vain silloin, kun hän puhuu muiden toimittajien suhtautumisesta potkuihinsa.
Arvostusta tuli kyllä, myöhemmin. Suomen Kuvalehden politiikan toimittajan Pekka Ervastin mukaan kirjassa purkautui pitkän Kekkosen ajan sulkeutunut ilmapiiri. Se uudisti poliittisen journalismin ja kiteytti uuden journalistipolven tietoisen tavan ärsyttää.
Nyt Laitisen joukkio on alkanut jäädä eläkkeelle. Mitä heidän mukanaan katoaa?
Loistokkuus, sanoo Anneli Sundberg ja nauraa käheästi.

Nykyiselle poliittiselle journalismille Laitinen ei tunnu antavan suurta arvoa. Hän ei pidä median ”lynkkausmentaliteetista”.
Sekin on yksi Laitisen ristiriidoista.
Hän on avannut itse oven journalismille, joka paljastaa vallanpitäjien yksityiselämästä myös kiusallisia asioita. Silti hän asemoituu nyt puolustamaan mattiahteita, ilkkakanervoja ja stefanjohanssoneja.
Vaikka hän tuntuu säästävän kritiikiltään etenkin keski-ikäiset demarimiehet, hän on kuitenkin tasapuolisen pirullinen moneen muuhun suuntaan.
Hänestä eduskunnan tyhmimpiä ihmisiä ovat aina olleet kokoomuslaiset naislääkärit.
Tuija Nurmi äänestettiin yhdellä matkalla Suomen Sarah Paliniksi .”
Perussuomalaisissa on hänestä samanlaisia piirteitä kuin natseissa.
”Niitä äänestävät valtion virkapukuinen proletariaatti, poliisit ja tullivirkailijat.”
Alexander Stubbia arvostelukyvyttömämpää miestä hänen on vaikea löytää.
”Ennen ajattelin, että se on kuin Masi-sarjakuvan vänrikki Nappula, mutta sehän onkin Hönö.”
Viime aikoina hän on ollut ärtynyt Töölön puuteripyllyisiin, miesten asuntolaa vastustaviin
porvarisrouviin.
Stalinisteja kommunistiperheen lapsi vihasi jo 1970-luvulla. Hänelle vapaamielinen 1960-luku loppui vuoteen 1968.
”Olin ihan, että ei helvetti, tämä on niin nähty. Olen aidosti sitä mieltä, että stalinismi on saatanan epärehellinen ja vaarallinen liike. Nuoret eivät tiedä sitä, ja se nousee aina uudelleen esiin.”
Kyllähän sitä kyynistyy, kun näkee ideologioiden ja suurten journalististen uudistusten toistuvan viiden vuoden välein.
Tyylipuhtaaksi kyynikoksi Laitinen on kuitenkin mielipiteissään hieman liian kiivas.
Se on – jälleen kerran – yksi Loka Laitisen lukuisista ristiriidoista.
Vihaisena on vaikeaa olla hauska.
Laitinen sukeltaa nykyään hieman liian syvälle kritiikkiinsä. Ja satiiri onnistuu vain, jos sen tekee riittävän kevyesti.
Laitinen vaikuttaa välillä liikaa siltä, että hänellä on missio. Paradoksaalisesti hän toimii silloin kritiikkinsä kohteiden kaltaisesti – huumorintajustaan huolimatta vähän tosikkomaisesti.
Kuten Pekka Ervasti sanoo: kun koko elämänsä kirjoittaa asioista mustavalkoisesti, muuttuu itse sellaiseksi.

Mutta briljantti hän on.
Katajanokan boheemin porvarisasunnon ulkopuolisessa todellisuudessa on jo pimeää.
Kotimatkalleni saan mukaan tuoreen leivän ja poskisuudelman.
Vasta astuessani ulos rapusta muistan katajanokkalaisen asunnon ulkopuolisen todellisuuden.
Siellä viherpiipertäjäfeministien salaliiton sijaan vallassa ovat yhä keski-ikäiset demarimiehet.

Veera Luoma-aho
Kuva Mikael Pettersson