Laulujuhla on vaatinut veronsa. 19-vuotias runoilija Andra Teede on hoilannut Tallinnassa läpi yön ja pahoittelee heikkoa ääntään.
Kirjailijatalo Villa Kiven juhlasalissa haisee home. Ilmassa väreilee sukulaiskansojen välinen rakkaus, kun virolaiset ja suomalaiset runoilijat nousevat vuoron perään esittämään säkeitään.
Keskittyneen hiljaisuuden rikkoo kaljatölkin sihahdus. Teede on niitä virolaisia, jotka eivät muista Neuvostoliittoa. Hän ei tottumuksesta pälyile selkänsä yli, kun on tullut sanottua jotain arveluttavaa.
Teede ei myöskään puhu suomea.
Siksi vieressä pälyilee Jürgen Rooste, illan isäntä, joka lausuu käännökset hauskasti murtavalla suomella. Rooste on jo puolentoista vuoden ajan rahdannut virolaisia taiteilijoita Suomenlahden pohjoispuolelle. 29-vuotias runoilija johtaa Viron Suomeninstituuttia, jonka tarkoitus on edistää sukulaiskansojen kulttuurisuhteita.
On vain yksi ongelma.
Miten edistät, kun ketään ei kiinnosta?
Suomalaisille Viro on hoipertelevien ajatusten ja huokeiden kylpylähoitojen maa.
Suomi ottaa vastaan virolaisia työntekijöitä, Viro ördääviä suomalaisia.
Kulttuurisuhteita ylläpitävät konservatiiviset ystävyysseurat, joiden jäsenet harmaantuvat hyvää vauhtia.
Rooste on valmis heittämään hanskat tiskiin. Instituutti saa syksyllä uuden johtajan.
Viikkoa aiemmin Jürgen Rooste istuu toimistossaan Mariankadulla ja ryystää tölkistä Karjalaa. Työpisteen reunalla roikkuu valtava Suomen lippu.
Elvis-paitaan ja palestiinalaishuiviin pukeutunut Rooste vaikuttaa liian leppoisalta ollakseen se karski kaveri, jollaiseksi hänet runojen perusteella kuvittelee.
Mieshän hymyileekin, lähes jatkuvasti.
Rooste on kymmenen vuoden aikana kirjoittanut kahdeksan runokokoelmaa, joista uusin ilmestyy tänä syksynä. Virossa hänestä on tullut undergroundin terävä ääni, joka ruotii sekä yhteiskuntaa että itseään.
Juuri nyt runoilija on huolestunut: 2 500 kilometriä kaakompana Venäjä kostaa Georgian hyökkäystä Etelä-Ossetiaan. Suomi ja Viro reagoivat konfliktiin eri tavoin.
”Virossa sanotaan suoraan, että meillä on väkivaltainen, pelottava naapuri. Suomalaiset kohtelevat Venäjää kuin pikkupoikaa, joka käyttäytyy röyhkeästi mutta jonka kanssa pitää olla kärsivällinen”, Rooste sanoo.
Tilanteessa ei sinänsä ole mitään uutta. Sama on toistunut useita kertoja. Neuvostosensuurin alla elänyt Viro ei vapauduttuaan ole hyssytellyt nöyränä. Roosten mukaan Suomella on valtiona toinen tapa ajatella.
”Suomi säilytti sodan jälkeen itsetuntonsa, mutta sen hintana oli varovaisuus. Itsesensuuria rakennettiin valtion tasolla tietoisesti, eikä siitä ole vieläkään päästy.”
Roostea surettaa, että Suomi ja Viro ovat erkaantumassa toisistaan lopullisesti. Poliitikkoihin hän ei luota.
”Poliittinen yhteydenpito on teennäistä, siinä ei näy kahden kansan ystävyyttä. Yhteyden pitäisi syntyä ihmisten välillä.”
Kun Jürgen Rooste syntyi 1979, Tallinna oli Viron sosialistisen neuvostotasavallan pääkaupunki.
Rooste vietti normaalin neuvostovirolaisen lapsuuden. Isä työskenteli päivät Tallinnan kaupunginhallinnon virkailijana ja ryyppäsi illat taiteilijoiden seurassa.
Rahaa ei ollut, mutta eipä ollut mitä ostaakaan. Lapsille löytyi kahta purukumia. Nakit olivat ylellistä herkkua.
Monen muun virolaisen tapaan Rooste oppi suomen kielen katsomalla Suomen tv:tä, aluksi Pikku Kakkosta, myöhemmin Ihmemiestä ja Ritari Ässää. Isoisä ei uskonut muihin kuin suomenkielisiin tv-uutisiin.
”Neuvostoliitto oli surrealistinen yhteiskunta”, Rooste sanoo nyt.
”Ehkä kaikki johtui siitä, että Lenin oli maanpaossa Zürichissä, jossa vaikutti voimakas dada-liike. Ehkä Lenin sai vaikutteita Marcel Duchampilta ja keksi idean Neuvostoliitosta, maailman suurimmasta vessanpöntöstä. Jos ihmiset olisivat keksineet jekun ajoissa, kokonaisia kansoja ei ehkä olisi tapettu. Mutta kaikki uskoivat siihen vessanpönttöön.”
Koitti vapaus , ja Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 1991. Virolaiset piehtaroivat kolkon neuvostoarjen jälkeisessä huumassa. Kauppa vapautui. Naiset vapautuivat. Moni otti avioeron hulttiomiehestään.
Murrosikäinen Rooste talsi Tallinnan vanhankaupungin kujia ja nautti avoimuuden ilmapiiristä. Nuori kirjailijanalku kuunteli vanhaa rock`n`rollia ja luki Hemingwayta, Salingeria ja beat-kirjailijoita.
Kerran lukiossa, amerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla, hän tapasi pellavapäisen tytön, johon halusi tehdä vaikutuksen.
Hän alkoi kirjoittaa runoja.
Temppu toimi, ja kaksikko vietti pari vuotta yhdessä. Roosten mukaan hänen motiivinsa kirjoittaa on myöhemminkin liittynyt siihen, että tyttöjen kanssa olisi keskusteltavaa. Vasta viime aikoina kirjallisuudesta on tullut naisia tärkeämpää.
”En tiedä, ehkä runoni ovat sen myötä huonontuneet”, Rooste naurahtaa.
Kirjoittaminen pääsi vauhtiin Tallinnan pedagogisessa yliopistossa, jossa Rooste opiskeli viroa. Luennot eivät innostaneet, mutta koulussa hän tapasi muita samanmielisiä.
Tuttavapiiristä muodostui Tallinna Noored Tegijad, yksi 1990-luvun lopulla Virossa vaikuttaneista runoilijoiden ryhmittymistä. Ryhmä järjesti runoesityksiä, julkaisi manifesteja ja etsi uusia kykyjä.
”Olimme kuin katujengi, joka eli hetken onnellisena yhdessä mutta hajosi sitten erimielisyyksiin.”
Esikoisteos Sonetid ilmestyi 1999. Roostesta tuli nopeasti monitaituri, joka toimitti kirjoja, käänsi runoja ja työskenteli Sirp-kulttuurilehden kirjallisuustoimittajana.
Roosten tyyli muistuttaa niitä turkulaisia runoilijoita, jotka kartoittavat arjen rosoisuutta. Runot virtaavat vapaasti, provosoivat ja tilittävät. Ne ovat yhteiskunnallisia, mutta iskussa porvarillista elämänmenoa kohtaan on aimo annos ironiaa.
Miljöönä on pääasiassa Tallinna, joka kymmenessä vuodessa muuttunut huimasti. Puutalojen, kissojen ja mummojen kaupungista on tullut lasiseinäisten pilvenpiirtäjien, kasinoiden ja turistien kaupunki.
Puhuessaan Rooste vaikuttaa romantikolta, mutta hän osaa myös nauraa itselleen.
Se on hyvä taito, jos on yhtä eksynyt elämässään kuin Rooste väittää olevansa.
Tänä keväänä ilmestynyt runokokoelma Tavaline eesti idioot kritisoi Viroa, maan päättäjiä ja tavallisia virolaisia. Millainen tavallinen virolainen idiootti?
”Hän on kuin minä. Vähän tyhmä, ei kovin päättäväinen, aina hieman alakynnessä. Hänellä on pieni alkoholiongelma, ja häntä kiinnostavat aina väärät asiat, enemmän raha kuin ihminen, enemmän menestys kuin saavutukset”, Rooste sanoo.
”Luulen, että hän muistuttaa myös tavallista suomalaista. Teillä vain on parempi turvaverkko. Jos Virossa ihminen putoaa, hän putoaa. Suomen valtio antaa rahaa ihan vuoksi, että ihminen on hengissä.”
Yhteistä maille ovat itsemurhatilastot alkoholikuolemat. Ja tietenkin kieli, suomalais- ugrilainen sukulaisuus.
”Vaikka virolainen ajattelutapa poikkeaa suomalaisesta, se on lähempänä sitä kuin mikään muu maailmassa. Koska kielet ovat lähellä toisiaan, tavan ymmärtää maailmaa luulisi olevan samankaltainen.”
Niin luulisi. Viime aikoina ei vain ole tuntunut siltä. Ainakin mediaa seuraamalla on saanut kuvan, että sukulaiskansat eivät ymmärrä toisiaan.
Rooste ei hevin usko salaliittoihin, mutta välillä hänelle on tullut sellainen olo, että Venäjällä on jotain tekemistä asian kanssa. Että joku lyö tahallaan kiilaa suomalaisten virolaisten välille.
”Mutta olisivatko ne niin viisaita?” Rooste aprikoi.
Virossa ei katsota Suomen tv:tä, se ei ole enää tarpeellinen demokratian väline. Kirjallisuus ei kiinnosta, käännöksiä ei osteta.
Rooste mainitsee esimerkkeinä Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien ja Andrus Kivirähkin Riihiukon, joiden hän olisi luullut kiinnostavan lukijoita myös Suomenlahden toisella puolella – mutta ei.
Koululaitoksella on hänen mukaansa suuri merkitys. Nuoret pitäisi saada kiinnostumaan kiinnostumaan sukulaismaan historiasta ja kulttuurista.
Rooste varoittaa, että ellei jotain tehdä, Suomen ja Viron tiet erkanevat kokonaan.
”Seuraavat 5-10 vuotta määrittelevät, miltä maiden väliset suhteet näyttävät 40-50 vuoden kuluttua.”
Runoilijaksi Rooste on uskomattoman kiireinen. Kohta pitää lähteä Tallinnaan, jossa kääntäjänä työskentelevä vaimo ja kaksi lasta odottavat.
Rooste on seilannut Suomenlahtea niin paljon, että ilmoittaa joskus huvikseen asuinpaikakseen Talsingin. Instituutin johdossa vietetty aika on ollut raskasta ja yksinäistä, mutta puolentoista vuoden työ päättyy syyskuun lopussa.
Ehkä virkamiesmäinen työ ei sovi runoilijalle.
Ensi vuosi näyttää valoisammalta. Suunnitelmissa on ensimmäisen romaanin julkaiseminen, bändin levyn ilmestyminen ja kootut runot.
”Kirjallisuus, musiikki, perhe ja kalja ovat tärkeimmät palaset elämässäni. Joskus ajattelen, ettei minusta ole yhteiskunnalle mitään hyötyä, mutta aina silloin muistelen Viron perustuslakia. Siinä sanotaan Viron valtion olevan olemassa siksi, että Viron kulttuuri ja kieli kestäisivät kaikki ajat. Ehkä minullakin on siis täällä pieni tarkoitus.”
Runoilija venyttää sanoja
Jürgen Rooste näppäilee nimensä hakukoneeseen hartaasti. Google tarjoaa runoilijalle 11 500 osumaa, joukossa runoiltojen tapahtumatietoja.
Roosten nimi löytyy myös musiikkisivuilta: mies on muusikko, vaikka ei kertomansa mukaan osaa laulaa saati soittaa.
Ensimmäiseksi ruutuun välähtävät Runoraati-ohjelman tiedot. Maaliskuussa 2007 Rooste voitti virolaiseen runouteen keskittyneen erikoislähetyksen runolla Milleks on vaja luulet, mihin me tarvitaan runoa.
”En usko voittoihin kirjallisuudessa, mutta Runoraati ei ollut olympiamittelön kaltaista gladiaattoreiden taistelua. Ohjelma oli hauska tapa saada ihmisiä runouden pariin”, hän sanoo.
Google johdattaa myös YouTubeen. Rooste tuijottaa työhuoneensa koneelta videoita, joissa hän eläytyy koko ruumiillaan, venyttää sanoja ja manaa.
”Miten ihmeessä videoita on täällä näin paljon?” runoilija hämmästyy.
”No, sille ei voi mitään, eihän You- Tuben kanssa kannata tapella.”
Jürgen Roosten runoihin voi tutustua Hannu Oittisen suomentamana virolaisen nykyrunouden antologiassa Ajattelen koko ajan rahaa (Johnny Kniga 2006).
Antti Järvi
Kuva Maria Seppälä
