16. toukokuuta 2008
Teksti:

”Aika tärkeä juttu oli, että minulla oli käytössä auto. Huumerikollisten autot ovat usein huonossa kunnossa ja niitä ajellaan kamapäissään. Aika paljon heidän maailmaansa kuuluu vastapalvelusten tekemistä”, kertoo heroiinia ja amfetamiinia suonensisäisesti käyttävien arjesta sosiologian gradunsa tehnyt Jussi Perälä.
    Perälä keräsi aineistonsa haastattelemalla käyttäjiä, viettämällä aikaa heidän asunnoissaan ja toimimalla autokuskina.
    ”Paljon niissä luukuissa kuunnellaan musiikkia ja katsellaan leff oja, sellaista oheistoimintaa”, kertoo Perälä.
    ”Välillä olin myös oikeasti peloissani. Kerran olimme luukussa kaksi tuntia hiljaa, etteivät velkojat olisi kuulleet meidän olevan siellä.”

Etnografiaksi kutsuttu tutkimussuunta pyrkii ymmärtämään tutkittavaa kohdetta sisältäpäin. Sen sijaan, että luotettaisiin yksittäisiin haastatteluihin tai lomakekyselyihin, hankkiudutaan kohdeyhteisön jäseneksi.
    ”Osan porukan kanssa en saanut luottamusta syntymään mitenkään, ja osan kanssa en halunnutkaan”, Perälä sanoo.
    ”Jotkut ovat tuossa maailmassa niin epäluuloisia, että luulevat helposti poliisiksi.”
    Työtä hankaloitti myös tutkijan puutteellinen lähdesuoja: toisin kuin toimittajien, tutkijoiden on paljastettava lähteensä poliisille, mikäli kyseessä on kyllin vakava rikos.
    Perälä pääsi osaksi käyttäjien yhteisöä, mutta jättäytyi sen reunalle.
    ”Jonkun verran piti itse laittaa rajoja, ei tutkija ihan kaikkeen voi suostua. Puhelin saattoi soida keskellä yötä, että tulepas tänne. Keikkakuskiksi en kuitenkaan lähtenyt. Ja yleensäkin piti varoa: jos olisin retkahtanut, en olisi ollut ensimmäinen enkä viimeinen itse aineistoksi muuttuva huumetutkija.”

Tuomas Tammisto sai graduaineistoa kootessa kätensä ihan konkreettisestikin likaisiksi. Tammisto teki kenttätyötään Uuden Britannian saarella Papua-Uudessa-Guineassa. Hänen tutkimansa yhteisö oli monellakin tapaa vaikeasti lähestyttävä: kylään ei vie tietä ja matka kestää viikon. Viimeinen etappi tarvotaan metsän halki.
    ”Olin opetellut etukäteen puhumaan pidgin-englantia, yhtä Papua-Uuden-Guinean virallisista kielistä. Kun saavuin kylään, pidin pienen puheen kyläläisille, joissa esittelin itseni ja tutkimukseni. Kyläläiset ottivat minut melko hyvin vastaan, pyysivät ainoastaan, että kävisin sunnuntaisin kirkossa.”
    Tammiston valmisteilla oleva antropologian gradu käsittelee metsätalouden vaikutusta paikallispolitiikkaan.
    Luottamuksen hankkimisessa auttoi kyläläisten kanssa saman ruuan syöminen. Normaalisti valkoiset miehet kun olivat tuoneet mukanaan omat säilykepurkkinsa ja riisinsä. Tammisto myös osallistui kylän töihin, kuten kaskipalstan raivaamiseen viidakkoveitsellä.
    ”Monet tulivat sanomaan, etteivät olisi muuten puhuneet minulle mitään.”

Kenttätutkijan kaksoisrooli yhteisön jäsenenä ja tarkkailijana aiheuttaa väkisinkin päänvaivaa. Myös Tammistolle.
    ”Toisaalta olin valkoihoinen länsimaalainen, toisaalta minut assosioitiin siihen perheeseen, jonka pihapiirissä majoituin. Jos olisin mennyt siellä naimisiin, olisi minun pitänyt noudattaa heidän sääntöjään ja klaanijakojaan.”
    Luonnonmukaisten olojen keskellä myös tajusi, kuinka vähän perustaitoja omaa.
    ”Melkein kaikki mitä itse osaa on siellä turhaa. Ne ihmiset tuntevat satoja kasveja ja osaavat viljellä maata. Minä osaan asentaa windows ysivitosen. Se veti aika nöyräksi.”

Kun tutkittavaan yhteisöön on kerran päässyt sisälle, siihen jää helposti koukkuun.
    Kun Tammisto palasi Papua- Uudesta-Guineasta Suomeen, tuntui, että vasta nyt olisi ollut oikea aika lähteä sinne.
    ”Vasta silloin ymmärsi mikä siellä oli olennaista.”
    Peräläkään ei päässyt irti tutkimuskentältä. Hän valmistelee parhaillaan väitöskirjaa huumemarkkinoiden toiminnasta. Osa aineistosta on kerätty samalla tavalla kuin gradussa: toimimalla aineriippuvaisten kuskina ja hengailemalla luukuissa ja baareissa.
    ”Aina välillä mietin, että eikö tätä voisi tehdä vähän helpomminkin”, Perälä sanoo.
    ”Mutta on se kiinnostavaa, kun tällainen tavallinen tyyppi pääsee katsomaan tuollaista maailmaa.”

Yhä harvempi ryhtyy vaivalloiseen havainnointiin

Rajattujen opintoaikojen aikakaudella on yhä kovempi kynnys ryhtyä hitaaseen ja raskaaseen osallistuvaan havainnointiin. Se alkaa näkyä aloilla, joilla etnografia ei ole ensisijainen tutkimusmenetelmä, vaan yksi mahdollisista metodeista.
    Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen yliopistolehtorin Harriet Strandellin mukaan etnografia ei ole menettänyt voimaansa, mutta harva uskaltaa rakentaa gradunsa sen varaan.
    ”Viimeksi pidetty etnografiakurssi tuli niin täyteen, että jouduimme jakamaan sen kahtia. Varsinaisiin etnografisiin tutkimuksiin kuitenkin törmää ny kyään lähinnä väitöskirjoissa. ”
    Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professorin Tarja Pösön havainnot ovat samansuuntaisia.
    ”Ennen tehtiin paljonkin etnografisia graduja, nykyään korkeintaan muutama vuodessa. Opintojen tehostamispyrkimykset ajavat opiskelijat helpompien menetelmien pariin.”
    Pösö on huolissaan etnografisen menetelmän tulevaisuudesta.
    ”Väitöskirjojakin tehdään nykyään niin tiukalla aikataululla, ettei silloinkaan oikein ehdi tekemään kunnollista etnografiaa. Se on sääli, sillä menetelmä voi tarjota ilmiöistä huomattavasti monitasoisemman kuvan kuin pelkkä haastattelututkimus.”
    Koska virhepäätelmien vaara on suuri, kentällä pitäisi ehtiä olemaan tarpeeksi kauan ja intensiivisesti.
    ”Jos nykyinen kehitys jatkuu, on todennäköistä että etnografia joko katoaa tai muuttuu sellaiseksi kevytversioksi, että mennään vähän paikanpäälle katselemaan ja lähdetään äkkiä kotiin.”

Veikko Eranti
Kuva Tuomas Tammisto