20. maaliskuuta 2008
Teksti:

Elannon entinen juuresvarasto Sörnäisissä on pantu uuteen uskoon. On lasi seinää, kirkuvan vihreää väriä, pyörätuoliluiskia ja induktiosilmukkaa heikkokuuloisille. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen Stakesin tiloissa menneisyydestä muistuttavat kokous huoneiden nimet: Palsternakka, Selleri ja Punajuuri.
    Vain yksi kokoushuone on nimetty perinteisesti. Museoviraston suojeluksessa olevan Collegiumin täyttää jykevä tumma puupöytä ja massiiviset tuolit, lääkintöhallituksen peruja. Seiniltä tuijottavat Stakesin ja sen edeltäjien entiset pomot. Päätireh tööri 1910-luvulta, siis terveysviranomainen, poseeraa rennosti sikari kädessä.
    Samalle seinälle roikkumaan voisi päätyä pian myös Stakesin nykyinen pääjohtaja, Vappu Taipale. Hän jää eläkkeelle toukokuussa. Mutta Taipaleesta ei taulua tule.
    ”Sovimme jo aikaa sitten lääkintöhallituksen viimeisen pääjohtajan Matti Ruokolan kanssa, ettemme suostu moiseen.”
    Sen sijaan Taipale istuu nyt Collegiumissa ja muistelee uraansa. Se lähti nousukiitoon vuonna 1982, kun lastenpsykiatrian apulaisprofessori Taipale valittiin sosiaalija terveysministeriksi. Parin vuoden päästä hän siirtyi Stakesia edeltäneen sosiaalihallituksen pääjohtajaksi.
    Kultaisella 1980-luvulla saatiin aikaan vaikka mitä.
    ”Saimme lastensuojelulain, uuden päihdehuoltolain, koko sosiaalihuoltolain, vammaispalvelulain, mielenterveyslain ja erikoissairaanhoitolain”, Taipale luettelee.
    Mutta yksi saavutus on ylitse muiden: laki pienten lasten hoidosta.
    ”Olen siitä hyvin tyytyväinen, jopa ylpeä. Laki toi lapsiperheille mahdollisuuden valita kotihoidontuen tai päivähoidon välillä.”
    Sitten tuli lama.

Ennen 1990-luvun lamaa sosiaali- ja terveysalalla meni lujaa. Valtio kasvatti vuosittain alan budjettia automaattisesti kolmella prosentilla.
    Taipaleen mukaan vuonna 1990 hyvinvointivaltio oli paremmassa kunnossa kuin koskaan: palvelut olivat runsaita ja anti kansalaisille oli tasapuolista.
    ”Sitten lama yhtäkkiä romautti meidät todellisuuteen”, hän sanoo.
    Sosiaali- ja terveyspuolella menoja karsittiin rajusti. Sama trendi näkyy Taipaleen mukaan yhä, vaikka monilla muilla aloilla lamasta on toivuttu jo ajat sitten.
    ”Sosiaali- ja terveydenhuolto menetti lamassa sen suosituimmuusaseman, joka sillä oli ollut. Siitä tuli pelkkä kuntien menoerä, josta on koko ajan säästettävä.”

Jos on Taipaleen uran aikana ehtinyt tapahtua Suomessa, niin vielä enemmän Suomi on muuttunut siitä, kun Taipale syntyi 68 vuotta sitten, nimensä mukaisesti vapunpäivänä vuonna 1940.
    Taipale, silloin vielä Vappu Puustinen, eli nuoruutensa Vaasassa. Isäänsä hän ei koskaan nähnyt, sillä tämä kuoli sodassa, kun Taipaleen äiti vasta odotti tytärtään. Sotaleskeksi jäänyt äiti muutti takaisin vanhempiensa luokse.
    Isovanhemmat olivatkin Taipaleelle läheisiä. Isoisä oli SDP:n kunniajäsen ja työväenliikkeessä toiminut isoäiti opetti lapsenlapsilleen, että naisten pitää seistä omilla jaloillaan, kouluttautua ja hankkia ammatti. Myöhemmin Taipale, kuuden ällän ylioppilas, yhdisti molemmat opit. Hän toimi pitkään Sosialidemokraattisten Naisten puheenjohtajana 80-luvulla.
    Lapsuusvuosina 1940-luvulla Suomi oli köyhä maa.
    ”Kun aloitin kansakoulun, Suomi kuului Unicefin avustuskohteisiin. Saimme Suomeen ruokaa ja kenkiä lapsille”, Taipale sanoo.
    Nykyään it- ja innovaatio-Suomessa näyttää aivan toiselta, ja tätä tarinaa Taipale kertoo mieluusti nykyisissä kehitysmaissa vieraillessaan. Kuulijat ovat innoissaan:
    ”Jos tuollainen kehitys on ollut mahdollista yhden ihmisen elämän aikana, sen täytyy olla mahdollista myös heille!”
    Heikompien puolella Taipale on ollut aina.

Taipale on urallaan puolustanut lasten oikeuksia, mielenterveyspotilaiden oikeuksia, päihdeongelmaisten oikeuksia, hiv-potilaiden oikeuksia ja ikääntyneiden oikeuksia.
    Taipaletta ärsyttää, että toisia sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia pidetään merkittävämpinä kuin toisia ongelmia.
    ”Terveys tulee ensin, sitten yleiset sosiaalipalvelut kuten päivähoito. Vasta sen jälkeen ruvetaan puhumaan vammaisista, juopoista ja hulluista.”
    Myös muutosten hitautta on ollut vaikea kestää. Esimerkiksi lapsiperheiden asema on Taipaleen mielestä yhä ongelmallinen, ja mielenterveyspotilaiden yllä leijuu yhä sama vanha stigma.
    Kun uudet lastensuojelu- ja päivähoitolait tehtiin 80-luvulla, Taipale uskoi, että asiat olisivat kunnossa.
    ”Kenenkään äidin ei tarvitsisi enää kärsiä sitä, mikä meillä oli: panimme kaupan ilmoitustaululle lappuja, joissa etsittiin hoitajaa neljän kuukauden ikäiselle lapselle.”
    Taipaleella ja hänen miehellään, entisellä kansanedustajalla Ilkka Taipaleella, on neljä lasta. Lääkäripariskunta oli 1970-luvun mittarilla liian hyvätuloinen, jotta se olisi saanut lapset kunnalliseen päivähoitoon. Lastenhoito-ongelmat ratkaistiin rakentamalla rivitalo, jossa asui kolme perhettä, ja palkkaamalla sinne yhteinen lastenhoitaja.
    ”Mutta nyt kun katson lastenlapsiani ja heidän vanhempiansa, niin eihän se ahdistus ole mihinkään kadonnut: elämä on tiukkaa ja ruuhkavuodet iskevät yhä päälle.”
    Kovin konkreettisia ratkaisuja ahdistuksen helpottamiseksi Taipaleella ei kuitenkaan ole tarjota.
    ”Työn ja perheen yhteensovittaminen pitää nostaa kunnolla agendalle kansallisesti, EU:n sisällä ja maailmanlaajuisesti Kansainvälisessä työjärjestössä ILO:ssa.”
    Siis lobbausta ja neuvotteluita. Juuri sellaisesta, hallinnollisesta ja tutkimuksen kautta vaikuttamisesta Taipale pitää. Poliittinen vaikuttaminen ei sen sijaan kiinnostanut uraksi asti.

Taipale on antanut pikkusormensa politiikalle. Hän on toiminut ministerinä pari vuotta, demarinaisten puheenjohtajana kuusi vuotta 1980-luvulla, pyrkinyt SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 1987 ja presidenttiehdokkaaksi vuonna 1994.
    Käsi on silti pysynyt visusti itsellä. Taipale ei koskaan pyrkinyt esimerkiksi kansanedustajaksi. Miksi politiikasta ei tullut täysipäiväistä uraa?
    Taipale väittää, että alun perin hänen ei pitänyt edes liittyä mihinkään puolueeseen.
    ”Ajattelin pysyä puolueettomana vasemmistolaisena asiantuntijana. Puolueettomia oikeistolaisia asiantuntijoitahan on maa täynnä.”
    Hän kuitenkin liittyi puolueeseen vuonna 1972, kun moni ystävä oli ilmoittautunut kommunistiksi.
    ”Ajattelin, että ohhoh! Päätin, että nyt täytyy näyttää väriä, että minusta ei ainakaan tule kommunistia, vaan minä olen pesunkestävä demari!”
    Puheenjohtajaksi vuonna 1987 ja presidenttiehdokkaaksi vuonna 1994 hän sanoo pyrkineensä naisasian nimissä.
    ”Jonkun täytyy nousta esille.”
    Vaikka politiikka jäi, yhteiskunnallinen vaikuttaminen jatkuu, myös eläkkeellä. Viime viikolla Taipale valittiin Intiassa lääkäreiden kansainvälisen rauhanjärjestön IPPNW:n co-presidentiksi. Ja Vanhus- ja lähimmäispalveluliitossa hän vasta aloitti puheenjohtajana.
    Stakesissa Taipale on ollut pidetty johtaja. Entiset alaiset kehuvat häntä laaja-alaiseksi, ihmisläheiseksi ja sopivalla tavalla suurpiirteiseksi ihmiseksi.
    Taipale on luottanut alaisiinsa ja antanut heille paljon liikkumatilaa – jos kaikki menee hyvin. Erään entisen alaisen mukaan luottamuksen kuitenkin myös menettää helposti: kovin montaa kertaa ei saa epäonnistua.
    Taipale on itse yleensä onnistunut. Julkisuudessa hän ei ole kompuroinut pahasti kuin kerran – kun hän vuonna 2001 kertoi Ylioppilaslehdessä kokeilleensa lsd:tä opiskeluaikanaan 1960-luvulla.
    Kohu nousi, kun hän sanoi Ilta-Sanomille pitäneensä huumetta ”kokeilemisen arvoisena juttuna”.
    Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, Taipale pitää sanomisiaan ”tosi tyhminä”. Hän muistuttaa silti, että 1960-luvulla lsd:tä tutkittiin lääkkeenä. Sen käyttö ei ollut rikos Suomessakaan.
    ”Minusta oli ihan paikallaan, että lääkärinä voisin tietää mitä vaikutusta niillä voi olla”, hän sanoo.
    Kohun aikana jotkut kansanedustajat yrittivät kammeta Taipaletta virastaan, mutta turhaan. Sittemmin sitkeän sosiaalitantan eläkkeelle jääntiä on uumoiltu useaan otteeseen. Oikeastaan koko 2000-luvun.

Taipale on puhunut pitkien työurien puolesta, ja päättänyt itse näyttää esimerkkiä. Eläkkeelle hän jää vasta nyt, täyttäessään 68 vuotta.
    Ensimmäiset eläkepäivät on varattu perheelle.
    ”Aion olla mummona. Ensimmäiset lomapäivät käytän lastenlasteni hoitamiseen 2. toukokuuta.”
    Taipaleilla on kuusi lastenlasta, nuorin on 2-vuotias ja vanhin 11-vuotias.
    Entä alan tulevaisuus?
    Taipale uskoo, että jatkossa eläkeikä nousee yhä, ja paljon. Ylioppilaslehden lukijoiden, nykyisten parikymppisten, hän uskoo jatkavan työelämässä jopa 75-vuotiaiksi.
    ”Mutta työelämään tulee paljon enemmän huokosia eli joustoja matkan varrelle. Tulee vuorotteluvapaita, lastenhoitovapaita ja vanhempienhoitovapaita.”
    Kun Taipale nyt jättää Stakesin, myös Stakes menee uusiksi: ensi vuoden alusta sen ja Kansanterveyslaitoksen on tarkoitus yhdistyä uudeksi kehittämiskeskukseksi. Taipale on siitä iloinen. Hän uskoo Stakesin saavan lisäresursseja tehtäviensä hoitoon.
    Stakesin pääjohtajana aloittaa Taipaleen jälkeen Stakesin nykyinen ylijohtaja Matti Heikkilä. Uuden kehittämiskeskuksen pääjohtaja valitaan aikanaan erikseen.
    Alansa tulevaisuuden suurimmat haasteet Taipale näkee mielenterveys- ja päihdekysymyksissä.
    Etenkin nykyään, tietoyhteiskunnan aikana, mielenterveys- ja päihdeongelmiin on tärkeä puuttua. Tietoyhteiskunnassa päihde- ja mielenterveysongelmat rampauttavat pahasti, koska työtä tehdään nimenomaan henkisillä kyvyillä.
    Optimistina Taipale uskoo, että ongelmat ratkaistaan. Esimerkiksi mielenterveyspuolella on jo käynnissä iso Pohjanmaa-hanke.
    ”Hankkeeseen kuuluvat esimerkiksi masennustalkoot ja mielenterveyden ensiapukurssi kansalaisille.”
    Taipaleen optimismi on näkynyt välillä myös villeinä ehdotuksina. Hän on uransa aikana vaatinut esimerkiksi varusmiehiä töihin päiväkoteihin, sotaleluja pois kaupoista ja kansanäänestystä 5-vuotiaille. Varsinainen idealinko.
    Vuodet eivät ole vieneet uskoa maailmanparantamiseen, vaikka maailmanrauhaa ei vielä olekaan saavutettu.
    Eläköityvä virkamies sanoo yhä olevansa pasifisti, feministi, sosialisti, idealisti – ja ikuinen optimisti.

Päivi Ala-Risku
Kuva Terhi Korhonen