Porthanian pyöröovesta lappaa sisään opiskelijoita. Vartin aikana heistä 31 pysähtyy palkansaajajärjestö Akavan infopöydän ääreen. Kymmenen jää juttelemaan, mutta liki puolet nappaa kulhosta karkkia, ja jatkaa matkaa.
Niitä karkkeja, Cloetta Fazerin sponsoroimia Tutti Frutti -makeispusseja, Akavan projektiasiamies Kosti Hyyppä, 28, on tänään jakanut muiden ay-aktiivien kanssa jo nelisensataa. Eikä se ole vielä paljon: edellisenä päivänä Otaniemessä teekkarit napsivat samassa ajassa kaksin verroin makeaa.
Syksyn aikana Hyyppä on jakanut karkkeja – ja ay-asiaa – jo 29 korkeakoulussa, eikä hän näytä väsyvän. Kun ohi kulkevan opiskelijan käsi ojentuu karkkikupille, Hyyppä avaa keskustelun:
”Hei, joko kuulut ammattiliittoon?”
Aika moni kuuluu. Esimerkiksi lääkäriksi opiskeleva Frida Raunio. Kuten moni muukin, Raunio toteaa heti perään, ettei oikein tiedä miksi.
”Se nyt vaan oli itsestäänselvyys, että liityn. En kyllä tiedä, mitä hyötyä siitä on ollut. Ainakin saan kotiini Lääkärilehden.”
Stop.
Tämän tarinan loppu tunnetaan jo. Se menee näin:
Ay-liike ei kiinnosta nuoria, eivätkä nuoret ay-liikettä. Työelämä on muuttunut.
Kokopäiväisistä vakityösuhteista on tullut monilla aloilla pätkä-, freelance- ja apurahatyötä.
Ay-liike ei ole pysynyt muutoksessa mukana, saati tehnyt mitään nuorten eteen.
Ay-liike on pystyyn kuollut instituutio, jonka suurin huoli on suuren ikäluokan saavutetut edut.
Ja blaa blaa blaa blaa. Samaa mantraa on toisteltu jo liki kymmenen vuotta.
Eikä puhe edes ole totta.
Ei ainakaan täysin.
Ensinnäkin nuorten usko ay-liikkeeseen näyttäisi olevan vakaa – ja pikemminkin nousussa kuin laskussa. Tällä hetkellä nuoria ja opiskelijoita kuuluu ammattiliittoihin 34 000 enemmän kuin viisi vuotta sitten. Yhteensä liittoon kuuluvia nuoria ja opiskelijoita on keskusjärjestöjen antamien lukujen mukaan yli puoli miljoonaa. Eli noin joka toinen 15-29-vuotiaista nuorista.
Sen sijaan koko väestön keskuudessa ay-liikkeen suosio laskee. Vuoden 1993 huippuluvuista, jolloin 84 prosenttia työllisistä kuului ammattiliittoon, on tultu alaspäin tasaista prosenttiyksikön vuosivauhtia.
Nuorisobarometrin mukaan jopa neljä viidestä nuoresta luottaa ammattiliittoihin. Se on rutkasti enemmän kuin luottamus poliittisiin puolueisiin, joihin luottaa vain joka toinen. Oikeastaan vain poliisiin, pankkiin ja oikeuslaitokseen luotetaan ay-liikettä enemmän.
Toiseksi, ay-rintamallakaan ei enää käännetä nuorille selkää. Esimerkiksi toimihenkilökeskusjärjestö STTK perusti oman opiskelijayhdistyksensä neljä vuotta sitten ja tänä syksynä se lanseerasi nuorille aikuisjäsenille tarkoitetun PlusMiinus 30 -toiminnan, johon kuuluu nuorten oma nettisaitti ja muutama tapahtuma vuodessa.
Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n Kesäduunari-infonumero puolestaan palvelee myös liittoihin kuulumattomia nuoria: tänä kesänä numerossa neuvottiin ainakin 600 nuorta.
Korkeasti koulutettujen keskusjärjestöön Akavaan virtaa opiskelijajäseniä ihan jo koulutustason yleisen nousun myötä. Tänä vuonna järjestettiin ensimmäistä kertaa Akava Camp -kiertue, ja jo aiemmin akavalaiset liitot ovat syksyisin käyneet levittämässä ay-sanaa opiskelijoille.
Yritystä ”jämähtäneessä instituutiossa” siis kyllä piisaa.
Ja niin pitääkin, sillä ay-liikkeen nuorennusleikkaus on vasta alussa.
Mutta minkälaista tuuletusta nuoret tarkalleen toivovat?
Ylioppilaslehti kysyi marraskuun puolivälissä pääkaupunkiseudun korkeakouluopiskelijoilta mielipiteitä ay-liikkeestä ja ajatuksia siitä, minkälaisten asioiden eteen nykyisten ammattiliittojen pitäisi taistella.
1130 nettikyselyyn vastanneen kommenteissa pätkätöiden poistaminen tai pätkätyöläisten arjen helpottaminen nousi tärkeimmäksi asiaksi. Liki puolet vastanneista koki, että ay-liike ajaa vain perinteisissä vakityösuhteissa olevien asiaa.
Lisäksi 45 prosenttia vastanneista allekirjoitti väitteen, että ay-liike ei ole pystynyt sopeutumaan globalisaation työelämälle asettamiin haasteisiin.
Myös muut epätyypilliset työt, palkkakysymys, tutkijoiden asema, opiskeluun kuuluva harjoittelu, tasa-arvo ja globaali vaikuttaminen mainittiin avovastauksissa useaan otteeseen.
Niin. Vaikka nuorten pätkätöistä on jauhettu jo vuosia, ei parannusta ole juuri tapahtunut. Vuodesta 1997 vuoteen 2002 pätkätöiden osuus kaikista nuorten työsuhteista väheni kyllä viisi prosenttiyksikköä, mutta siihen kehitys tyssäsi.
Viime vuonna töissä olevista alle 30-vuotiaista nuorista 36 prosenttia pakersi määräaikaisessa työsuhteessa, mikä on täsmälleen sama luku kuin neljä vuotta aiemmin. Tehtävää ay-väellä siis riittää.
Iso-Roobertink adulla sijaitsevassa pizzeriassa STTK-Opiskelijoiden puheenjohtaja Mila Torkkeli, 23, ja Akavan opiskelijavaltuuskunta AOVAn puheenjohtaja Antti Lehtoranta, 28, valitsevat kebabeja.
Samassa talossa, numerossa 17-19, perustettiin keskusjärjestö STTK vuonna 1946. Neljä vuotta myöhemmin näki päivänvalon Akava Helsingin yliopiston Metsätalossa.
Suurimman osan 1900-lukua ay-liike oli ärhäkäs voima, joka sai aikaan esimerkiksi viisipäiväisen työviikon, vuosiloman ja minimipalkat. Mutta menneet saavutukset eivät ole tae tulevasta. Nyt Torkkelin ja Lehtorannan pitäisi visioida, miten saadaan aikaan se uusi uljas ja vähemmän jämähtänyt ay-liike. Sellainen, joka täyttäisi myös nuorten toiveet.
Mutta.
Kebabin äärellä käy nopeasti selväksi, että nuorille ay-aktiiveille riittää pieni pintaremontti.
”Ay-liikkeessä toivomus ja draivi on tehdä työtä sen eteen, että ihmisillä, jotka haluavat tehdä kokopäiväduunia, olisi mahdollisuus tehdä kokopäiväduunia”, Lehtoranta sanoo.
Hänen mielestään ay-liikkeen painopiste on, ja pitääkin olla, perinteisen kokopäivätyön puolustamisessa. Sen sijaan Lehtorannalle vieraampia ovat ongelmat, joita syntyy siitä, että ihminen tekee sekaisin sekä palkka- että yrittäjätyötä: yrittäjän, varsin vähäisiä tulojakin saavan, pitää itse vastata esimerkiksi eläke- ja sairausturvastaan, ja myös työttömyyskassaan liittyminen mutkistuu.
Että se siitä pätkä- ja projektityöläisten asiasta sitten, vai?
Ei ihan. Lehtorannalta löytyy kyllä sympatiaa perusteettomissa pätkätöissä pinnisteleville ja apurahan turvin eläville tutkijoille. Suurin ongelma korkeakoulutettujen työelämässä on kuitenkin hänen mielestään se, ettei hyväkään koulutus takaa varmaa työpaikkaa. Ja vaikka perusteettomia pätkätöitä on puheenjohtajan mielestä karsittava, kaikesta pätkätyöstä ei nykymaailmassa voi päästä eroon. Siksi sosiaaliturvaa pitäisi muuttaa niin, että väliaikaiset työttömyyskaudet eivät romuttaisi taloutta.
Yksi keino saattaisi hänen mielestään olla Tanskan malli. Siinä ansiosidonnaista turvaa nostetaan samalla kun työntekijöiden irtisanomista helpotetaan.
”Malli tulisi kuitenkin Suomessa todella kalliiksi”, Lehtoranta muistuttaa.
Mila Torkkeli puolestaan sanoo, että yksi suurimmista nuorten työelämän ongelmista on, etteivät nuoret tiedä työelämän pelisääntöjä.
”Lukioihin ja ammattikouluihin tarvittaisiin työelämäopetusta”, Torkkeli toteaa.
”Esimerkiksi ansiosidonnaista työttömyysturvaa voi kartuttaa jo opiskeluajan kesätöistä, mutta moni ei sitä tiedä.”
Siinäkö kaikki? Lehtoranta puhuu perinteisen työn puolesta ja Torkkeli haluaa työelämäopetusta. Ay-nuorten ajatukset eivät kuullosta siltä, että niillä kovin uutta ay-liikettä rakennettaisiin.
Esimerkiksi ajatuksen perustulosta molemmat torppaavat alkuunsa, kuten ay-liike on muutenkin tehnyt.
Torkkelille tosin koko käsite tuntuu olevan outo.
”No, näin nopeasti mietittynä, sen pitäisi ainakin olla kannustavaa, ettei sillä jäätäisi vain kotiin.”
Ahaa. Nopeasti.
Mutta kai myös ay-liikkeen on jotenkin muututtava, kun maailma sen ympärillä muuttuu?
Ainakin EU- ja globaalitason vaikuttamista tarvitaan enemmän, se on Torkkelin ja Lehtorannan mukaan selvää. Myös kysymykset, johon ay-liikkeen on tartuttava, ovat entistä laaja-alaisempia. Torkkeli muistuttaa, että ammattiliitoilla pitää nykyään olla oma ilmastopolitiikka, EU-tason starategia ja hallitusohjelmavaatimukset, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Vaikuttamistyössä nuoret puheenjohtajat eivät kuitenkaan suosisi radikaaleja konsteja: työryhmät, hankkeet ja selvitykset toimivat varsin hyvin.
”Olemme Akavassa käynnistämässä hanketta, jossa tiedotamme omille työehtoneuvottelijoille nuorille tärkeistä kysymyksistä, kuten harjoitteluajan palkoista.”
Aiemminkin työehtoneuvottelijoiden lobbaamisen olisi tosin voinut aloittaa, Lehtoranta myöntää.
”Me Akavan nuoretkin voisimme katsoa peiliin, että miksi aloitamme tällaisen vasta nyt.”
Niin. Olisiko nyt niin, että ay-liikkeen nuorilla olisi peiliin katsomista vähän enemmänkin? Opiskelijoiden nuoret johtajat kun tuntuvat puhuvan varsin perinteistä ay-jargonia.
Vallankumouksellisempia ideoita pitänee hakea muualta.
Prekariaattiaktivisti Anna-Reetta Korhonen istuu Kruununhaassa kahvilan pöydässä ja miettii sanojaan. Hän ei halua leimata ay-liikettä aikansa eläneeksi, vanhentuneeksi instituutioksi. Päinvastoin, Korhosen mukaan ay-liikettä tarvitaan ehdottomasti, sen on vain muututtava – paljon.
”Ay-liike tuntuu puolustavan nyt työpaikkoja ja työtä, ei niinkään työntekijöitä, jotka ovat liukuneet ulos perinteisistä kategorioista.”
Ongelman ydin on Korhosen mukaan se, että nykyään ihmisen status vaihtelee esimerkiksi työsuhteisen työn, freelance- työn, apurahatyön, työharjoittelun ja työttömyyden välillä.
Ratkaisuksi Korhonen nostaa prekaariliikkeen mantran, perustulon. Sitä nykyaikaisen ay-liikkeenkin pitäisi puolustaa.
”Perustulo mahdollistaisi äärimmäisestä riistosta ja huonoista työoloista kieltäytymisen. Ja kieltäytymisen mahdollisuus taas antaisi yksilölle huomattavasti paremman neuvotteluaseman työmarkkinoilla.”
Työelämän tutkija, valtiotieteiden tohtori Kimmo Kevätsalo puolestaan olisi valmis laittamaan ay-liikkeen kokonaan uusiksi:
Ensiksikin, palkansaajakeskusjärjestöjen SAK:n, STTK:n ja Akavan olisi toimittava yhdessä, ei kilpailijoina. Koulutus- tai toimialakohtaiset jaottelut eivät ole nykypäivää.
Toiseksi, ay-liikkeen olisi siirrettävä toimintansa pois kabineteista työpaikkatasolle, jossa ihmisten itse pitäisi määritellä, miten oikeudenmukaisuus toteutuu parhaiten. Sillä juuri oikeudenmukaisuus on tärkeintä.
”Päämääränä ei voi olla vain lisäraha. Oikeudenmukaisuus voi tietenkin tarkoittaa lisää rahaa, mutta se ei voi olla tärkein tavoite.”
Kolmanneksi, epätyypillisten töiden, pätkätöiden ja keikkatöiden tekijöille pitäisi perustaa oma järjestönsä. Omaa työelämän tutkimukseen erikoistunutta yritystä pyörittävä Kevätsalo ehdottaa, että uuden järjestön perustaisivat palkansaajakeskusjärjestöt yhdessä. Kuitenkin niin, että uusi järjestö toimisi keskusjärjestöjen ulkopuolella.
”Tosin en usko, että niin tulee tapahtumaan. Sitä en tiedä, kuka muukaan järjestön perustaisi. Nykyiseltä prekariaattiliikkeeltä puuttuu pitkäjänteisyys.”
Korhonen ja Kevätsalo kannattavat siis vahvaa ay-liikettä.
Kuten myös suurin osa nuorista: 80 prosenttia Ylioppilaslehden kyselyyn vastanneista pitää ay-liikkeen aktiivista toimintaa tarpeellisena myös 2000-luvulla. Saavatko nuoret vastinetta uskolleen? Akavan puheenjohtaja Matti Viljanen, 58, istuu puheenjohtajan kabinetissa. Huone huokuu arvovaltaa – niin paljon kuin Itä-Pasilassa sijaitsevan toimistokompleksin pienehkö neuvotteluhuone voi. On pehmustetuin tuolein varustettu epämuodollisempi neuvottelunurkkaus ja toisella laidalla kokouspöytä, jolle on katettu sievät kahvikupit. Täällä kelpaa olla.
Puheenjohtaja Viljanen saa palkkaa 12 000 euroa kuussa. Kun häneltä tiedustelee, mahtaako niin varakkaana kyetä samaistumaan pätkätyöläisen epävarmaan arkeen, mainitsee ay-pomo ensi töikseen maksavansa veroja yli 5 000 euroa kuukaudessa.
”On selvää, että kaikista asioista ei voi olla henkilökohtaista elämänkokemusta. Sen takia pitääkin olla utelias ja keskustella erilaisten ihmisten kanssa.”
Viljasen tuttavapiirissä on niin perheellinen opiskelija kuin graafikkokin, joka on valinnut pätkätyöt omasta halustaan. Pätkätyökysymys ei nousekaan puheenjohtajan ongelmalistan kärkeen.
Kolmeksi suurimmaksi nuorten työelämän haasteeksi hän listaa jaksamisen, osaamisen ja järjestäytymisen. Pätkätöiden suhteen Viljanen on samoilla linjoilla opiskelijapuheenjohtaja Lehtorannan kanssa.
”Keinotekoiset pätkätyöt pitäisi saada pois. Esimerkiksi yliopistomaailmassa niitä on liian paljon.”
Yllättäen Viljanen, 58, suhtautuu kuitenkin nuorta Lehtorantaa myönteisemmin siihen, pitäisikö ay-liikkeen alkaa ajaa myös niiden ihmisten asiaa, joiden työnteko on yhtä sekamelskaa palkka- ja palkkiotöineen Viljasen sanoin, jotka ”ovat monimuotoisessa ansaintajärjestelmässä”).
”Se on ay-liikkeen asia, ehdottomasti. Esimerkiksi kulttuuripuolelle tällaisia monimuotoisen ansiojärjestelmän ihmisiä on paljon. Toinen ryhmä, jotka kohtaavat samanlaisia sosiaaliturvakysymyksiä, ovat ulkomailla työskentelevät.”
Konkreettisia ratkaisukeinoja ongelmiin Viljasellakaan ei tosin vielä ole.
Vaikka palkkiotyötä tekevien asemaan ei pysty vaikuttamaan työehtosopimuksilla, Viljanen muistuttaa, että ay-liike voi yrittää vaikuttaa myös lainsäädäntöön. Esimerkiksi sosiaaliturvaa uudistavassa sosiaali- ja terveysministeriön Sata-komiteassa on yhdeksän edustajaa eri palkansaajajärjestöistä.
Tutkija Kimmo Kevätsalon ehdotukseen keskusjärjestöyhteistyöstä Viljanen suhtautuu myönteisesti – yhteistyöhän on aina hyvästä – mutta muistuttaa, että eri työntekijäryhmillä on erilaiset edunvalvontatarpeet.
”Jo lainsäädäntö määrittelee erilaiset henkilöstöryhmät, joilla taas on tällä hetkellä isojakin eroja tavoitteissa.”
Entä mitä konkreettista Akava on tähän mennessä tehnyt pätkätyöläisten hyväksi?
Tuorein saavutus on Viljasen mukaan vuokratyövoimaa koskeva selvitys, jota kolmikantainen työryhmä viime viikolla yksimielisesti esitti. Sen ansiosta henkilöstön edustaja voi edustaa myös työpaikan vuokratyöntekijöitä.
”Ensi vuoden alussa vahvistetaan myös työnantajan velvollisuutta ilmoittaa määräaikaisuuden peruste kirjallisesti työntekijälle.”
Mutta ei tämäkään vielä ole riittävästi, sen myöntää Viljanenkin.
Opiskelijoilla on Akavassa oma valtuuskuntansa AOVA, mutta päätösvaltaa Akavan asioihin heillä ei ole. Viljanen sanoo ajaneensa nuorille lisää valtaa, kun hän toimi Uuden Insinööriliiton puheenjohtajana.
”Mutta nyt en pysty asiaan vaikuttamaan. Se on Akavan jäsenjärjestöjen asia.”
Akava on siis ainakin yrittänyt puuttua pätkätöihin ja muuhun epätyypilliseen työhön. Tehnyt siis juuri sitäkin, mitä nuoret tuntuivat Ylioppilaslehden kyselyssä toivovan.
Ja jossain se yritys onneksi näkyy. Vaikka kyselyyn vastanneilta herui rutkasti kritiikkiä ja toiveita, sai oma ammattiliitto – milloin mikäkin – loppujen lopuksi liki pelkkää kiitosta. Peräti 70 prosenttia ammattiliittoon kuuluvista katsoi, että liittoon kuulumisesta on ollut hyötyä.
Hyödyttömäksi liittonsa koki vain 15 prosenttia vastaajista.
Ja sehän kuulostaa varsin hyvältä, vai mitä? Joko pitäisi juhlia?
Royal Onnelassa Akava Camp -kiertueen päätösbileissä karaoke raikuu narikalle asti. Miesääni laulaa PMMP:n tahdissa, kuinka ”enää mä en oo sinun tyttö”.
Yläkerrassa Akavan projektiasiamies Kosti Hyyppä tervehtii tuttuja oluttuoppi kädessä. Hän on saanut syksyn koulukiertueen päätökseen ja nyt on aika juhlia.
Samalla Hyyppä voisi juhlia, tai surra, myös työsuhteensa päättymistä. Projektiasiamies on nimensä mukaan projektin verran töissä, ja koska kiertue on ohi, kesällä alkanut pestikin päättyy. Seuraavaksi
Hyyppä aikoo tehdä valtio-opin gradunsa valmiiksi Turun yliopistossa. Hyyppä on ay-ihminen henkeen ja vereen. Isona hänestä tulee edunvalvoja.
”Kunnat eivät kiinnosta eikä valtio. Seuraavat kymmenen vuotta ainakin olen toivottavasti edunvalvontahommissa”.
Ja jos se Hyypästä on kiinni, ay-liike on vahva vaikuttaja myös tällä vuosituhannella.
Kukaan haastatelluista ei ole normaalissa, vakituisessa työsuhteessa. Haastateltujen työtilanne vaihtelee palkattomasta kolmen kuukauden harjoittelujaksosta neljän vuoden sopimukseen kahdentoistatonnin kuukausipalkalla.
Päivi Ala-Risku
Kuvat Veikko Somerpuro
